Vuosi 2009 tähän asti on ollut ehkä rankin mitä olen tähänastisen elämäni aikana kokenut. Nyt on onneksi elämä jo tasaantunut ja niinpä on todellakin korkea aika kertoa mitä Pihkalle kuuluu!
Kuten jo siis mainitsin, oli alkuvuosi melkoisen rankka paitsi meille, myös Pihkalle. Raukka alkoi olla jatkuvassa stressitilassa eikä sille vain yksinkertaisesti riittänyt aikaa ja energiaa niin paljon kuin se olisi tarvinnut ja ansainnut. Vajaa neljä kuukautta sitten päätimme kysyä minun vanhemmiltani, jos he voisivat ottaa Pihkan luokseen asumaan toistaiseksi. Onneksi tämä sopi vanhemmilleni ja ei tarvinnut edes miettiä mitään muuta vaihtoehtoa. Todella hyvä niin, sillä nytkin tuli tippa linssiin kun pakkailin pienen koiran tavaroita ja lähdin viemään sitä vanhemmilleni.
Mummolassa Pihkan oli kuitenkin hyvä olla, siellä sille riittää monen ihmisen jakamatonta huomiota, löytyy iso piha ja vielä lisäksi mökki jonka ympäristössä saa kirmailla ja näin kesällä mennä uimaan suoraan omasta rannasta. Jopa oma tähystyspaikkakin on kuten kotonakin.
Vielä mukavammaksi Pihkan olo muuttui kun ”serkkutyttö” Sissi asusteli myös mummolassa melkein kuukauden. Se oli kyllä molemmille koirille todella mukavaa aikaa, sillä niistä selvästi näki kuinka mukavaa on kun on koirakaveri samassa talossa.
Aamulla rinta rinnan ulos pissille ja illalla molemmat hyppäsivät samaan sänkyyn nukkumaan – Toinen äitini ja toinen isäni peiton alle.
Käydessämme yhtenä viikonloppuna katsomassa Pihkaa, sai Samuli tutustua myös hiukan lähemmin Sissiin. Siis sen jälkeen kun Sissi oli voittanut pelkonsa tuota pientä ihmistä kohtaan.
Toinen koirakaveri on mummolassa joskus myös vieraileva doobermanni Maija.
Maija tosin ei aina tajua, että Pihka on melkoisen paljon pienempi ja käsitteli tätä vähän ronskisti. Ei tosin käsittele enää, Pihka kun tunnetusti on ”hiukan” temperamenttinen…
Tilanne ei ihan niin paha tosin ollut kuin kuva antaa ymmärtää. Maija selvisi säikähdyksellä.
Maija kävi myös pikaisesti tervehtimässä Samulia. En ole kyllä ihan varma ehtikö Samuli edes tajuta mitään.
Pari viikkoa sitten kävimme taas mummolassa kyläilemässä ja päästiin porukalla uimaan, kuten tuosta ensimmäisestä kuvasta pystyikin jo nokkelimmat arvaamaan.
Ei se vesi nyt ihan niin lämmintä loppujen lopuksi ollut. Rannalla piti sitten hieman lämmitellä.
4. elokuuta 2009 kello 9.11
Ihana Pihka! Sen tarinoita on jo kaipailtukin. Kyllä elämä aina iloksi muuttuu ja rankat ajat jäävät ajallaan taaksepäin. Onneksi Pihkalla oli noin mukava kesälomapaikka odottamassa!
Paljon haleja ja rallilenkkejä Pihkalle!
5. elokuuta 2009 kello 4.18
Tästä huomaa miten tärkeätä on, että koiralle löytyy aina varma sijaiskoti jonne sen voi tarvittaessa laittaa.
Itse en ymmärrä ihmisiä jotka hankkivat ensin koiran ja sitten lapsen synnyttyä eivät jaksa hoitaa koiraa ja antavat koiran pois. Eikö se lapsenteko ollut mielessä jo koiraa hankittaessa?
Tosin lapsen kanssa voi olla todella rankkaa ja silloin onkin hyvä, että apua löytyy läheltä. Ja koiratkin leimautuvat usein helposti ‘uusiin omistajiin’ joten sitäkään ei tarvitse hermoilla.
Meillä on myös kolme varmaa paikkaa minne voimme koiran laittaa jos tulee tarve (ilman niitä tuskin olisimme koiran hankkineet).
Toivottavasti Pihka pääsee kohta takaisin omaan kotiinsa ja nauttimaan oman perheensä huomiosta=)
5. elokuuta 2009 kello 4.55
Hienoa kuulla Pihkankin kuulumisia pitkästä aikaa!Toivottavasti elämä teillä tasaantuu pikkuhiljaa ja koiruus pääsee takaisin kotiin, vaikka mummolassa onkin mukavaa.
6. elokuuta 2009 kello 0.05
Kiva kuulla pitkästä aikaa Pihkasta! Elämäntilanteet voivat yllättäen muuttua ja on ihanaa, että Pihka on löytänyt hyvän kodin mummolasta. Tsemppiä sinne vaan kaikille!
7. elokuuta 2009 kello 17.54
O.o, edellinen viestini meni sitten ‘hieman’ tynkänä?
No, olisin vain ihastellut sitä, suosikkiblogikoira kun on! Tarkoittaako tämä, ettemme enää kuule Pihkasta?
8. elokuuta 2009 kello 18.11
Ei, kyllä Pihkasta vielä kuuluu. =)
16. elokuuta 2009 kello 22.38
Kiitos vastauksesta, ja Pihkan juttuja odotellessa.
.
Oma Siirini (Jack Russell) on niin samanoloinen, ettei mitään rajaa. Joskus ollaan niin neitiä, mutta samalla se on täysiverinen pikku hurjimus. Kuten saa ja pitääkin olla