Mysorelainen katukoira levolla
Terveisiä Intiasta! Vietin kuukauden Eteläintialaisessa Mysoren kaupungissa. Siinä ajassa pani merkille yhtä sun toista intialaisten koirien elämästä. Intialaiset koirat jakautuvat kahteen ”kastiin”. Kotikoiriin ja katukoiriin. Kuvittelisi, että katukoirilla on kotikoiriin verrattuna kurjempi elämä. Asian laita ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen kuin luulisi. Niin kuin ei mikään Intiassa…
Katukoirissa on yllättävän hyvinvointisiakin koiria, joiden turkki kiiltää ja kylkiluut ovat piilossa. Tietenkin on myös kovia kokeneita koiria, joilta puuttuu ehkä häntä tai kyljessä ammottaa ikävännäköinen avohaava. Joillakin näyttää selvästi olevan matoja tai muunlaisia tauteja.
Kuitenkin Mysoren Gokulamin alueen (asuinalueeni) katukoirilla meni varsin hyvin. Niillä näytti riittävän ruokaa (ruokkijoita?): ne näyttivät poikkeuksetta hyvinvoivilta ja terveiltä. Gokulamin alue ei ole mitään kaikista köyhintä aluetta. Siellä nimittäin pidettiin myös kotikoiria vahti- ja seurakoirina. Kotikoirat näyttivät yleensä terveiltä ja hoidetuilta. Mutta. Ne päivystivät usein kovin lyhyessä kettinkihihnassa, joka oli sidottu kiinni porttiin. Joitakin lenkkeilytettiin, mutta monet viettivät päivänsä ja yönsäkin narun päässä kiinni portin takana räksyttäen. Jotkut vahtikoirista olivat jopa lihavia…
Jotkut omistajan kävivät koiriensa kanssa pienillä kävelyillä puukeppiä pidellen. Kepin tarkoitus jäi mysteeriksi. Aluksi ajattelin kauhuissani, että se on koulutuskeppi, jolla koiraa lyödään ”koulutusmielessä”. Myöhemmin mietin, että ehkä kepillä pidetään kulkukoirat erossa omasta koirasta. Kiinniolevan koiran kimppuun kun on helppo hyökätä, jos se sattuu tepastelemaan väärällä reviirillä. En tosin nähnyt yhtään koiratappelua koko kuukauden aikana. Aika rauhaisaa eloa katukoirat näyttivät viettävän. Kuulin, että joskus ihmisillä menee niihin silti hermot ja isot koiralaumat saattavat olla toisinaan vaarallisia etenkin lapsille. Sen vuoksi niitä saatetaan myös tappaa rotanmyrkyllä.
Kulkukoirat olivat muuten melko samannäköisiä kaikki! Pystykorvia (joillakin korvat tosin lerputtivat vähän), keskikokoisia ja väritykseltään khakinvärisiä, valkoruskealaikullisia tai mustavalkoisia. Liikkuivat yleensä pienissä laumoissa. Toisin kuin lehmät. Ne tepastelivat tai makoilivat usein yksikseen.
Lehmiä värjättiin sahramilla intialaisen uuden vuoden kunniaksi.
11. helmikuuta 2009 kello 13.31
Hyviä kuvia ja ennakkoluulotonta raporttia, Kiitos Sannalle tästä!
Mutta missäs Miska on hoidossa matkasi ajan? Kuinka paha ikäväsi jo on?
11. helmikuuta 2009 kello 14.26
Luulen, että Intian katukoirat ovat niin hyvin syöneen näköisiä, koska Intiassa ei ole jätehuoltoa, ts. jätteet kipataan kasoihin sinne tänne ja koirat saavat näin syötävää ja toimivat osaltaan ”jätehuoltona”. Intiassa käyneen kaverini mukaan jätehuoltona toimivat ensin kerjäläiset, jotka penkovat jätekasat, ja sitten koirat.
