Penuvili päätti juhannuspäivänä lähteä vähän irrottelemaan… Kun muut pakkasivat tavaroita veneeseen lähteäkseen mökkisaaresta, Penu suuntasi metsään. Se oli koko alkujuhannuksen totellut kiltisti, mutta lähdön hetkellä se ei kuullut eikä nähnyt mitään… eikä siitä sittemmin kuulunut haukahdustakaan eikä näkynyt vilaustakaan…
Puolikuuroa koiraa on turha huudella metsässä, ja kun tutkapantaa ei karkurilla ollut kaulassaan, eivät parin tunnin jäljitykset tuottaneet tulosta. Pitkän tauon jälkeen koiralla riittäisi intoa, ehkä tarmoakin, metsäreissuun ainakin kymmeneksi tunniksi. Sovitut menot odottivat isäntäväkeä, joten ei auttanut kuin lähteä ja jättää Penu saareen…
Onneksi avuliaat mökkinaapurit lupasivat kuulostella vanhuksen perään. Samana iltana ei koirasta ollut mitään havaintoa, mutta seuraavana päivänä saapui viesti, että koira oli löytynyt nukkumasta puun alta mökin lähistöltä.. Ihme, ettei mökin kuisti kelvannut makuusijaksi. ”Onko se aina näin kankea”, kuului kysymys… Oli näköjään pappa juossut vähän liian pitkän starttilenkin!
Millähän koiran saisi tajuamaan, että karkaaminen ja yksin puun alla vietetty yö liittyvät toisiinsa?
No, nyt on Penu hellittävänä mökkinaapureilla, ja saanee vielä kyydin kotiin tällä viikolla. Mitäpä sitä nyt kotiin olisi lähtenytkään kesken juhannuksen, kuten kiireinen isäntäväki!
22. kesäkuuta 2009 kello 12.10
Kuullostipa tutulta tuo Penun juhannusseikkailu, kiva kuulla että kaikki päättyi lopulta hyvin. Meidän 10 v. beagleneiti keksi viime kesänä mökillä viimeisenä lomapäivänä (tai lähinnä yönä) kadota retkelle ”lähimaastoon”. Etsintä tuotti kolmen tunnin päästä tuloksen ja isäntä poimi sateesta likomärän koiran auton kyytiin noin 1,5 km päässä mökistä. Missä lie koira olikaan vaeltanut sen kolme tuntia, se olisi hauska tietää. Löytöhetki oli suurta riemua molemmin puolin, sillä varauduttiin jo siihen, että tämä oli koiramme viimeinen reissu elävien kirjoissa. Ja taisipa koirakin olla vähän ihmeissään, että missäs tulikaan oltua. Kovasti väsytti vanhaa neitiä, kun pääsi takaisin mökille ja nukutti hyvin vielä seuraavanakin päivänä. Tämä seikkailu oli ensimmäinen laatuaan ja toivottavasti myös viimeinen! Sellaisia sydämentykytyksiä se meille aiheutti. Tiedämme kyllä, että koiramme rakastaa mökillä oloa, joten ehkä se arvasi, että seuraavana päivänä on kotiinlähdön aika ja päätti vähän yrittää pidentää lomailua…
22. kesäkuuta 2009 kello 12.38
Vai sellainen juhannus… Onneksi sentään oli kyseessä saari ja ystävälliset naapurit! Saarella ei taida olla suurta vaaraa auton alle jäämisestä? Toivotaan ettei Penulainen nyt aivan näännyksiin itseään juossut. Vaan siitä ei taida olla toivoa, että vanha koira oppisi syy-yhteyden karkureissun ja yksinäisen yön välillä (valitettavasti).
Mutta ei se Penun kunto mikään kehno ole, jos kerran tuntikausia jaksaa vieläkin metsässä juosta!
24. kesäkuuta 2009 kello 16.49
Penuvili on kyllä hieno tapaus. Kiva lukea juttuja hänestä. Samalla on huojentavaa kuulla muidenkin riistaviettisistä koirista, jotka eivät tottele kutsua, jos kuono on kiinni maassa. Meidän neiti mäyräkoira vähät välittää kutsusta, jos on jäljen haistanut. Olen kovasti yrittänyt kouluttaa sitä luoksetuloon, mutta tulee kun on tullakseen kunhan on ensin haistellut (ja ajanut, jos pääsee karkuun) tarpeekseen.
Välillä tunnen huonoa omaatuntoa, kun olen ottanut riistaviettisen koiran kaupunkiolosuhteisiin. Koiruus pääsee pitkille lenkeille ja saa rajoitetuissa puitteissa kaivella myyränkoloja, mutta oikeaa metsästystä sille ei sallita. Lisäksi rusakon näkyessä yritän suhtautua siihen mahdollisimman välinpitämättömästi ja ottaa koiran huomion itselleni.
Mutta joka tapauksessa tällaisen itsenäisen koiran omistaminen on suuri ilo ja huvi.
24. kesäkuuta 2009 kello 20.21
Näköjään karkailu on koirilla ihan yleistä! Tänään saapui Penu kotiinkin, ja eipä olisi ainakaan enää toruminen auttanut tässä vaiheessa!
