Hohhoijaa. Tänään oli yksi niistä illoista, kun mikään ei ottanut sujuakseen.
Ensin kynsien leikkaus. Väsytystaktiikkaa, rallia peräkanaa ympäri asuntoa, maanittelua, uhkailua, kiristystä ja päällään seisomista (siis minun teki mieli), kunnes löytyi yllättävä ratkaisu: kuivatut mansikkalastut. Kynnet saatiin leikattua, joten oltiin valmiita lähtemään iltalenkille.
Ja mikä ihana keli! Maa on paikoitellen jäässä ja taivaalta tulee vettä. Koska maassa on sekä jäätä että vesilammikoita, on mahdotonta erottaa, missä on mitäkin. Koita siinä sitten pysyä pystyssä. Alma oli mukavalla kouhotus- ja kiskomistuulella. Mausteena tähän vielä napakka tuuli.
Tapasimme pari koiranomistajaa, jotka halusivat tutustuttaa vuffensa isoon koiraan. Hiivatin flexit! Vuffe lähättää Alman luo, huomaa kokoeron, hämmentyy, pakittaa, kiertää toisaalta Alman luo ja jossain välissä alkaa pyöriminen. Eikä tuossa auta edes muutaman metrin peruuttaminen, kun omistaja on niin innoissaan, että nyt vuffe saa ison kaverin. Hyvällä tuurilla Alma vielä ehtii huitaista tassullaan merkiksi, että leikitään vaan, niin johan ollaan solmussa. Vuffe tietysti alimmaisena ja omistaja kauhuissaan kiskoo flexistä, joka vetää pakettia vain tiukempaan solmuun. (Jo tähän väliin löytyy varmasti monia hyviä kommentteja!) En tiennyt koiraa ottaessani, että koiranajokorttiin kuuluu mm. venäjän kielen taito (ei se virokaan nyt vielä niin hyvin suju, että siitä olisi noissa äkkitilanteissa mitään apua). Enkä tiennyt, että meidät on Suomessa hemmoteltu niin pilalle valaistuksen, teiden ja puistojen kunnon suhteen. Minusta flexin stopin painaminen on helpompaa kuin venäjän kielen opettelu.
Onneksi olimme matkalla koirapuistoon, niin neiti saisi siellä päästellä enimmät höyryt koirakavereiden kanssa. Hehee! Niinhän mä luulin. Eihän kukaan mene koirapuistoon vesisateella, näköjään. Pääsin ihan itse villitsemään koiraa juoksemaan – no tietenkin piti yrittää. Mutta kuka nyt haluaa juoksennella nilkkoja myöten mudassa ja varoa jäälämpäreitä? Alma katsoi minua kuin vähäjärkistä.
Paluumatkalla törmäsimme pariin vuffeen ilman omistajaa. Tai ehkä niillä oli omistajat, en ehtinyt siihen niin perin pohjin perehtyä, mutta koirat oli irti eikä omistajia ollut lähettyvillä. Joka tapauksessa jälkimmäinen tuttavuus oli äksy, räyhä ja ei-niin-siistin-näköinen ja karautti tekemään tuttavuutta Alman kanssa, kun olimme kävelemässä liikennevaloissa tien yli. Muutamat salsa-askeleet, flamenco-steppaukset ja country-pyörähdykset ennen kuin sain hihnasta kiinni niin, että sain sillä hutkaistua uhkailijan suuntaan. Onneksi se siitä ymmärsi perääntyä. Samassa joku huusi sitä. Ja sehän lähti juoksentelemaan sinne tänne tuhatta ja sataa Helsingin Mannerheimintiehen verrattavalla väylällä. Sydäntä kylmäsi, pitääkö tässä vielä todistaa pellin rytisevän ja koiran kuolevan, mutta ei onneksi tarvinnut.
Ja me pääsimme kotiin hengissä ja luut ehjinä.
13. tammikuuta 2009 kello 9.18
Entisenä Irliksen omistajana on ihanaa lukea Alman seikkailuista!
Mielenkiintoista myös kuulla naapurimaan kulttuuria koira asioihin liittyen!