11. helmikuuta 2009 kello 14.31
Intialaisten ja muiden eteläaasialaisten kulkukoirien samannäköisyys johtuu siitä, että niiden perimä perustuu ikivanhaan koirarotuun, joka ei kuitenkaan ole ihmisen jalostama rotu vaan luonnollisesti, ihmisyhteisöjen yhteydessä tuhansien vuosien aikana kehittynyt rotu: nk. paariakoira (Indian Pariah Dog/ Indian Native Dog). Urbaaneimmilla alueilla paariakoira on useimmiten mongrelisoitunut eli sekoittunut eurooppalaisten tuomiin moderneihin koirarotuihin, mutta maaseudulla tapaa todennäköisemmin puhtaita paariakoiria, jotka tunnistaa pystyistä korvista, kiilanmuotoisesta päästä, sopusuhtaisesta ja keskikokoisesta ruumiinrakenteesta, lyhyestä turkista ja selän päälle kaartuvasta hännästä. Turkki on useimmiten punasävyinen, alta vaalea ja koira antaa vaikutelman dingomaisuudesta (jota se onkin geneettisesti lähellä). Paariakoirat voivat voida kohtalaisen hyvin kadulla, sillä ne ovat hyvin sopeutuneita jätteiden syömiseen, paikallisiin loisiin ja sairauksiin ja ilmastoon, nehän ovat eläneet samassa ekologisessa lokerossa tuhansien vuosien ajan, toisin kuin sellaiset koirat, jotka ovat päätyneet kadulle hylättyinä lemmikkeinä. Ihmiset saattavat myös ruokkia paariakoiria, jolloin ne ovat eräänlaisia yhteisökoiria. Adoptoituina ne ovat usein terveitä, kestäviä, tasapainoisia ja älykkäitä lemmikkejä. Ne ovat yleensä vähemmän aggressiivisia kuin modernit rodut, mutta puolustavat tilanteen vaatiessa omistajaansa. Niiden hyvät ominaisuudet on myös huomattu virallisella tasolla, koska niitä on alettu kouluttaa Intiassa terrorismin vastaiseen työhön haistamaan räjähteitä, missä työssä ne älynsä ja terävien aistiensa vuoksi pärjäävät paremmin kuin modernit rotukoirat joita perinteisesti on koulutettu työhön. Valitettavasti paariakoiraa ei Intiassa yleisesti arvosteta, ja monia koiria tapetaan esim. myrkyttämällä. Koirien tappaminen ei kuitenkaan poista kulkukoiraongelmaa sillä jätteiden suuri määrä huokuttelee aina uusia koiria alueella.
11. helmikuuta 2009 kello 17.39
Kiitoksia sekä Sannalle että Veeralle mielenkiintoisesta postauksesta ja kommentista. Tuli mieleen entisen biologianopettajani kertomus hänen lomamatkoistaan. Hän kuulemma etelässäollessaan oman aistinvaraisen arvioinnin jälkeen vielä maistattaa kulkukoiralla toriruoan ja muun epäilyttävän ja kuulemma aina sapuska ei koirille kelpaa. Tällöin hän jättää itsekin ruoan syömättä, koska koira hänen mielestään tunnistaa oikeasti syömäkelvottoman. Tiedä sitten, onko tässä mitään perää… luulisi koirien nyt syövän mitä tahansa!
11. helmikuuta 2009 kello 19.49
Varmasti on perää! Koiran hajuaisti on niin paljon parempi kuin ihmisen. Ja olen törmännyt omien (suomalaisten koti)koirien kanssa muutaman kerran sellaiseen tilanteeseen, että koira ei ole syönyt jotain ihmisen ruokaa (esim. makkaraa) ja se onkin lähemmässä tarkastelussa osoittautunut pilaantuneeksi.
11. helmikuuta 2009 kello 19.50
Kiitos kommenteista!
Ricky-boy: Miska köllöttää tuossa sohvalla. Miskan hoitojaksosta kirjoitan oman postauksen piakkoin!
Tiina: Olet ihan oikeassa. Katukoirat ne pemastivan aina meidänkin roskapussimme. Jätekärry kyllä kiersi talojen edustoilta poimimassa jätteet, mutta sitä ennen koirat, lehmät ja apinat olivat jo ehtineet syödä kaiken biohajoavan jätteen.
Veera: Kiitos tietoiskusta!!
Kaisa: Kuulostaa kiinnostavalta, mutta epäilisin itsekin asiaa. Ainakin Miska syö melkein kaiken syötävän, mitä sen löytää nenänsä edestä. Myös minun mielestäni syömäkelvottoman.
12. helmikuuta 2009 kello 12.12
Gitte: On kyllä totta, että koiran hajuaisti on valtava. Ehkä pilaantuneen ruuan tunnistaminen riippuu yksilöstä. Ainakin pohjattomalla vatsalla varustettu Miska söisi vaikka homeista leipää. On joskus syönytkin, jos lenkkipolun varrelta on löytynyt enkä ole ehtinyt kieltää…
13. helmikuuta 2009 kello 12.09
Aikoinaan armeijassa oli harjoituksissamme usein mukana erään luutnantin koira, joka söi kuulemma mitä tahansa. Mutta oli yksi suuren retkimuonavalmistajan ateria mihin se ei koskenut ikinä. Myöhemmin kuulin, että tuo ateria oli vedetty pois laatuvirheiden vuoksi.
Voitte arvata söikö tuota ateriaa kukaan kun oli kuullut ettei se kelpaa koiralle
13. helmikuuta 2009 kello 17.10
Janne: Hehe, hauska tarina! Täytyi kyllä olla aika messevä laatuvirhe, jos yleensä mitä tahansa syövä koirakaan ei koskenut siihen.
17. helmikuuta 2009 kello 15.31
Mumbaissa pyöriessäni koin intialaiset koirat jotenkin todella ”kovanaamaisiksi” (kaikki Mumbaissa käyneet tosin tietävät, että kyseisessä kaupungissa ei ole muuta vaihtoehtoa), ja väistin suosiolla jos vastaan tuli yksikin.
