Kotonani on aina ollut ajokoiria, ja olen aina niistä pitänyt. Ajattelin kuitenkin pitkään, että kun otan oman koiran, otan seurakoiran. Toisin kuitenkin kävi: ajokoirasta tuli seurakoira. Penuvilille varsinkaan ei ole missään tilanteessa noussut seinä vastaan. Ehei, Penu rakastaa hissiä, matkustaa innokkaasti raitiovaunulla, ottaa rennosti purjeveneen kannella. Tai no joo, suihkua se kyllä inhoaa.
Tottuneesti kannella…
Luonteeltaan ajokoira soveltuu erinomaisesti seurakoiraksi. Lähes poikkeuksetta tämän Suomen yleisimmän koirarodun edustajat ovat ihmisystävällisiä, sopeutuvaisia ja suorastaan hellyydenkipeitä.
Soitin kasvattajallekin, että Penuvilistä on tullut ”julkkis”. Kerroin, että se on viime vuodet asustellut kaupungissa. Kysymys oli sama kuin minkä olen kuullut monesta muusta suusta jo aikaisemmin: kuinka metsästyskoira pärjää kerrostalossa? Kiitos kysymästä, erittäin hyvin. Toki koiraa pitää – varsinkin nuorena mutta myös eläkeläisenä – ulkoiluttaa paljon, mutta aivan samalla tavalla sen pitää päästä tarhastakin liikkeelle ja metsälle.
… ja apuna tähystystehtävissä.
Useimmat ajokoirat asuvat ulkotarhoissa ja rotu on jalostettu viihtymään ulkona, joten ei ole ihme, että aluksi ajokoiran sisälle tuominen voi tuntua mahdottomalta ajatukselta. Totta kai mikä tahansa koira on villi ja ”haisee”, jos se on viettänyt enimmäkseen aikaa likaisissa kopin pehkuissa vailla jatkuvaa ihmiskontaktia. Mutta totuttelu ja suihku auttavat.
Vaikka Penuvili on ollut omistuksessani pennusta asti, vakituisesti se muutti luokseni vasta vanhemmalla iällä. Totuuden nimissä harkitsisin kaksi kertaa, ottaisinko ajokoiranpennun kerrostaloon. ( Todennäköisesti kuitenkin ottaisin, jos Penuvilistä aika jättäisi. Otinhan ajokoiran seurakoiraksikin, vaikkei pitänyt.)
Ja kyllä työpäivien ajaksi yksin jääminen vaati vanhemmallakin iällä veronsa: PV pureskeli yhdet saunanlauteet, nakersi parit kengänkorot ja popsi siinä sivussa hiusharjankin. Kunnes se oppi nauttimaan yksinäisyydestään: vain silloin, kun muut eivät ole kotona, se pääsee ja ylipäätään yrittää päästä sohvalle.
28. lokakuuta 2005 kello 0.21
Hej!
Olen iloinen, että sinun ajokoirasta tuli seurakoira. Vaikkakin minulla on afganin vinttikoira, jo neljäs elämässäni, kyllä se on ”lapsenkorvike”, sille puhuu nyt isi tulee kotia ja äiti lähtee kauppaan, pussaillaan molempin puolisesti jne. Kun ”Bonnie” tuli meille hän valitsi itse meidät. Koirallamme on elossa 16 sisarusta, valitettavasti yksi kuoli, siis heitä oli 18 pentua, se luki Hänt Veckan lehdessä myös Ruotsissa. Bonnie tykkää asuntoauto elämästä. Eija
17. marraskuuta 2005 kello 11.11
Olipa ihanaa törmätä tähän ajokoiravanhuksesta kertovaan blogiin! Minun elämäni koira oli myöskin suomenajokoira, joka eli rakkaana perheenjäsenenä kerrostalossa Helsingissä 13 vuotta. En ole toiseen niin rentoon ja sopeutuvaiseen koiraan törmännyt, suuretkin elämänmuutokset se otti vastaan avoimin mielin, ei ärhennellyt toisten koirien kanssa, tuli toimeen lasten kanssa, kulki sujuvasti metrolla ja bussilla… Ainut ongelma oli Jessen suunnaton ahneus: etutassut olivat aina ruokapöydällä kun silmä vältti. Näin jälkikäteen tuota ahneuttakin muistelee suurella rakkaudella.
Todella monta kertaa sai kuulla epäilyksiä että ajokoira ei koskaan opi sisäsiistiksi (oppi ihan siinä missä muutkin koirat, tietenkin) tai olemaan vetämättä hihnassa (oppi senkin huomattavasti paremmin kuin nykyinen terrierini) tai edes tunnistamaan omaa nimeään (tähän en viitsi edes kommentoida). Kaikki epäilykset osoittautuivat vääriksi, sitä vastoin Jesse ei esim. koskaan haukkunut postia tai ovikelloa ja käyttäytyi muutenkin varsin mallikelpoisesti (mitä nyt yhdenkin kerran hotkaisi ohi mennen mm. pari kiloa kanaa, joka oli jäänyt sen saataville…).
Toki minusta on hienoa, että meillä on vielä ainakin tämä yksi koirarotu, joka on pitkälti vieläkin alkuperäisessä metsästyskäytössä, eikä siitä ole tehty seurakoiraa kuten niin monista muista metsästyskoirista. Mutta kyllä metsästyskoirakin voi olla mitä seurallisin. Ja sillä voi olla todella suuri, kultainen sydän!
Toivotan Penuvilille vireitä eläkeläisvuosia, toivottavasti se elää reippaana vielä pitkään!
Laura