Kaikkein kammottavin viime viikkojen aihe on ollut koirat, jotka tappavat. Tästä aiheesta Papun isäntä Pekka kirjoitti selkeästi ja erittäin hyvin omassa postauksessaan. Koiraihmisten tulisi muistaa, että sellainenkin on siis mahdollista ja ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät siksi kaikkia koiria. Pelko ei poistu sanomalla, että eiväthän kaikki ihmisetkään tapa, vaikka sellaisiakin ihmisiä on olemassa.
Onni ei pelkää ilkeän näköistä koiraa.
Koirapuistoissamme on surullista tapausta käsitelty useaankin otteeseen. On myös ihmetelty sitä, miksi ihmiset hankkivat koiria, joiden rotuominaisuuksista, tarpeista ja luontaisista haluista ei pennun omistajalla ole aavistustakaan. Esimerkiksi kaupassa söpöltä näyttänyt husky-lelu elävänä versiona kasvaa vauhdilla ja haluaa juosta ja vetää, koska se on rekikoira (www.siperianhusky.fi). Sääliksi käy pieniä tyttöjä, jotka yrittävät juosta koiransa perässä ja pitää sitä komennossaan. Bullmastiff on tietojen mukaan ”suuri ja voimakas rotu, omistajan on varauduttava kasvattamaan ja kouluttamaan koiransa niin, että se on hallinnassa kaikissa tilanteissa” (www.koirat.com). Siksi tuntuukin niin oudolta tavata omistaja, joka ei selvästikään tiedä millaisen koiran on hankkinut. Kouluttamattoman vahvatahtoisen koiran tuominen ihmisten ilmoille ja koirapuistoon on ongelmallista. Koiran riehuminen ei suinkaan aina ole pelkkää leikkimistä. Ei ainakaan silloin, jos samainen ”mamin pikku kulta” on jo purrut muita koiria siten, että on tarvittu ompelua.
Käsittämätön muoti on myös ns. puolisudet eli koirat, joissa osa on oikeaa sutta. Tunturisuden sivuilta luin, että ”kaikkein aggressiivisimpia koirasusia saadaan risteyttämällä sutta vaikkapa bittbullin taikka rottweilereitten kanssa”. Sellaisia koiria tuodaan kuulemma Suomeen ainakin Pohjois-Italiasta. Minkälaista egoa niilläkin yritetään paikkailla?
Onni ei pelkää lohikäärmeitäkään.
Usein kun etsii lisätietoja, löytää paljon muutakin, joka sivuaa aihetta. Eläinoikeusfoorumin sivuilta osui silmiini teksti: ”Tästä epävirallisesta koirarodusta on alamaailma jalostanut oman versionsa lisäämällä siihen Australian karjakoiraa, pittbullia ja muutamaa muuta ihastuttavaa pikku kullannuppua. Lopputuloksena on saatu hihnan päässä kulkeva ase, joka on sokean uskollinen isännälleen ja hengenvaarallinen kaikille muille.” Samassa oli myös linkki, jos haluaa tutustua tällaisiin koiriin tarkemmin. Kyllä koiramaailmasta löytyy jokaiselle jotakin.
Koska em. aihe ja ko. koirat eivät ole lainkaan ominta aluettani, lopetan niistä kirjoittamisen tähän. Onneksi valtaosa koirista on normaaleja kotikoiria.
Onni miettiväisenä.
Miten onkaan rentouttavaa kun voi vain olla oman koiransa kanssa. Mitä tahansa maailmassa on tapahtunut, joka aamu kun herään, Onni on aina yhtä iloinen nähdessään minut. Häntä heiluen se odottaa innostuneena ruokaansa. Sama iloinen ja energinen tunnelma jatkuu, kun lähdemme aamulenkille. Kuitenkin kyseessä on joka arkiaamu sama puisto, samat puut, pensaat ja roskis. Kukaan ihminen ei jaksaisi innostua päivä toisensa jälkeen samoista aamurutiineista. Mutta koirat ovatkin eri maata!
28. maaliskuuta 2008 kello 12.25
Hauska huomata Onnin palanneen ilahduttamaan meitä ihalijoita!