Mutta Thaimaan kulkukoirat olivat mielestäni valloittavia. Vaikka kulkukoirat joka paikassa pelkäävät ihmisiä, Thaimaan rannalla eräskin hauva lähti riemuissaan leikkimään kanssani rantaveteen.
Tietysti kyseessä oli vain n. vuoden ikäinen narttu, mutta oli hauska katsella koditonta hauvaa, joka häntä suorana paineli pitkin rantaviivaa, välillä aina kutsuen ihmiskaveria leikkiin:)
Alussa sydämeni särkyi jokaisen linkuttavan, haavaisen tai kirppuisen rakin kohdalla, mutta (surullisen) nopeasti länsimaalainen eläinten ystävä turtui kulkukoirien paljouteen ja oloihin.
Mukavaa hiihtolomavikkoa kaikille!
18. helmikuuta 2009 kello 15.30
A: Olen kuullut samaa Mumbain katukoirista. Voivat kuulemma hyökätä laumana ihmisten kimppuun varsinkin öiseen aikaan. Mysoressa katukoirat olivat kyllä sympaattisia.
Ja totta puhut, aika nopeasti sitä turtuu kirppusiin tai muuten sairaisiin koiriin. Kääntää vain päänsä pois, jos tulee paha olo. Ikävää. Mutta ei siitäkään kai mitään tulisi, jos yrittäisi pelastaa kaikki Intian kulkukoirat… Hmm, tietenkin voisi lahjoittaa rahaa esim. johonkin katukoiraproggikseen, jossa vaikka kastroitaisiin katukoiria. Täytyykin ottaa selvää.
Tietenkin samalla voisi lahjoittaa rahaa johonkin orpokotihankkeeseenkin.
18. helmikuuta 2009 kello 17.21
Laitan tähän kaksi linkkiä, jos intialaiset koirat kiinnostavat. Ensimmäinen on ehkä mielenkiintoisin koirablogi, johon olen koskaan törmännyt:
http://www.indianpariahdog.blogspot.com/
Sivupalkin tekstistä käy hyvin ilmi, mikä intialainen paariakoira on ja miten se eroaa sekarotuisista kulkukoirista ts. hylätyistä lemmikkikoirista. Sivuilla on paljon upeita kuvia Intian eri kolkkien koirista ja juttuja adoptoiduista kulkukoirista.
Toinen linkki johtaa The Welfare of Stray Dogs-järjestön sivuille, jotka sterilisoivat, lääkitsevät ja rokottavat mumbailaisia koiria rabiesta vastaan, tiedottavat yleisöä kulkukoiraongelman humaanista hoidosta ja pyrkivät vähentämään kulkukoiravihaa ja -ennakkoluuloja. Sivuilla selitetään mm. seikkaperäisesti miksi koirien tappaminen ei vähennä kulkukoirien määrää.
http://www.wsdindia.org/
19. helmikuuta 2009 kello 15.03
Veera: Kiitos tosi paljon kiinnostavista linkeistä!
25. elokuuta 2009 kello 10.09
Täytynee itsekin mainita Thaimaan koirista, että ainakin pohjoisemmas mentäessä koirat näyttävät voivan hyvin ja suhteellisen pulleasti. Koiria rakastetaan Thaimaassa kuin omia lapsia, jopa kodittomia yhteisökoiria. Toki onnettomuuksia sattuu ja tulokset ovat todella surullisia; murtuneet jalat jotka luutuvat vinoon, ilkeät avohaavat tai puuttuvat silmät.
Idässä meren äärellä, Koh Sametin saarella, oli paljon rantakoiria. Osalla kirppuja, osalla todella hyväkuntoinen turkki (merivesi hukuttaa kirput, huomasi kuka ui ja kuka ei
. Rannan ravintoloissa kulkukoirat yleensä häädettiin sivummas, mutta minulla oli ystäväkoira jonka nimesin Budaksi ja annoin sen istua vieressäni pehmikkeellä. Tarjoilija kysyi onko se minun koirani ja katsoi sitä arvellen, vastasin myöntävästi ja johan alkoi hymyssä suin rapsuttelu 
Vuorilla törmäsi myös ns. villikoiriin, jotka liittyivät matkantekoon puskasta pölähtäen ja parin päivän tai viikon, joskus tuntikin riitti, päästä katosivat taas omille teilleen.
Eivät aristelleet ihmistä ,mutta eivät olleet myöskään kiinnostuneita huomiosta ja nukkuivat omissa oloissaan.
Ruoan tähteitäkin kinusivat vain vähän, ilmeisesti sademetsissä riitti saalistettavaa
25. elokuuta 2009 kello 17.04
Hauskoja tarinoita!
”Kulkukoirista” on siis moneksi: on rantakoiria, vuoristokoiria ja – ravintolakoiria.