Joka kerta kun käyn mökillä nousen avotakan reunalle, kurkotan sen päälle, ja otan alas edesmenneen Ludde-koirani uurnan. Aina välillä kun käyn saunalla, katson itse kaivertamaani hautakiveä ja silitän kiveä pari kertaa.
Ludde nukkui pois jo kuusi vuotta sitten. Mutta haudan lepoon raukka ei vielä ole päässyt. Olemme vanhempieni kanssa katsoneet jo sopivan hautapaikan koiralle. Se olisi korkealla kalliolla, puun juurella. Isäni on monena kesänä suunnitellut muuraavansa sellaisen haudan, josta uurna näkyisi. Olisi hänen mielestään harmi haudata kaunis uurna kokonaan maan alle.
Jostain syystä hautaa ei vieläkään ole rakennettu. Ludde lepää takan päällä kesät talvet, ja välillä se nostetaan sieltä hetkeksi pois.
Välillä minulle tulee huono omatunto siitä, ettei sitä ole vielä haudattu. Monethan hautaavat lemmikkinsä ihan hautuumaalle. Se on minulle vieras ajatus, mutta hauta omalla tontilla tuntuu luontevalta. Olisi kiva, jos olisi paikka, jossa voisi istua ja muistella rakasta karvaturria.
Saman funktion kai ajaa avotakka- ja kivirituaali. Mutta ehkä silti olisi syytä saattaa koira vihdoin haudan lepoon?
Minkälaisia kokemuksia teillä on lemmikkien hautaamisesta?
13. marraskuuta 2006 kello 23.56
En haudannut Roopea. Annoin laittaa tuhkattavaksi, ja yhteistuhkiin. Ostin sellaisen kristallimuistomerkin Roopelle, ja annoin siihen kaivertaa kolme valokuvaa siitä. Tänään juuri laitoin kristallinpalan pikkuhyllylle olohuoneeseen, ja Roopen valokuvan seinälle siihen viereen.
Pikkupoikani on aina kanssani.
http://www.paivimarkus.com/images/lokakuu/kristalli.JPG
14. marraskuuta 2006 kello 13.36
Omalla kohdalla koiran kuolema tuli siinä määrin yllättäen ja odottamatta etten ollut asiaa ollenkaan pohtinut. Koira oli toki jo vanha, mutta ihan hyväkuntoinen kunnes sillä yhtenä päivänä meni jalat alta. Sitä seuranneina päivinä ajatuksissa oli vain koiran hoitaminen kunnes tuli seinä vastaan ja lopettamispäätös oli tehtävä lopulta aika nopeasti. Kun pieneläinklinikalla sitten kysyivät mitä halusin koiran maalliselle majalle tehtävän olin aivan typertynyt ja tulin jotenkin sopertaneeksi että tuhkataan ja että uurnan voi lähettää kotio – ilman mitään sen selkeämpää ajatusta mitä sillä tekisin. Päädyimme sitten samankaltaiseen ratkaisuun kuin te Ludden kohdalla, eli Iida haudattiin mökkisaareemme kallion kupeeseenm sinne missä tuo oli kirmannutkin. (Sitä ennen uurna tosin vietti tovin jos toisenkin keittiön kaapissa.) Päälle istutettiin ruusupensas. Tätänykyä pensas on jo komea ja sitä katsellessa tulee aina Iidaakin muisteltua.
14. marraskuuta 2006 kello 14.09
Minä tuhkautin myös aikoinani koirani Mannen. Ja sama ajatus oli minullakin eli hautasin tuhkan uurnineen mökillemme ja ruusupensas haudalle. Meni muutama viikko ennen kuin pääsin viemään tuhkia kotiseudulleni, mutta minä en jostain syystä pystynyt tuomaan uurnaa sisälle. Mannen tuhkat odottivat autossa, sen omalla paikalla, kunnes päästiin kotiseudulle. Siellä kyllä sitten äidin kanssa keittiön pöydän äärellä aukaisimme uurnan kuljetuslaatikon ennen mökille lähtöä, jonne isä oli valmiiksi kaivanut kuopan.