28. maaliskuuta 2008 kello 13.04
Nuo koirien aiheuttamat kuolemat ovat tietysti kamalaa kuultavaa, mutta itseäni harmittaa eniten se, että koskaan ei kerrota missä tilanteessa tapaus on sattunut. En oikein jaksa uskoa, että aiemmin kiltti ja ystävällinen, hyvinpidetty koira, olkoon rodultaan mikä tahansa, yhtäkkiä kilahtaisi ja hyökkäisi kenenkään kimppuun. Taikka tietysti niinkin voi käydä, mutta se tuskin on kauhean yleistä, ja nykyään kuitenkin näitä tarinoita saa lukea huolestuttavan usein. Haluaisin siis tietää, mitä todella on tapahtunut ennen hyökkäystä, sen osan, josta medioissa ei puhuta. Yleensähän tilanne on se, että iso koira hyökkää lapsen päälle, jolloin jälki on automaattisesti rumaa. En syytä lapsia, tai puolustele koiria, mutta uskoisin, että jotain lapsen on täytynyt koiralle tehdä, jotta koira hermostuu niin paljon, että hyökkää. Suorastaan mielenvikaisia koiria on kuitenkin todella vähän (eikä mielenvikaisuus ole kiinni rodusta tai koiran koosta).
Toinen asia liittyy nimenomaan koiran kokoon. Koska suuren koiran puremasta tulee aina pahaa jälkeä, ne ylittävät uutiskynnyksen, ja mustamaalaavat suuria rotuja. Pienten koirien puremat hoituvat terveyskeskuskäynnillä, eivätkä koskaan tule suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka niitä tapahtuisi kuinka usein (tapahtuuko niitä, sitä ei siis voi mitenkään tietää, koska siitä ei puhuta). Tällöin pienet koirat saavat kiltin maineen, vaikka olisivat miten kiukkuisia tahansa, enkä tarkoita nyt, että pienetkään koirat lähtökohtaisesti olisivat äkäisempiä kuin suuret.
Tästä kommentista varmaankin joku suuttuu. Tarkoitukseni oli vain ja ainoastaan huomauttaa, että koko totuus ei aina välttämättä ole sitä, mitä esim. lehdestä luetaan, vaikka lehti muuten olisi vallan luotettava. Ei pitäisi tuomita koko rotua sen mukaan mitä yksilö tekee (pätee lähes kaikkiin kehittyneisiin eläinlajeihin).
28. maaliskuuta 2008 kello 13.18
Hyvin summailit ongelmallista aihetta, Antti, mutta kaikilta osin en voi edelliseen yhtyä.
Toki maailmalla jalostetaan epäilyttäviin tarkoituksiin koiria, mm. vanhoja taistelukoirarotuja sekoittamalla, kun huumediilerit kaipaavat peloketta tai laittomien koiratappeluiden uhreja jne. mutta ongelma lienee ennemmin muun rikollisuuden oheistoimintaa kuin varsinaisesti koiramaailman ongelma. Se on niin ihmislajille ominaista, että näemme itsemme yksilöinä, emme välttämättä muita eläinlajeja.
Mielestäni on aiheetonta, että tämän pohjattoman surullisen lapsenkuoleman yhteydessä on rottweilereista alettu puhua tappelu- ja tappajakoirana. Itselläni on ollut aina pienehköjä terrierejä, kohtuullisen kotikasvatuksen saaneita, ja voin rehellisesti todeta, että tunnen huomattavasti tasapainoisempia ja lauhkeampia saksanpaimenkoiria ja ns. rotikoita sekä muita keskieurooppalaisia TYÖkoirarotujen edustajia, mutta myös kaltoinkohdeltuja virikkeetöntä elämää viettäviä aggressiivisiksi tulleita kohtaloita. En voisi kuvitella itselleni viisikymmenkiloista koiraa, jolla olisi luolakoiran häikäilemättömän peloton luonne, siitä syystä yleensä isojen rotujen luonteeseen on panostettu jalostuksessa enemmän tai ainakin eri suuntaan. Nykyajan ulkomuotokeskeinen jalostus saattaa olla osasyynä joihinkin käytösongelmiin.
