Ensimmäiset ilmavainut Penu sai jo pihalla.
Metsämiesten suusta kuulee joskus, että ajokoira menee pilalle, kun sen tuo tupaan. Penuviliä, jota yleisemmin kutsumme Penuksi, ei lokoisa city-elämä ole laiskistanut. Viimeksikin mökillä se paahtoi jäniksen perässä läpi yön, kymmeniä kilometrejä, yli kymmenen tuntia.
”Tuonne haluaisin!”
Penu on aina ollut jääräpää kaikissa asioissa. Myös metsästyksessä, sillä se ei tule metsästä pois ennen kuin sitä itseään huvittaa. Ei vihellyksestä, ei torvensoitosta, ei edes ruualla houkuttelemalla. Tavallaan se on huono piirre metsästyskoiralle, mutta parempi sekin kuin ettei ajaisi ollenkaan.
”Nuuh…”
Valitettavasti en kuitenkaan raaski päästää Penuviliä irti kovin usein. Penu asui pitkään Töölössä, jossa mahdollisuuksiakaan ei ollut turhan tiuhaan, mutta loppujen lopuksi kyse ei silloinkaan ollut siitä. En vain uskalla. Ettei Penulle kävisi, kuten taannoin Viiru-koirallemme, joka juoksi bussin alle. Tai Veikolle, joka jäi tien poskeen jouluaattona. Tai Vilille, jonka lonkkaa auto töytäisi niin pahasti, että koira jouduttiin lopettamaan.
”…nuuh!”
Joskus intoa puhkuva ”Hurmahenki” on kuitenkin pakko päästää irti, vaikkei eläkeläiskoiralla enää useinkaan varsinaisesti metsästetä. Olisihan väärin pitää sitä vain kytkettynä metsästyskauden ollessa parhaimmillaan. Joten eipä muuta kuin menoksi, ja sitten taas ”tupaan” – kerrostaloon vällyjen alle. Toivottavasti.
”Tästä se rusakko meni, niin minäkin.”
11. marraskuuta 2005 kello 13.40
iiihaniii koirii mullakin on koira eppu oon kaynyt pisteessä meijjän (se joka kerto ne asiat)
oli katri hämälä hän oli tosi mukava haluisin tulla käymään uudestaan