Lagotto–springeri-projektini on tällä hetkellä jäissä. Kasvattaja, jonka kanssa olin jutellut lagottopennusta ilmoitti, ettei hänen narttunsa ollutkaan alkanut kantaa. Joten paremmalla onnella ensi kerralla.
Sitä odotellessa on ollut aikaa tutustua taas pariin koiranhoito-oppaaseen. Kyseessä ovat Victoria ”tv:stä tuttu” Stilwellin Koirani vai minä? (Nemo, 2005) sekä Jan Fennellin Koiran seitsemän ikää (Karisto, 2006).
En ole nähnyt tv-sarjaa Koirani vai minä?, mutta olin kuullut siitä jonkin verran, joten odotin, että kirja poikkeaisi tavanomaista koiraoppaista. Petyin hieman, sillä aika vähän siinä tuli minulle uutta tietoa.
Mutta oli kirjassa paljon mielenkiintoistakin, esimerkiksi koiran ruokailusta. En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, että koirankin kohdalla voisi – ja ehkä pitäisikin – ajatella hiilihydraatteja ja proteiinia. Jotenkin olen elänyt siinä uskossa, että koiranruoka ja isäntäväeltä saadut kohtuulliset jämät pitävät koiran tyytyväisenä. Pentu on tietenkin asia erikseen, sillä se tarvitsee silloin oikeaa ravintoa kasvaakseen.
Stillwellin kirjassa on paljon konkreettisia ongelmatilanteita, joihin etsitään ratkaisuja: Ruoan vartiointi, haukkuminen, merkkailu, agressiivinen käytös, ongelmia autossa matkustelemisessa ja paljon muita monen koiranomistajan arkiongelmia. Ratkaisutkin ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia, niihin tarvitaan vain aikaa ja kärsivällisyyttä.
Koiran seitsemän ikää on uudenlainen koirakirja. Siinä koiran elämää käydään läpi vaihe vaiheelta, mikä on mielestäni loistava idea. Eihän ihmisistäkään tehdä vain ”yleisopasta”, vaan on kirjoja lapsuudesta, nuoruudesta, murrosiästä, työiästä ja vanhuudesta. Koiran kohdalla jaottelu rajoittuu usein pentuikään ja aikuisuuteen.
Fennellin kirja on selkeä ja helppolukuinen, ja jaottelunsa ansiosta kirjasta on tukea koko koiran iän ajan. Ensimmäisissä kappaleissa keskitytään pentuajan ajankohtaisiin asioihin, kun taas aikuisiällä koiranomistajan on hyvä tietää muita asioita. Kun luin viimeisen kappaleen, joka koski ”eläkeläistä” totesin, että minulla olisi ollut paljon iloa tästä kirjasta siinä vaiheessa, kun Ludde oli vanhus.
Subjektiivisia plussapisteitä annan kirjalle monista englanninspringerspanieli-kuvista.
Yllämainitut kirjat ovat ihan kelpo lahjoja koiraihmiselle. Itse iloitsisin enemmän Fennellin kirjasta, sillä se eroaa koirakirjajoukosta edukseen.