Siinä, Antti yhdyn kirjoitukseesi, että on surullista havaita omistajan olevan ”pihalla” oman koiransa rodunomaisesta luonteesta ja aktiviteettien kaipuusta/tarpeesta. Tätä käsiteltiin myös Papun blogissa taannoin rodunvalinnan yhteydessä.
Kuitenkin lenkkeillessä olen havainnut vähintään yhtä paljon, ellen enemmänkin pienten koirien kouluttamattomuutta. En jaksa ymmärtää, miksi lähes jokainen perhoskoira hyppii kimeästi räköttäen hihnassa kumipallon lailla pomppien, kun oman koiran kanssa niitä koittaa ohittaa. Sama meidän kulmillamme pätee lukuisiin muihin pikkukoiriin. Usein tulen ajatelleeksi, ettei ole reilua, että samanlaisessa ohitustilanteessa ison koiran omistaja joutuu hallitsemaan koiransa sataprosenttisesti, koska kokonsa puolesta koira on todella turvallisuusriski. Me ohitamme räksyttäjät namin kanssa, yleensä äänettä, koska koiraanikaan ei tunnu räksyttäjät kiinostavan. Silti sapettaa, että jää kokonaan toiselle koirakolle tehtäväksi ohittaa tilanne ilman konfliktia. Mielestäni myös pienten koirien omistajilla on velvollisuus kasvattaa koiransa hyvään perustottelevaisuuteen. Olisiko näissä tapauksissa yhtä lailla kyse siitä, ettei koiran perusluonnetta ja koulutuksen tarvetta ymmärretä?
Elämä jatkuu, mutta suhtautuminen koiriin on tiukempaa ja kriittisempää taas jonkin aikaa. Moni hirvistelee tällä hetkellä isoja koiria unohtaen, että monessa suomalaiskodissa lapsi saa iloa, vastuun kokemuksia, seuraa ja ulkoilua isokokoisten koirien kanssa, ilman ongelmia. Riskejä ei saakaan kieltää, mutta hysterialla saadaan vain eri näkemyksiä edustavat omiin nurkkiinsa siilipuolustusasentoon.
Se, mitä Anttikin totesi pitää paikkansa: kun koira hankitaan egon vahvistukseksi tai yksinomaan ulkoisin kriteerein, vaikkapa muodin vuoksi, on lähtökohta niin vääristynyt, että koiran on vaikea kasvaa tasapainoiseksi. On kyllä todella harmillista, jos tällaisia eksyy koirapuistoihin häiriköimään. Voisikohan silloin joukolla ehdottaa häirikön omistajalle poistumista? Luulisi, että antaisi pokka periksi, kun huomaa, etteivät muut halua kyseisen koiran seuraa?
Hyvää ja turvallista kevättä hohteisilla hangilla kaikille blogaajille!
28. maaliskuuta 2008 kello 20.25
Hyviä kommentteja. Eiköhän lähestulkoon aina ole enemmän ongelmakoiranomistajia kuin lähtökohdiltaan ongelmakoiria. Enemmän meidän koiranomistajien pitäisi katsoa juuri siihen hihnan yläpäässä olevaan ja kyseenalaistaa millaiset ihmiset saavat haltuunsa juuri vaarallisiksi nyt luokiteltuja rotuja ja millaisiksi he koiransa opettavat tai jättävät opettamatta. Yhtä kauheaa on kuitenkin huomata, että meitä koiranomistajia on sellaisiakin, jotka jättävät rakkaan lemmikkinsä viikoksi kitumaan epäonnistuneen lopetuksen päätteeksi verilammikkoonsa kuten tämän päivän iltapäivälehdestä on saanut lukea… Viaton luontokappale on omistajansa armoilla niin eläessään kuin kuollessaankin.
28. maaliskuuta 2008 kello 23.18
Elimäen tapaus oli järkyttävä. Muistan lukeneeni, että uusi avovaimo ja lapset olivat aika vast’ikään muuttaneet miehen ja koirien taloon. Koirien on täytynyt stressaantua muutoksesta, eikä omistaja ole osannut ennakoida tilannetta. Mutta kukapa noin kauheaa tulosta osaa ennakoida.