Oikein hyvää alkaa vuotta teille molemmille!
14. tammikuuta 2009 kello 10.28
Autoilijana koen hankalaksi sen että koirat päästetään kulkemaan flexissä mahdollisimman kaukana taluttajastaa. Näin pimeälllä säällä kun ei oiken erota onko koira kiinni vai ei… Tai sitten koira kulkee omistajansa kanssa vapaana. Koiran omistaja tietenkin tietää koiransa tavat, mutta minulla autoilijana ei ole hajuakaan siitä pysähtyykö koira ajoissa ennen tietä vai ei…
Tämän vuoksi oma koirana (joka ei muuten hihnassa ole) on aina taluttimessa tien päällä!
14. tammikuuta 2009 kello 13.25
Ohhoh – onpas täällä paljon samoja nimimerkkejä… Minä olen myös kirjoittanut aikaisemmin Tuikkuna, koska koirani nimi on Tuikku
.
Koiranomistajien ei kyllä tarvitse luopua fleksien käytöstä autoilijoiden takia. Nykyisin on nimittäin saatavissa myös hyviä heijastinfleksejä, joissa on heijastinnauhaa koko fleksin mitalta. Se näkyy kyllä tielle asti erinomaisesti.
Kovin kaupunkimaisissa olosuhteissahan fleksi ei ole koiran taluttamiseen hyvä ratkaisu – tai sitten fleksi on lukittava pysyvästi lyhyelle. Vähän syrjemmällä fleksi on kuitenkin vallan mainio kapine, sillä siinä saatava suurempi liikkumavara on monelle koiralle tärkeä. Irti pitäminen kun on laitonta kuitenkin hyvin suuressa osassa maata, jos omistaja viitsii noudattaa lakia.
Sen stop-napin painamisen opettelu on myös erinomaisen hyvä idea, kuten Veera blogitekstissään totesikin.
Itse otan aina koiran lyhyelle hihnalle teitä tai toisia koiria lähestyttäessä, ja sormi on aina tällöin stop-napilla. Muutenkin pidän fleksiä kädessäni niin, että hihnan voi pysäyttää murto-osasekunnissa. Refleksit tässä kehittyvät varsin hyviksi, kun fleksin käyttöä vähän treenaa. Pitäisiköhän tässä lajissa järjestää kilpailuja, kun ne aina tuntuvat innostavan suomalaisia treenaamaan uusia taitoja?
14. tammikuuta 2009 kello 17.07
Oma kokemus flexistä on jo historiaa, joka sai eilen uuden vahvistuksen flexin arvaamattomuudesta tai taitojen puutteesta. Vieraileva ystävän rusellipoitsu sattui näkemään alueellamme kissan ja siitäkös rivakka nykäisy, joka poltti vauhtihaavan pikkurillini alimaiseen nivelen kohdalta. Tästä on jo yli vuosi ja haavakohta edelleenkin särkee kosteilla ilmoilla.
Papulle en ole hankinut kuin tavallisia taluttimia, pituuksissahan on valinanvaraa vaikka kuinkapaljon…
14. tammikuuta 2009 kello 18.00
Flexin käyttö on todella taitolaji. Edellisellä koirallani käytin flexiä ja sillä se toimi todella hyvin. Nastalla kun on kuonopanta, niin flexiä ei voi käyttää. Nastalla on pitkä (n. 4 metriä), moniosaiseksi saatava nahkahihna. Toki satunnaisesti käytän silläkin flexiä, lähinnä kun menemme ”pelaamaan palloa” läheiseen puistoon.
Todella paljon näkee ihmisiä, joilla ei ole mitään hajua miten flexin kanssa oikein toimitaan. Viimeksi eilen törmäsimme yhteen ”flexikoiraan”, joka kuljetettiin koko ajan flexi täydessä mitassaan välittämättä vastaantulevista ihmistä tai koirista. Seurauksena oli muutama vaaratilanne jo sinä lyhyenä aikana mitä seurasin. Kaikki koirat kun eivät välttämättä tykkää iholle tunkevasta pikkukoirasta, ihmisistä nyt puhumattakaan.