Penuvilille on kasvanut iso patti poskeen. Onneksi se ei ole enää yhtä valtava kuin alussa, joten eläinlääkärin taannoin epäilemää luusyöpää se tuskin on.
Kuvaa otettaessa oikean silmän alle ilmestynyt patti oli jo vähän pienentynyt – onneksi!
Penuvili kävi pissavaivojen takia useaan otteeseen eläinlääkärissä noin vuosi sitten. Toisella kerralla taitava eläinlääkäri ymmärsi yskän heti ja vaiva saatiin kuriin – vanhan uroksen hormonit olivat alkaneet hyrräämään narttujen hajujen takia. Antitestosteroniruiske ja narttujen kaihtaminen auttoivat – eturauhaset pienenivät normaaleiksi ja Penu pystyi taas pissaamaan vaivatta.
Kylkiluuhun kasvanut kova kyhmy sen sijaan huolestutti eläinlääkäriä enemmän. Kuvauttamaan kyhmyä ei kuitenkaan ryhdytty eläinlääkärin suosituksista huolimatta. Vanhaa koiraa ei kuitenkaan olisi leikattu, jos kyhmy olisi osoittautunut syöväksi. Parempi oli siis vain toivoa parasta – ja säästää rahaa, sillä vakuutuksia Penuvilille ei ole myönnetty enää vuosiin (kuten ei yleensäkään vanhoille koirille).
Onneksi koira pysyi pirteänä. Nyt vaikuttaa, että kylkikyhmy on kadonnut. Mutta kun poskeen ilmestyi uusi kyhmy, pelko luusyövästä valtasi taas mielen! Penu pysy terveenä vielä!
Poskipatti toi mieleen luusyöpäepäilyn.
Parin päivän päästä kyhmy alkoi onneksi laskea eikä koira ole enää poskestaan yhtä reppanan näköinen kuin alussa. Tuttu eläinlääkäri katsasti Penuvilin suun ja arveli, että puolimädät hampaatkin ovat saattaneet kasvattaa patin poskeen. (Nimittäin jos viimekeväinen eläinlääkäri olisi katsastanut koiravanhuksemme suun, hän olisi varmaankin suositellut tekohampaita…)
Seuraamme siis tilannetta ja toivomme, että Penu pysyy jatkossakin pirteänä ja patti katoaa. Ainakaan koira ei arista pattiaan.
8. tammikuuta 2006 kello 11.20
Omalla koirallani, kultaisella noutajalla, todettiin kaksi viikkoa sitten imusolmukesyöpä. Koirani on nyt yhdeksän vuotias ja voi tällä hetkellä ihan hyvin! Se leikkii aivan normaalisti, syö hyvin eikä näytä mitään merkkejä siitä, että syöpä jo häntä vaivaisi. Ainoat tämänhetkiset oireet ovat liikkeiden jäykkyys ja lihasten heikentyminen, yllättäen tulleet hot spot-ihottumat ja haisevat korvat. Immuniteettisuoja alkaa hänellä nähtävästi laskea. Eläinlääkärin mukaan kultaisellani on aikaa tepastella kanssani ulkona pari kuukautta. Sen ajan aion hänelle omistaa täysin. Astetta parempaa ruokaa ja astetta enemmän namupaloja.
Koiran menettäminen on raskasta, mutta se on asia, jonka koiran hankkiessa tietää jonain päivänä olevan edessä. Toivottavasti Penunne voi hyvin! Terkkuja meiltä!
8. tammikuuta 2006 kello 22.36
*isot halit Penulle*
9. tammikuuta 2006 kello 19.29
Penu kiittää haleista ja terveisistä! Ikävä kuulla kultaisen noutajan syövästä! Tsemppiä! Penullakin on ollut pitkään ihottumaläikkä kyljessä, joten huolestuin nyt siitäkin ja päätin nuuhkia varmuudeksi korvatkin – haisivat onneksi siedettävälle, siis normaalille otaksun.
Minulle on pienestä pitäen taottu päähän, että se, mihin koiranomistajan pitää koiraa hankkiessa kaikkein eniten varautua, on se tosiasia, että koirasta pitää joskus myös luopua. Silti yksikään lapsuutenkotini koira ei lähtenyt meiltä ilman itkua ja vollotustani. Penulle olen siitä huolimatta ”luvannut”, että siinä vaiheessa, kun se näyttää kärsivän olostaan, sen ei tarvitse kärsiä. Vaikeampi onkin sitten määritellä, milloin tämä mitta on täyttynyt. Onneksi vielä ei olla siinä.
10. tammikuuta 2006 kello 13.26
Nyt jo edesmenneellä Jesse-ajokoirallakin alkoi olla kaikenlaisia patteja (lähinnä semmoisia pieniä, ehkä rasvapatteja) ehkä kymmenen vuoden iässä. Pateistaan huolimatta se eli pirteänä ja iloisena 13-vuotiaaksi saakka ja sitten romahti aivan yhdessä päivässä. Kuolinsyyksi arveltiin kasvainta vatsassa tai jossakin sisäelimissä, ja kasvain ilmeisesti aiheutti sisäisen verenvuodon. En tiedä oliko Jessellä kipuja ennen tuota viimeistä päivää; ei se ainakaan kipujaan näyttänyt, toivon ettei niitä myöskään kovin paljon ollut.
