Kävelen peilin ohi,
vilkaisen ohimennen,
koiperhonen lehahtaa hiuksistani.
- Minussa on elämää!
Lue koko artikkeli »
Runoja
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 17:00Unien kordinaatit
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 16:00I
Tyhjässä tilassa
on paikka
mennä yksin
Siellä iho muuttuu helmiäiseksi
luut pahkaksi
kieli menee solmuun
ja sylki juoksee
Tila ilman esineitä
joista muistaisi
esineen muotoinen ihminen
huone täynnä puhtaita kiviä
yksin vuodatettu
Soitin joka värisee kirkkaita ääniä
palelee pitääkseen itsensä lämpimänä
itkee huoneen nurkassa
muistaakseen sävelen
Perintörallia
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 15:00Paksu sumu lepäsi raskaana Vihtarin harvaanasutun kylän yllä. Muutamien talojen savupiipuista kohoava savu sekoittui sumuun ja tienoo näytti ikävän harmaalta, yksiväriseltä. Vanhan Ford Escortin lämmitin jyskytti epätoivoisesti ja puhalsi lämmintä ilmaa lattialle, muttei minnekään muualle, niin että jalkoja kuumotti ja nenää paleli. Mieheni oli ratissa. Autossa matkasivat myös appiukkoni – tuttavallisemmin Ukko-Otto – ja mieheni nuorin veli Pekka. Mutkaista salotietä oli taitettu kolmisenkymmentä kilometriä, kun Heinäveden kirkko häämötti usvakiemuroiden keskellä. Lue koko artikkeli »
Metsä
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 14:00Punaista. Maa on punaista hiekkaa. Hiekassa tuulen muodostamia aallonharjoja ja latteiden jalkapohjien jättämiä jälkiä. Aidan vieressä on syvä vako; häntäänsä raahanneen liskon jälki. Aamulla näin ulko-oven edessä käärmeen jättämän kuvion ja vessan takana villisian sorkkien painaumat, niiden torahampaillaan repimät juuret ja heinätupot. Enimmäkseen on kuitenkin jalkojen jättämiä painaumia, kauempana auton renkaiden uria.
Tämä maisema. Karkeita ruohotuppaita kaikkialla, muutama käpertynyt puu. Horisontti tärisee kuumana, läpinäkyvänä hyytelönä. Nyt on keskipäivä. Valo vihloo silmiä. Lue koko artikkeli »
Kärpänen
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 13:00Kärpänen kuoli,
iso ja paksu,
niin oli tarkoitukseni kirjoittaa.
Eilen surisi oviaukossa,
kakki verhoihin.
Laiskuuttani en liiskannut.
Nyt selällään
ikkunalaudalla
raajat sojossa.
Kärpänen kuoli eilen,
iso ja paksu.
Niin oli tarkoitukseni kirjoittaa.
Mutta ikkunalauta on tyhjä.
Soukkana kävelee verhossa
sama kärpänen, huomaan.
Kärpänen ei siis kuollut,
teeskenteli tai otti torkut.
Tuli ylösnousemusruno.
Ville Varjonen
Raine
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 12:00Elämä on joko kylmänharmaata terästä tai tukahduttavan tympeää superlonia, likaista ja pölyistä, ilman päällystettä. Jenna raataa häkkien väliin laaditulla tehtäväradalla, ostaa vuosi vuodelta tilavamman kalenterin. Jenna on pehmeät kädet ylähyllyllä. Tikkaat on ja ne on helppo ottaa nurkasta hyllykköä vasten kun tarvetta tulee.
– Seuraava kokonaan vapaa viikonloppu on vasta lokakuun alussa, ei kun silloin on se rukoustapahtuma. Kuoron kanssa mennään lauantai ja keskiviikko, seuraavana viikonloppuna perjantai-ilta töissä, sitten keskiviikko ja sunnuntai kuoron reissussa.
– Onko tämä suhde sinulle tärkeämpi kuin muut menot vai toisin päin?
Kari on loukkaantunut. Jennan rintaa kirvelee, hän ei pysty vertaamaan tällaisia asioita kiharoiden ahtauttamassa päässään. Hän haluaa kaiken, pitää sekä lupauksensa että miehen.
– Nämä ajat myytiin jo keväällä. Sinä olet tärkeämpi, mutta en petä lupauksiani.