Itse jouduin shäferin raatelemaksi lapsena. Se oli aivan seko koira, mutta niin oli kyllä omistajakin, ainakin koirankasvattajana. Kuulopuheiden mukaan hän hakkasi ja käskytti koiriaan.
Jälkeenpäin omaa tapaustani pohdiskellessa tulin siihen tulokseen, että tilanteessa oli kaksi syyllistä (tai ehkä puolitoista, koska olin vasta 12-vuotias): minä ja omistaja. Minä en osannut yhtään olla koiran kanssa (koiran, jota todella pelkäsin), ja koiranomistaja taas ei millään tavalla hallinnut tai hillinnyt koiraansa, kun pikkutytöt kävivät mökkinaapureilla kylässä. Eikä edes vahtinut, vaan antoi koiran olla lasten kanssa valvomatta.
Joka tapauksessa pelkäsin koiraa niin, että kiusasin ja käskytin sitä, ja yritin kaikin puolin osoittaa sille, ettei tule lähelle. Äkseerasin saadakseni koiran tottelemaan, ja kyllä se joskus tottelikin. Useimmiten kuitenkaan ei. Joskus kun olimme vieraspaikan rannassa uimassa sukelsimme laiturin alle piiloon, vaikka tiesimme, että koira hermostuu tosi pahasti kun ei näe meitä. Koiran pelkkä läsnäolo vaan tuntui pahalta, ja niinpä me reagoimme siihen koiran kannalta aivan väärällä tavalla. Emme me tienneet, miten koiran kanssa ollaan. Omistaja ei ollut näissä tilanteissa läsnä, eikä opastanut meitä koiran suhteen millään tavalla.
No, eräänä päivänä kun kävelimme taas kaverin kanssa naapurin pihaan koira vaan tuli luo ja otti ja haukkasi. Ensin reiteen, johon tuli toistakymmentä tikkiä, sitten se kävi pään kimppuun. Pahin tunne oli, kun tunsin sen leuat pääni ympärillä ja hampaat ohimoilla. Pääni oli kai sitten onneksi sen verran iso, ettei puruvoima riittänyt tekemään vahinkoa. Lippis oli kuitenkin tapauksen jälkeen aivan riekaleina, kasvot ja kaulan suojasin kyyhöttämällä käsivarret suojana ja kasvot maahan käännettynä, mutta korvalehteen tuli kunnon ventti, ja käsivarteen. Muuten olin ‘vain’ ruhjeilla ja mustelmilla näykkimiseltä. Pahemminkin olisi todellakin voinut käydä. Jälkeenpäin minulle on muodostunut käsitys, että koira halusi osoittaa minulle paikkani ja oman statuksensa laumassa, jota varmaan olin jotenkin ollut uhkaamassa. Joka tuntee koiria paremmin, oikaiskoon käsitykseni.
Pahempia traumoja ei tullut, mutta naapurisuhteet meni ja arpia tietysti on. Nuorempi ystäväni joka seurasi tilannetta vierestä järkyttyi paljon pahemmin kuin minä, ja tapaus oli kaikinpuolin surullinen ja pahoiteltava. Koira kuitenkin lopetettiin vasta, kun se kävi omistajan oman perheenjäsenen kimppuun pian minun tapaukseni jälkeen.
Lapset ja eläimet voivat olla arvaamaton yhdistelmä. Toivotaan hartaasti, ettei näitä tapauksia joudu lukemaan lehdistä kovinkaan pian.