Vaikka kuinka yrittäisi niin ei siihen luopumiseen voi oikein varautua. Kamalaahan se on! Mutta onneksi aika auttaa ja lopulta mieleen jäävät päällimmäiseksi kaikki onnelliset muistot. Jessen kohdalla olen iloinen että se sai elää pitkän elämän ja oli loppuun saakka pirteä ja melko hyvissä voimissa. Missään vaiheessa ei tarvinnut tehdä tuota vaikeaa lopettamispäätöstä, sillä Jesse tosiaan romahti niin nopeasti. Edellisenä päivänä oli vielä ikäisekseen suorastaan elämänsä kunnossa, ja sitten ei ollutkaan enää mitään tehtävissä.
Penuvilille toivotan pitkää ikää onnellisena ja kivuttomana!
10. tammikuuta 2006 kello 18.02
Mainintasi tuosta vaikeudesta määritellä milloin mitta on täyttynyt herätti. Omalla kohdallani joudui toteamaan kuinka vaikeata se on. Jo eläkepäiviä viettänyt spanielinarttuni (ensimmäinen sellainen) oli eräänä päivänä pikkusiskoni kotia tullessa arastellut selkäänsä ja käyttäytynyt omituisesti (tällä tiedolla ilmeistä että kyseessä oli jonkinlainen kipusokki). Koiran pyydettyä ulos siskoni oli sen sinne päästänyt kun ei oikein tiennyt mistä oli kyse, vanha rouva kun tavallisesti tykkäsi köllötellä siellä. Sillä aikaa kun hän kävi soittamassa neuvoja mitä tehdä koran kanssa, oli luppakorva kuitenkin hävinnyt kotipihasta. Meidän muiden päästyä paikalle alkoi olla selvä, että koira oli sokissaan paennut metsään. Se kun ei ikinä lähtenyt pihasta. Koiraa etsittiin koko kylän ja jälkikoiran voimin puolentoista vuorokauden verran ennen kuin se löytyi lähimetsän laidasta maakuopasta, hengissä mutta heikkona. Koira vietiin sieltä pieneläinklinikalle, jossa todettiin koiralla olevan akuutti kipu selkärangassa (en enää muista diagnoosia), mutta se kuinka pysyvä ja voiko sille tehdä jotain oli epävarmaa. Lemmikkiin kiintyneenä tietysti toivoin tätä. Sain yhteystiedot lääkärille, jolla olisi kokemusta tämäntyyppisistä vaivoista. Koska elettiin juhannuksen tienoon päiviä vastaanotolle ei kuitenkaan heti päässyt, vaan aika varattiin reilun viikon päähään. Sitä odotellessa koiraa hoidettiin hellyydellä ja kipulääkkeillä. Ensi päivät koira hieman piristyi, mutta pian kehitys kääntyi toiseen suuntaan. Sen olo vaikeutui selvästi. Lopulta oli tehtävä päätös ja vietävä koira viimeisellä piikille. Sanoinkuvaamattoman vaikeaa se oli. Olin aina itselleni luvannut, että tekisin päätöksen ajoissa, jos sellainen tilanne tulisi, ennen kuin se kärsisi. Hetken tietäminen vain oli vaikeampaa kuin luulin. Jälkiviisaana voin sanoa, että minulta se meni ohi.
10. tammikuuta 2006 kello 22.32
Toivon, että Penulle kävisi aikanaan, kuten Jessellekin – että se vain nopeasti nukahtaisi pois. Pepin spanielin kohdalla päätös oli varmasti oikea. Itse en ole ikinä joutunut tekemään lopettamispäätöstä. Edellisen ja ensimmäisen ikioman koirani osalta päätöksen teki isäni Penun syntymäkesänä 1996 minun ollessani ulkomailla. Tuntui väärältä, etten itse saanut tehdä päätöstä, mutta muistellessani Voiton olotilaa ennen matkaani olen kiitollinen, että joku teki päätöksen puolestani.
Juuri tällä hetkellä lopettamisen pohtiminen ei ole Penun osalta ajankohtaista, sillä ”papparainen” painelee par´aikaa pimeässä metsässä. Se pääsi isäni ja Viljami-koiran kanssa metsälle aamupäivällä, kymmenen maissa. Minä liityin huhuilujoukkoihin kuuden maissa illalla. Turhaan. Välillä oli pakko luovuttaa, mutta kaipa sitä pitää kohta taas lähteä ajelemaan pimeään metsään. Tulisi jo jästipää pois, ettei jää harhailemaan autojen alle!!! Viljami olisi varmasti yksinään tullut pois, mutta sinnikäs Penu ei luovuta hevin… Eli huolestukaa tällä hetkellä enemmän Penun löytymisestä kuin muusta terveydestä
11. tammikuuta 2006 kello 1.20
Metsään jäivät molemmat pojat! Olin jo aika lähellä koiria, mutta haukkuivat komeassa kuorossa jänistä niin, etteivät välittäneet kutsuista.. Pitäkää peukkuja, etteivät lähde pitkälle seikkailemaan vaan palaavat viltille odottamaan!