15. marraskuuta 2006 kello 16.34
Jouduimme miettimään Maikin kohtaloa jo useamman vuoden. Tasan vuosi sitten olimme kuukauden Afrikassa ja koiramme, joka oli jo silloin sairas ja vanha oli naapurilla hoidossa. Olimme lähtiessä varustaneet varmuuden vuoksi haudan ja arkun valmiiksi. Onneksi niitä ei vielä tarvittu vaan Maikki ehti vielä nauttia talven, kevään ja alkukesän. Vanha koira sai nukahtaa viimeiseen uneen omalla pihamaalla heinäkuussa. Hautasimme sen pihapiirin reunalle. Näin se on edelleen läsnä. Seuraavana päivänä orava istui korkealla kivellä, jolla Maikki nuorena koirana kävi uhoamassa ja katseli meitä kun istuimme kuistilla. Orava tuli luoksemme, istui kuistin pöydän päälle ja katseli meitä kauan pää kallellaan. Lainasiko Maikki sen muotoa vai halusiko orava ottaa osaa suruumme? En tiedä. Nyt haudalla on luonnonkivi ja Maikin nimi ja rakkaus säilyy mielessämme. Joskus sytytämme illalla kynttilän palamaan ja usein huikkaamme tervehdyksen. 15 vuotta on pitkä aika jakaa sama vuode.
15. marraskuuta 2006 kello 18.59
Mielenkiintoista lukea teidän kokemuksianne, kiitos niistä! (Toki lisääkin saa kirjoittaa).
Paula: Todella liikuttava tuo orava-tarina. Jollakin tapaa se varmasti liittyi Maikin poismenoon.
Päivi: Upea kristalli!
15. marraskuuta 2006 kello 19.00
Tuo kaiverrus näyttää muuten aikamoiselta väkerrykseltä, mutta se on siis tehty vapaalla kädellä toisella kivellä, joten siksi se on kaukana symmetrisestä. Mutta ainakin se on persoonallinen.
16. marraskuuta 2006 kello 12.54
Rakas kissani kuoli kolme vuotta sitten, enkä ole vielä saanut sitä haudattua. En halunnut viedä sitä lemmikkien hautausmaalle, koska en omista autoa ja olisi ollut vaikea käydä haudalla. Enon mökki on ainoa suvun omistama maapläntti, ja siellä tarjolla oli vain varjoisia paikkoja joita kissani olisi inhonnut. Olisin halunnut löytää sille aurinkoisen paikan, sellaisen jossa se eläessäänkin viihtyi. Niinpä kissani tuhkat ovat yhä kirjahyllyssäni, ja aina pölyjä pyyhkiessä silitän uurnaa.
17. marraskuuta 2006 kello 21.10
Meidän vanhat ajokit on haudattu vanhempieni kotimetsikköön… Pienenä vein niille aina kukkia, mutta ei kellään kyllä ole hautakiviä. Hautakivi tietysti voisi ollakin, se on minusta ihan ok myös koiralle, mutta minusta on hyvä, ettei tuossa Luddenkaan kivessä ole ristiä. Sellaisia aina välillä näkee lemmikkien hautausmaalla. Ihan käsittämätöntä!!! Onko koira muka ollut uskossa! Kynttilät, kukat ynnä muu on ymmärrettävää, mutta risti on minusta jo liikaa!!!