29. maaliskuuta 2008 kello 10.04
ricky-boy:n kommentti tapakouluttamattomista pikku koirista on niin totta! Itselläni on kokemusta, sekä pienestä, että isosta koirasta. Pienen koiran koulutin kulkemaan nätisti hihnassa, se meni tiellä ohi koirasta kuin koirasta haukkumatta ja riehumatta. Ei itseasiassa noteerannut muita koiria lainkaan. Monelta ikävältä tilanteelta varmasti vältyttiin, koska oma koirani ei provosoinut vastaantulijoita. Nyt minulla on iso koira, jonka kanssa olen huomannut juuri sen mistä ricky-boy puhui. Minä joudun komentamaan omaa koiraani poikkeuksetta, mutta vastaantuleva pikku räksy saa vapaasti tempoa fleksissään ja räkyttää minkä ehtii. Olenkin joskus sanonut sellaiselle koiranomistajalle: ”Saa sitä pientäkin koiraa komentaa.” Pienten koirien omistajat eivät kaikki ymmärrä millainen turvallisuusriskikin tuollainen provosoivan käytöksen salliminen omalle koiralle on! Vaikka ego on iso, niin painoa silti ei ole kuin alle 10 kg. Jos jokin vahinko sattuu, niin se pieni jää kyllä altavastaajan asemaan.
31. maaliskuuta 2008 kello 12.19
Provosoinnista sen verran vielä, että usein se rähjäävä koira ei ole se provosoiva osapuoli vaan pikemminkin päin vastoin. Koirat viestivät toisilleen elekielellä, joka on usein ihmiselle huomaamatonta. Rähjäävä koira on usein vastaus vastaan tulevan koiran uhkailuihin. Esimerkikksi suora katsekontakti on suoranainen riidan haaste, joka vastaan tulevalta koiralta voi laukaista voimakkaan reaktion. Koirat siis viestiväät toisilleen ja valitettavan usein juuri se räyhäävä koira saa syyt niskoilleen, vaikka on vain reagoinut vastaan tulevan uhkauksiin..
31. maaliskuuta 2008 kello 14.34
Koirien ystävälle,
koirilla todellakin on iso arsenaali signaaleja käytettävissään, suuri osa niistä myötäsyntyisiä. Turid Rugaas kirjoittaa niistä erityisen kattavasti. Rähinöinti ei todella ole suora ja ainoa koirankielinen vastaus esimerkiksi katsekontaktiin. Koira voi haistella, katsoa sivuun, kiertää, mennä maahan muutamia esimerkkejä mainitakseni viestiäkseen toiselle haluavansa rauhoittaa tilannetta tai välttää kohtaamisen. Rähjääminen on useimmiten seurausta siitä, ettei koira luota taluttajansa johtavan koiraa tilanteesta turvallisesti pois, vaan puolustaa aggressiivisin signaalein itseään ja taluttajaa. Usein rähinöintiin liittyy myös johtaajuusongelmaa.
Hyvänä esimerkkinä muuten rähjäämätön koirani on muutaman kerran alkanut haukkumaan vastaantulevaa koiraa ja yrittänyt hihnassa kohti. Muutamien tällaisten epäonnistuneiden kohtaamisten jälkeen huomasin yhtenevän tekijän: joka kerta olin tulkinnut itse vastaantulijoiden haluavan tervehtiä, ja vasta kohdalla tajunnut, että menevätkin ohi reagoimatta. Kun vasta viime hetkellä tiukennan hihnaa, annan itse koiralleni todella ristiriitaisia viestejä. Syy ei ollutkaan koirien, vaan ihmisten välinen tulkintahäiriö!
Sannan ja Miskan blogissa on tosi hyvin käsitelty ohituksia ja kohtaamisia ja nimenomaan rähjäämätöntä sellaista, luepa sieltä lisää hyviä kommentteja
9. huhtikuuta 2008 kello 8.58
Onni on kyllä rohkea, sillä kyseinen lohikäärme sai meidän pojalta aikamoiset rähinät päällen:)
Mukavaa kevättä kaikille!
9. huhtikuuta 2008 kello 19.21
Luvalla sanoen Koirien ystävä: höpö höpö. Mistä mahtaa johtua sitten se, että tiettyillä koirilla on joka kerta ongelmia vastaantulevien koirien kanssa? Käyttäytyvätkö kaikki muut aina uhkaavasti -> koira joutuu vastaamaan haasteeseen jokainen ohituskerta? Miksi jotkut koirat eivät koskaan sitten käyttäydy niin, vaikka vastaan tulisi millainen koiralauma tahansa? Ovatko ne jotenkin immuuneja muiden koirien uhkaavalle olemukselle, eivätkä siksi ala riehumaan? Teoriasi taitaa vuotaa, kuin seula..