– Minulla on sinua ikävä, onko niillä toisilla? Lue koko artikkeli »
Vedenneito
Helsingin Sanomat | Julkaistu 19. 7. 2008 11:00– Vaimo, lähdet aittaan. Heti.
Ahton katse oli tuima tavanomaisen välinpitämättömyyden sijaan. Mies muisti vaimonsa, Aulanin, olemassaolon enää vain harvoin; yleensä silloin, kun kartanoon saapui vieraita.
Mutta Aulan ei liikahtanut paikaltaan vaan istui penkillä tyhjin katsein, kuin ei olisi kuullut sanaakaan aviomiehensä suusta.
Silloin Ahto tarrasi kiinni hänen hennosta käsivarrestaan ja puristi niin lujaa, että Aulan inahti.
– Sanoinhan vaimo, että heti. Kartano saa vieraita.
Ahto kiskaisi naisen ylös penkiltä ja lähti retuuttamaan tätä perässään tuvan poikki ja ulos ovesta. Pihamaalla kävi kuhina. Kartanon palkolliset; piiat, rengit ja vartiosoturit, säntäilivät edestakaisin valmistautuessaan vieraan ratsusaattueen tuloon. Alkukesän äänet hukkuivat väen pauhuun ja sotureiden vihaisiin käskyihin, jotka peittivät alleen taivaalla kirmailevien pääskysten viserryksen ja tuulenpuhurissa kahisevat koivujen lehdet. Lue koko artikkeli »
Kiitos ja näkemiin!
Vilja-Tuulia Huotarinen | Julkaistu 18. 7. 2008 18:15Välillä toivotaan työkalupakkia runon tai kertomuksen rakenteluun. En sellaisiin usko, sillä teosta ei voi piirtää kaavojen mukaiseksi ja valmistaa sen jälkeen tusinoittain samanlaisia.
Hyvät neuvot voivat kuitenkin olla itse kullekin tarpeen. Kaikki ehdot eivät sovi kaikkiin teksteihin, ja niitä sopiikin sitten tykönään koetella.
Parasta on, kun yleispätevien ohjeiden sijaan voidaan puhella yksittäisen ja siten aina erityisen tekstin herättämistä ajatuksista.
Sellainen on onnistunut Kirjoittajapiirissä yli odotusten. Haluan omasta puolestani kiittää kaikkia piirissä mukana olleita, kirjoittajia, kommentoijia, lukijoita ja muuten vain mukanahengaajia! Olen nauttinut täälläolosta joka hetki!
Kenties vielä tapaamme. Kirjoituskursseja ja kirjallisuustapahtumiahan Suomessa riittää!
Tekstejä tulee vielä sunnuntai-iltaan asti ja käyn täällä kyllä jokusen kerran viikonloppuna – mutta koska huomenna olen lähdössä tien päälle, hyvästelen teidät jo nyt.
Suotuisia kirjoitusilmoja kaikille
toiv.
Vilja-Tuulia
Runoja
Helsingin Sanomat | Julkaistu 18. 7. 2008 18:00Pitäisikö tappaa kaikki
ja koko ajan
vai tukahduttaa virtaa
padon sulkuaukoin
tai kenties antaa kaiken tulla niinkuin se tulee Lue koko artikkeli »
Kesäyön harha
Helsingin Sanomat | Julkaistu 18. 7. 2008 17:00Aurinko helotti appelsiininkeltaisena pallona keskikesäiseltä taivaalta ja paistoi suoraan Taina Lepistön niskaan. Nyt pitäisi totta tosiaan miettiä niitä kylmiä tammikuun pakkaspäiviä, jolloin oli hytisty kylmästä ja haaveiltu auringonpaisteesta. Jos se vaikka toisi helpotuksen tähän Harmageddonin kuumuuteen, Taina tuskitteli yrittäen painaa polkimiaan vinhempaan juoksuun. Taina nosti toisen kätensä Nopsansa kädensijalta ja varjosti silmiään. Hän näki edessään Jaanan tasaista vuorotahtia lykkivän selän jossain hyvin, hyvin kaukana edessään. Ei hän olisi edes tunnistanut selkää Jaanan seläksi, Taina vain tiesi, että se oli Jaanan selkä. Jaanan ja Tainan välillä oli jo monta sataa metriä aakeeta laakeeta Satakuntalaista peltomaisemaa, jonka keskellä tie kiemurteli pölyisenä, kuumuutta hohkaavana hiekkakäärmeenä. Lue koko artikkeli »
