Mummoni – nuorin isovanhemmistani ja viimeiseksi edesmennyt – täyttäisi tänään sata vuotta. On oikea päivä kertoa, että Penu on perinyt nimensä hänen lapsuutensa koiralta.
Penu oli oma itsensä jo pienenä.
Penuvilistä piti tulla ensin vain Vili. Lähes kaikkien lapsuudenkotini koirien nimet ovat alkaneet V:llä. Vili-niminen koira oli ollut meillä pari kertaa ennenkin ja nimi oli kuulemma hyväksi todettu. Itse en pidä siitä, että eri koirille annetaan samoja nimiä, joten hyvä sinänsä, että kasvattajan toive oli, että vuoden 1996 pentujen nimet alkaisivat P:llä.
(Vaikka meilläkin on ollut useampi Vili, meidän koirilla on kuitenkin ollut enemmän eri nimiä kuin eräällä tutulla ajokoiramiehellä: hän vuorottelee kahta koiran nimeä ja antaa uudelle pennulle yleensä viimeksi kuolleen koiran nimen!)
Pentuna ajokoiran pää on paljon mustempi kuin aikuisena.
P:llä alkavan nimen miettimiseen ei perheemme ollut ollenkaan tottunut. Muutenkaan emme olleet hyvässä nimenkeksimisvireessä, sillä mummoni oli huonossa kunnossa ja kuoli samoihin aikoihin, kun Penu tuotiin kotiin.
Yhtäkkiä muistimme mummon kertomuksen Penusta, joka oli aina häntä portilla vastassa, kun hän tuli koulusta kotiin. Niinpä uudesta pennusta tuli Penu, ja perään lisättiin Vili: siis Penuvili. Sain siitä puolikkaan, sillä edellinen koirani Voitto oli jouduttu lopettamaan samana kesänä. Isäni kutsui Penuviliä pitkään Viliksi, minä Penuksi. Minä taisin omistaa takapään, ja isä etupään, koska isä ruokki koirat ja minä yleensä kotona käydessäni siivosin sonnat.
Ps. (Patti pelästytti -kirjoituksen jälkikommentteihin viitaten) Penu ja Viljami temmelsivät metsässä koko yön eikä niistä aamuyöllä ollut mitään havaintoa. Viimein yhdeksältä – lähes vuorokausi irti päästämisen jälkeen – kaksi väsynyttä hurttaa totteli kutsua ja saapui kohti autoa, Penu melko kankeasti jolkottaen.