24. marraskuuta 2006 kello 14.12
Minun ensimmäinen Musti-koirani kuoli jo lähes 20 vuotta sitten. Sattuipa niin, että Musti oli syntynyt samana keväänä kuin minä ja vietimme aina Mustin syntymäpäivää samana päivänä kuin minun. Tulin koulusta kotiin 14-vuotis syntymäpäivänämme ja Musti-koira oli ovella jo vastassa. Hetken kuluttua se otti muutaman horjuvan askeleen ja kaatui maahan. Muuta en keksinyt kuin yrittää antaa sille kaverini kanssa tekohengitystä mutta siihenhän se kuoli. Hetken siinä itkettyäni menin takapihallemme ja hautasin koirani takapihallemme. Siellä se lepää ison poppelipuun juurella. Aina silloin tällöin sitä tulee muisteltua. Toivon mukaan nykyisellä koirallani on vielä monia vuosia edessä…Koiran kuolema on aina todella raskas kokemus.
27. marraskuuta 2006 kello 16.45
Siitä on melkein 10 v kun jouduin luopumaan rakkaasta koirastani.1 viikko vailla 14 v oli hän ilonani,tämä kaunis pieni japaninpystykorva.
Olimme erottamattomat,saimme lukuisia ystäviä reissuillamme,niistä moni jäi ikuisiksi ystäviksemme heidän koiriensa poismenon jälkeen.
Koirani on tuhkattu ja on uurnassa,säilytettynä kassissa,missä hänen nukkumapaikkansa välillä oli.
Ja olen vuosia miettinyt,minne sirotteleisin tuhkat,mökkimme maisemiinko vai hautaanko kokonaisena sinne.Ja muistan myöskin kuinka mustarastas viihtyi pihassame ja kun puhuin sille,se kallisteli päätään ja ”jutteli”omiaan.Ja siitä saakka mustarastaat on seuranneet minua ja kulkuani,olimpa missäpäin maailmaa tahansa.Aina kun oikeen kaipaan koiraani ja olen surullisella mielellä ja lähden vaikka ulos,mustarastas ilmestyy eteeni,uskokaa tai älkää,taikauskoa tai ei.
Ajattelen näin että koirani ilmestyy eteeni lohduttamaan mustarastaan muodossa.Ja joka päivä ajattelen ottavani uuden koiran,mutta vielä olen saanut ”hillittyä”itseni,etten ottaisi,koska luopuminen in aivan kamalaa!! Kestäisinkö toista sellaista,mene ja tiedä?!
15. marraskuuta 2007 kello 18.28
Elämäni aikana olen jo joutunut luopumaan kolmesta koirasta ja nykyäänkin on kotona vielä elukoita. Lemmikin kuolema on aina raskas.
Erään tärkeän ystäväni labradori nukkui eilen pois, palveltuaan 13 pitkää vuotta. Meni vain seuraavana päivänä TOSI huonoon kuntoon ja nukkui pois omassa pedissään.
Itse asumme omakotitalossa johon kuuluu iso tontti sekä asumme harvaan-asutetulla paikalla, joten olemme haudanneet kaikki edesmenneet rakkaamme pihapiiriin. Yhdelläkään ei ole hautakiveä, mutta aina syksyisin kun alkaa tulla iltaisin pimeää vien kynttilän eräälle kannolle joka on siinä koirien hautojen vieressä. Kukkia vein joskus, mutta nykyään keväisin hautojen päälle kasvaa valkovuokkoja.
Susikoiramme kuoleman jälkeen tapahtui myös yksi aika mielenkiintoinen asia. Tietääkseni kaikkien koirien kettinkipannat ovat ruostumatonta terästä, sillä ruostuminen olisi pahasta koiralle ja aiheuttaisi hiertymistä? Heti koiran kuoleman jälkeen panta alkoi ruostua kun otimme sen pois ja laitoimme sen viereiseen puuhun roikkumaan. (Koira oli aina ulkona joten siitä se ei voi johtua siitä että jätimme pannan ulos). Ainut selitys jonka asialle keksin on että koiran turkissa olisi mahdollisesti ollut jotain mikä esti pantaa ruostumasta?
Mutta toisaalta, mistä sitä ikinä tietää? Kellään vastaavanlaisia kokemuksia ?