25. kesäkuuta 2009 kello 18.37
Mikset muuten ”Hiapa” salli oikeaa metsästystä ja vie koiraasi metsälle tai kokeisiin, vaikket itse metsästäisikään? Itse en harrasta metsästystä enkä ryhtyisi pupuja ammuskelemaan, mutta pyrin aina silloin tällöin (metsästysaikana) antamaan Penulle tilaisuuden metsästää ihan oikeasti. Voi sitä riemua – mikä syntyy jäniksen ajamisesta, ei jäniksen saamisesta saaliiksi. Ja ajokokeissahan tarkoitus ei edes ole saada saalista eivätkä pyssyt ole edes mukana.
26. kesäkuuta 2009 kello 14.12
Kuten jo olen monelle taholle kertonutkin, tuli meidän laumaamme lisäystä kk mäyräkoiran muodossa, neiti on nyt 3-kuinen. Hiapalle en malta olla kertomatta hauskasta ruotisnkielisestä mäyräkoiraa kuvaavasta runosta joka kertoo juuri tuon mistä puhut, eli että kutsusta tullaan luo silloin kun se sopii: ”Kommer kallad men inte strax, ty född till slav är ingen tax”. Eli suurin piirtein että ”tulee kutsusta mutta ei oitis, koska orjaksi ei ole syntynyt yksikään mäyräkoira”. Tämä sama on havaittavissa myös meidän neidin kohdalla. Sellainen onni meidän maastonakilla on, että siitä on tarkoitus tulla metsästyskaveri isännälle, erityisesti peurametsälle.
27. kesäkuuta 2009 kello 13.42
Hei Katri, se miksi en ole päästänyt koiraa ajamaan, on monimutkainen juttu. Yksi syy on se, että minulle on kerrottu, että jos koiraa ei tarkoiteta metsästykseen, sitä ei kannata päästää ollenkaan ajamaan, jolloin se vähitellen menettää suurimman mielenkiintonsa koko puuhaan. Toinen syy on se, että meillä ei ole lähimainkaan riittävän isoa turvallista metsää, jossa ei olisi isoja valtateitä lähellä. Kolmas on se, että meillä ei ole autoa, jolla pidemmälle pääsisi. Neljäs on se, että minä olen kohtalaista enemmän hysteerinen sen suhteen, että koiruus todellakin jäisi metsään yöksi tms. Tämä tietysti johtuu myös siitä, että en ole koskaan kunnolla kokeillut, mitä tapahtuisi jos sen päästäisi ajamaan. Jotkut tuttavamiehet ovat miettineet mahdollisuutta saada koiraa lainaksi, mutta hekin ovat luopuneet ajatuksesta juuri siitä syystä, että jos koira katoaa tai vahingoittuu.
Näin ollen koiruus saa sitten tyytyä ”pienriistan” jahtaamiseen, eli se pääsee tietylle alueelle jokirantaan kaivamaan myyränkoloja ja vanhoja piisamien pesiä. Se voi helpostikin puoli tuntia kaivella omissa oloissaan ilman pienintäkään kaipuuta emäntään. Kai se vaikka jossain saaressa voisi viettää koko päivän ilman huolen häivää, jos vain koloja ja mättäitä riittäisi käännettäväksi.
Jonkun verran on harjoiteltu tokoa lähinnä kotioloissa ja perustottelevaisuus on kutakuinkin hallinnassa. Muuten tämä maastonakki elää aika rentoa elämää, se nukkuu yöt minun vieressäni ja saa nukkua sohvalla päivällä. Ruokaa ei saa kerjätä, mutta sattumien seurauksena se on senkin taidon oppinut. Minulta se ei kerjää, mieheltä kyllä ja lapsilta satunnaisesti. Vierailta kannattaa aina yrittää, kunnes emäntä käskee pois.
Tämä on sellainen luupää, että minkäänlaista katumusta tai nöyryyttä sen ilmeistä tai olemuksesta on turha hakea, vaikka se olisi mitä kiellettyä tehnyt. Viimeinen uusi oivallus on ollut keittiön pöydälle kiipeäminen. Sen se oppi, kun koirakaveri oli kylässä ja opetti. Meidän ei nyt auta muu, kuin opetella olemaan huolellisia tuolien pöydän alle laittamisessa. Viimeksi kun tapasin sen pöydältä nuolemassa oivariinirasiaa, se kiltisti hyppäsi alas, ja vaikka yritin saada kaiken mahdollisen moitteen ääneeni, se vain tyynesti katseli minua eikä millään eleellä yrittänyt hyvitellä minua tai muuten osoittaa, että tiesi tehneensä kiellettyä. Näytti vain siltä, että mitäkähän tuo emäntä tuossa oikein melskaa. Että ei siis ole ”orjan vikaa” tässä meidän mäykyssä.
29. kesäkuuta 2009 kello 9.55
Niinpä, ymmärrettäviä esteitä ja huolia, jotka olen minäkin tuonut esiin täällä jo monesti. Pitääkö Penu aina kytkettynä vastoin sen ilmiselvää hinkua pusikoihin vai ottaako riski, että rakas perheenjäsen jää auton alle? Kun jäähän niitä metsästyskoiria auton alle useinkin…
En yhtään osaa sanoa, katoaako metsästysvietti, jos koira ei ollenkaan pääse riistan jäljille, mutta ainakaan näiltä eläkeläisajokeilta vietti ei ole hälvennyt aktiivimetsästyksen päätyttyä… Siksi riski tulee aina silloin tällöin otettua.