Viime viikonloppuna kävimme kisaamassa. Muovinauhaa taas, missä meidän pokaalit viipyvät? Tai edes ruusukkeet? No, leikki leikkinä. Sötis olisi kuulemma vaivan arvoinen, siis että harjoittelisimme kehässä esiintymistä. Ja jos oikein ymmärsin, koski harjoitusten lisääminen lähinnä emäntää, ei koiraa. Hupsista, kaikkeen sitä vanhana joutuu…
Sivukorvalla kuuntelin erään perheen tarinointia. Siinä äiti kertoi ylpeänä miten he olivat koko kesän kiertäneet kaikki mahdolliset näyttelyt lasten kanssa, ja lapset olivat voittaneet roppakaupalla junior handler -kisoja. Tietysti voin olla vain kateellinen toisten menestyksestä, mutta takaraivossa kutkutti kysymys, miksi kaiken täytyy olla kilpailua? Mitä nämä pienet kokevat, jos he eivät voitakaan? Ovatko he huonoja vai ovatko koirat huonoja, vai onko kyseessä kuitenkin vain harmiton leikki?
Me emme ole vielä koittaneet junior handleria, ja samalla päätin, etten omia lapsia siihen rohkaisekaan. Olenko väärässä?
kuvaaja: Ilona Ahlström
16. syyskuuta 2009 kello 11.49
Muutamissa näyttelyissä olen tyttären kanssa tämän pyynnöstä aikoinaan käynyt. Kerran vahingossa jouduin kehäänkin. Tuloksena RYP3! Pienissä näyttelyissä oli jopa mukavaa, kun tapasi tuttuja ihmisiä ja koiria. Isot näyttelyt olivat kaameita. Niistä puuttui kaikkia hauskuus. Kyräilyyn ja ilkeyteenkin törmäsin (en toki koirien!). Onneksi tyttö kyllästyi touhuun aika pian.
Koirien kanssa voi mielestäni harrastaa paljon järkevämpääkin kuin näyttelyitä, esim. agilityä, tokoa. Eikä niitä varten tarvitse kiertää ympäri Suomea, paitsi tietysti jos haluaa kilpailla.
Koiran kanssa yhdessä tekeminen ja eläminen on tärkeintä oli koiran ulkanäkö millainen tahansa. Mutta jokaisella on omat harrastuksensa. Jos niistä nauttii, niin siitä vaan.
Ja taas kerran Sötiksestä loistava kuva!