Suomenajokoiran kanssa on mukava liikkua kaupungilla. Juttuseuraa löytyy ja treffitarjouksiakin (muun muassa koirapuistoon) satelee – luulisin, että useammin kuin jos lenkkeilisin vaikkapa dalmatialaisen kanssa. Lähes kaikilla tuntuu olevan kokemuksia ajokoirista: ”Voi, onko se ajokoira?”, ”Minunkin mummolassani oli tuollainen”, ”Käykö se metsällä”, ”Katsokaa, suomenajokoira!”
”Miksiköhän terrierit eivät saa olla tässä puistossa?”
Penuvili tuntuu itsekin pitävän huomiosta, joskin ulkona ”hajujen valtakunnassa” se ei malta olla ollenkaan yhtä ihmisystävällinen kuin sisällä. Toisia koiriakaan se ei yleensä ensiksi näe, vaikka ne olisivat parin metrin päässä, mutta haistaa niiden jälkiä erittäin touhukkaasti. Niin touhukkaasti, että moni koiranulkoiluttaja luulee Penua pennuksi. Varsinkin iltahämärissä, kun kuonon harmaat eivät erotu.
Se huono puoli Penun ihmisystävällisyydessä on, että joskus pelottaa, että se varastetaan. Penu kun taatusti lähtisi lähes kenen tahansa matkaan, kunhan se vain pääsisi kaupan edestä lenkille. Siksi jätänkin sen ostosreissun ajaksi kaupan eteen vain harkituissa paikoissa.
(Ja yritän myös välttää koirilta kiellettyjä puistoja, vaikka kuvasta voisi toisin päätellä – ja vaikka Penulle on joskus vaikea perustella, miksei huikeasti tuoksuvaan puistoon saa mennä.)
17. marraskuuta 2005 kello 15.21
Tottakai ajokoira herättää tunteita -eihän se ole jokapäiväinen vastaantulija kaupungissa, vaan juurikin se kirkasääninen ajuri sieltä kirpakasta metsästä. Itseeni ajurit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen, eikä siinä ehkä vähiten paina kotipuolessa telmivät kaksi piiskahäntää. Kyllä sitä ääntä ilokseen kuuntelee, kun vain metsään ehtii. Muutenhan nuo ovat kuin hiukan liian isoiksi venähtäneitä sylikoiria -hellyydenkipeitä, oman arvonsa tuntevia ja niin ihania! =) Jos omistaisin ison pihan, olisi koirani ajuri, kerrostaloon en viitsi pentua hankkia.
17. marraskuuta 2005 kello 16.14
Kyllä, oikeassa olet. Olin ensin kirjoittanutkin äskeiseen tekstiini, että osa huomiosta johtuu varmaan juuri siitä, että ajokoira on harvinaisuus kaupungissa, vaikka se maanlaajuisesti onkin yleinen, mutta jätin sen kohdan pois.
Kirkasääniseen ajamiseen ei muuten tarvita aina sitä metsää, kyllä se onnistuu kaupungissakin talutushihnan päässä, jos vain lenkittäjä jaksaa juosta mukana. Siinä on stadin ”frouvilla” ihmettelemistä, kun enhän toki tohdi kieltää koiraa haukkumasta jänistä, koska siihen sitä onn nimenomaisesti koulutettu. Toisten koirien haukkumisen voin kieltää, mutta sitä ei Penukaan usein tee muutenkaan – kuten ei Lauran Jessekään (kts. Osaa ajokoirakin “sporalla” matkustaa -kirjoituksen toinen kommentti).
18. marraskuuta 2005 kello 10.13
Voi älä jätä Penua kaupan eteen jos suinkin vain on mahdollista välttää! Olen lukenut ihan liian monesta tapauksesta, jossa kaupan edestä on varastettu kiltti ja luottavainen koira
Viimeksi katosi kultainen noutaja, jonka huumehörhö vei myydäkseen (tarvitsi rahaa seuraavaan piikkiin). Huumehörhön äiti oli onneksi toimittanut koiran pieneläinklinikalle, josta se toimitettiin oikealle omistajalle. Tämän tapauksen selviämistä auttoi, että varas oli tallentunut valvontanauhalle, ja asiasta oli juttua lehdessä.
18. marraskuuta 2005 kello 18.18
En yleensä Helsingissä jätäkään ja yritän kyllä juuri tästä syystä välttää sitä muuallakin!
19. marraskuuta 2005 kello 0.43
Ruotsissa on sellainen tapa, että kidnapataan koira ja vaaditaan lunastusrahaa jopa isoja summia riipuen koirasta ja omistajasta.
19. marraskuuta 2005 kello 14.12
Olen kuullut koirien omistajilta, että kaupan eteen jätettyä koiraa
1. on lyöty (sivulliset ovat nähneet kauempaa)
2. on potkittu (sivulliset ovat nähneet kauempaa)
3. pikkupojat ovat pistäneet tikkuja koiran silmiin
4. tenavat ovat leikkineet laseraseella ja osoitelleen koiraa, myös silmiin.
Ajokoirut ovat iiihania…. Olen kasvanut kaikkiaan neljän ajokoirun kanssa. Meidät lapsetkin uskallettiin jättää jo pieninä näiden metsästyskoirien kanssa kahden.
Lunki luonne, ei pienistä hätkähdä. Terkkusia vaan Penulle!
22. marraskuuta 2005 kello 15.26
Tulipa jutustasi mieleen oma koirani, joka on beagle. Yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin. Meidän beagle on myös erittäin ihmisrakas ja mukavuudenhaluinen otus. Ruoka kuin ruoka maittaa ja emännältä pitää aina kerjätä siinä toivossa, että jotain saattaisi tipahtaa. Vaikka edes pieni leivämuru… Kaupungissa etenkin iäkkäämmät ihmiset tulevat juttelemaan ja kertoilemaan omista beagleistään, joita heillä on joskus maalla asuessaan ollut. Ja maaseudulla ollessa paikallisen S-marketin pihassa taas kysellään miten hyvä koira on ajamaan ja monta jänistä sillä on saatu.
Miten paljon iloa onkaan saatu elämäämme tuosta luppakorvasta. Se on korvaamaton kaveri ja monet naurut on naurettu sen hupaisia touhuja seuratessa. Joskus se on vähän jääräpää, etenkin ulkona. Hajujen maailma on niin kiinnostava, että koira haluaisi mieluusti määrätä lenkkireittien suunnan. Siinä käydään remmin molemmissa päissä joskus tahtojen taisto… Mutta kaiken kaikkiaan oikein rakastettava tapaus tämä meidän joulukuussa synttäreitään viettävä ikäneiti.