Blogit

Penuvili on isäni hankkimista koiranpennuista ainoa, jonka tapaamista en odottanut. En ollut hakemassa pentua, ja pennun tultuakin yritin olla piittaamatta siitä. Se kun oli muka rakkaan Voittoni ”korvike”. No, tunnette tarinan, epäonnistuneen yritykseni. Eihän Penusta voinut olla piittaamatta!

Penu-pennun nenä tuoksui vastustamattomasti koiranpennulle.

Kun saavuin kotiin ulkomaan matkaltani, jonka aikana 8-vuotias Voitto oli pitänyt lopettaa, uusi pentu oli haettu. Päätin, etten mene edes katsomaan sitä. Se päätökseni piti, mutta sitten pentu tepasteli minun luo. Suloinen, itsenäinen, pentu, ihana pennun nenän tuoksu (sellaista ei ole aikuisella koiralla)! Pentu, joka taisi heti aavistaa, että meistä tulee kaverit.

Niinhän meistä tuli, kohta kymmenen vuotta sitten. Tuossa se kaveri nytkin ihmettelee, että taasko minä kirjoitan siitä. (Eikä Penu ole silti ”korvannut” Voittoa, kummallakin on oma ”paikkansa” ja ajanjaksonsa elämässäni.)

Puolivuotiasta Penua en rohjennut ottaa omaan kotiini kuin pikavisiiteille…

Kerrostaloon luokseni puoliomistuskoirani ei kuitenkaan heti muuttanut. Ei sen pitänyt oikeastaan muuttaa ollenkaan, mutta sen kyläreissut vain venyivät – sitten kun se oli ensin oppinut tavoille.

… ja vielä vuoden ikäistä Penuakin tapasin vain silloin tällöin.

Ensimmäisen kerran kokeilin Penun jättämistä yksin asuntooni koiran ollessa noin kolme vuotta. Silloinkin se järsi vielä sitä sun tätä, mutta pari vuotta myöhemmin sujui paremmin. Jossain vaiheessa vain huomasimme, että Penu vietti enemmän aikaa Helsingin Töölössä ja kävi vain välillä kylässä vanhempieni luona. Kieltämättä kätevä tapa hankkia sisäkoira.

3-vuotias PV joutui päivisin parvekkeelle. Onneksi sieltä oli hyvät näkymät.

Aihe: Pennun elämää, Pennun odotus, Yksinolo | 3 kommenttia »