Olen piilottamassa uutta luuta, kun kongi putoaa lattialle ja kaikki nappulat leviävät. Unto laukkaa villisti huutaen syömään, se on pakko ottaa väkisin syliin. Puree. Jaloilla kerään ruokia. Puree. Kumarrun keräämään, Unto nuuskii, riehuu ja vikisee. Puree. Pissaa vauhkoontuneena lattialle ja paperille valtavan määrän. Siivoan lammikkoa purtuna, työhousut pissassa. Ja Unto tuijottaa.
Ihmisen paras ystävä iski jälleen.
20. lokakuuta 2005 kello 11.38
Untohan on ihan järkyttävän suloinen! Tunnistan tuon katseen, sillä itselläni on viisivuotias karkeakarvainen mäyräkoira Proffa. Proffan takia itsepäiset, nappisilmäiset koirat, joilla on parta ja kulmakarvat tuntuvat aivan erityisen suloisilta.
20. lokakuuta 2005 kello 15.30
Kääpiösnautserit ovat ehdottomasti vallan mahtavia koiria! Itselläni on jo kohta 13-v norwichinterrieri, enkä ole voinut olla pohtimatta mahdollisen seuraavan koiran rotua (voisiko tulla enää toista yhtä ihanaa wichiä…?). Unton kollegat ovat kyllä ihan listani kärkisijoilla.
Unton esittelyssä ihmettelit, että koskahan sitä mahtaa oppia tuntemaan koiransa? En tiedä lohduttaako, mutta Jäbäni kohdalla kävi niin, että vasta monta vuotta sen tulon jälkeen kehtasimme äitini kanssa toisillemme tunnustaa kauhean salaisuuden: Jäbä ei meille tullessaan ollut meistä kovin söpö! Omaksi puolustuksekseni on pakko kertoa, että Jäbän meille muuttaessa se oli jo n. puoli vuotias, eli sellaisessa epämääräisessä murkkuvaiheessa, jolloin pentumainen söpöys on jo lähtenyt, mutta koira ei ole vielä aikuinenkaan. Sanomattakin on selvää, että nykyäänhän Jäbä on maailman kaikista koirista se meille kaikkein kultaisin, söpöin ja erinomaisin!
20. lokakuuta 2005 kello 16.14
Mua lohduttaa kaikki rehelliset kommentit (vaikkapa monen vuoden jälkeen). Kiitos siis paljastuksestasi!
Unton kasvattaja sanoi mulle eilen, että on ihan normaalia joskus ”vihata” koiraansa. Kunhan tunne vain menee ohi puolessa tunnissa ja sen jälkeen tehdään sovinto! Oloni helpottui suuresti.
23. lokakuuta 2005 kello 16.11
Heippa! Mullakin oli tosi ristiriitaisia tunteita, kun sain pitkään odottamani terrierinpennun. Lähinnä pelkäsin, osaanko kantaa vastuun olennosta, joka on kokonaan varassani. Pennun tuhot ja jääräpäisyys herätti joskus nopeasti ohimenevää kiukkuakin. Pentuna koira oli ihana ja suloinen, tietysti, mutta koiraa kohtaan tunteet kasvaa ajan kanssa ihan kuin parisuhteessakin. Nyt koira on kaksivuotias, ja yllättää uusilla jutuillaan joka viikko, edelleen. Koiraa kohtaan tuntemaani rakkautta on vaikea kuvailla. Isoa se vain on. Siitä on tullut hyvä ystäväni, ja tiedämme molemmat, että toiseen voi luottaa. Odota vain Jenni, te vasta opettelette Unton kanssa toisianne.
29. joulukuuta 2005 kello 18.32
Kiva juttu! On ollut urakkaa kirjoittaessa, mutta niin on ollut lukiessakin. Ja nyt suihkuun. On mielenkiintoista pohtia mm. sitä, miksi naapuri säilyttää kellarikomerossaan saunavastoja ja maalipurkkeja. Niillekin on välillä toki käyttöä.