Blogi päättyi virallisesti sunnuntaina 20.7., eikä uusia tekstejä siis enää julkaista. Kirjoittajapiiriin voi kuitenkin vielä viikon ajan lähettää kommentteja. Tämän jälkeen blogi siirtyy HS.fi:n Blogit-sivun arkistoon (eli kohtaan ”HS-blogit, joita ei nyt päivitetä”). Arkistoon siirtämisen jälkeen kommentteja ei aktiivisesti moderoida, joten risuja ja ruusuja ei enää kannata lähettää. Jos siis jokin teksti on ihastuttanut tai vihastuttanut, ettekä vielä ole saaneet sitä sanotuksi, niin nyt on viimeinen tilaisuus kajauttaa mielipiteensä ilmoille! Tekstit säilyvät kuitenkin luettavissa arkistoinnista huolimatta, vaikka kommentointimahdollisuus käytännössä poistuukin.

Lopuksi kuitenkin hyviä uutisia: koska Kirjoittajapiiri oli teidän ansiostanne menestys, pääsee piiri toiselle kierrokselleen! Tarkempaa ajankohtaa ei ole vielä päätetty, mutta tarkkailkaa HS.fi:tä ja erityisesti Kirjat-sivua. Ilmoitamme tekstien lähettämisestä ja muista aikatauluista, kunhan ne varmistuvat.

Kesäisin terveisin,

Leena Viitanen
Projektitoimittaja
HS.fi

Entä jos me joskus olisimme niin riidoissa, että kaikki esineet muistuttaisivat minua sinusta, tölkinavaajakin. En voisi avata tomaattipurkkia, sillä en haluaisi ottaa avaajaa käsiini. Enkä sitten muistaisi syödä mitään sinä päivänä, koska en voisi tehdä tomaattikastiketta. Enkä olisi muistanut ostaa paseerattuja tomaatteja pahvipurkissa, sen avaamiseen ei tarvita kuin terävät sakset eikä sinusta muistuttavaa avaajaa. Niinpä olisin koko päivän syömättä ajatellen vain yhteistä riitaamme ja unohtaisin juoda tarpeeksi vettä.  Sinähän kerrot aina, kuinka hyvä aineenvaihduntasi on ja sen muistaminen janoisena vaikeuttaisi vihassa olemista entistä enemmän. Pyörtyisin, eikä kukaan olisi ottamassa minua vastaan, koska eihän riitaantuneilla ole tapana pelastaa toisiaan. Ja niin makaisin yksin yksiöni pölyisellä lattialla etkä sinä tulisi pelastamaan minua. Ihan vain terveyteni tähden meidän ei tule koskaan olla niin riidoissa, että säilyketölkin avaajakin alkaa muistuttaa minua sinusta.

Sari Tuomaala

On kakarat joskus hankalii
äiti suuttuu, huutaa – turpa kii
Lapsi testaa, miksi niin tai näin
oikein, väärin, nurinpäin?

Kas, äiti ohjaa, neuvon antaa
kulje kulta unten rantaa.

Siivet selkään silloin saat
näät ihmeet, niityt, kultamaat

Lennä, lennä lintujen
Lennä, tuulen sulle tein

2.

Tule kultani, tule lintuni
Tule unteni onnen kaipuu
Tulta syöksyen aurinko
unehen vaipuu
Ja rakkaus tanssihin kutsuu meitä
kulkemaan yhdessä elon teitä
Minä sinulle syömmeni kihlat ostan
ja tuuliin lempeisiin lentosi nostan
Ei ole päivää, hetkeä, yötöntä yötä
Ettenkö olisi luonasi myötä
Tule kultani, tule lintuni,
Tule unteni onnen kaipuu

3.

Onnensuukko sulle lentää
alla tähtitaivaan
Taas nousee aamu autereinen
Kulta-aurinkolaivaan
Laulaa säveltä suloisinta
Yön kaunein tähtikukka
Täällä minä omiani puuhastelen
hei, missä on paita ja sukka?
Vaan aatokseni luoksesi liitää
kuin ensi säteen häivä
nyt on syytä juhlia
onhan sinun päivä
Onnea sinulle tonnin kannan
ja suuren ruusukimpun
karhunrutistuksen annan
ja pienen kultahimpun
Kilu

Kuin vuorovesi laineilee ihmismassa
nakymattomien voimien vallassa.
Olemme samaa vetta,
ja yhdessa olemme meri.
Siis; olen pisara samaa alttiutta
ja tullakseni ihmiseksi
on minun synnyttyva hiljaisuudessa.
Pelastuttava:
pois virrasta
joka muovaa samaksi jokaisen liikkeen;
eroon pauhusta
joka tayttaa tajuntani, jonka lapi ei kuiskaava airut kuulu.

Hiljaisuus
virittaa sieluni aanettomille soinnuille,
sanattomille viesteille: kaiken olemisen hengitykselle.
Saieverkkoni sykkii juurieni varahdyksia
vuosituhansien takaa,
yhdistaa minut elamaan, sen jokaiseen muotoon;
olemisen suureen viisauteen.
Synnyn ihmiseksi
avautumalla tuntemattomuuteen,
noyrtymalla viisauden edessa,
nakien sen kauneuden
ja kantaen sen lyhtyna sydamessani.

METSAKUKAT

Viime kevaana
kun elama viela oli loputon
koin metsakukkien ajan niin lyhyeksi.

Tana uutena kevaana
tiedan
etta metsakukkien sini on  ikuisuuden varjaama.
Talven sydamessa ne lepaavat
ja valon herattamina puhkeavat jalleen uuteen
aisteja huumaavaan ensi-iltaan.

Mina taas
-aikaan sekunneilla sidottu-
pysahdyin hetkeksi
-nauttimaan ikuisuudesta!

KUVA SISALLANI

Paiva paivalta
kirkastuu
tuo kuva sisallani.

Niinkuin siniotsainen lintu suuntaa

katseensa yli meren,
vaistoonsa luottaen,
on myos minun
kerran
luovuttava kaikesta minka tiedan.

Vain silloin
saatan tulla ymmartamaan.

LAILLA PAASKYSEN

Maanpaallisilla poluilla on meidan elaminen.
Emme kiemurtele uomiin tai liukahda loukkoon
kuin kaarmeet tai mayrat;
emme luottaa voi syviin vesiin: kuin kivet
painumme unohdukseen
jattamatta pienintakaan varetta merkiksi erostamme.
Eivat haaroitu juuremme kiinni
maaaidin lokeroiseen rintaan:
emme ylvaina mantyina nouse kallioisilta kulmilta.
Vain alhaalta saatamme seurata paaskysen
riemullista kaarta kesaisella taivaalla,
sen onnellista sukellusta auringon syliin.
Raskas kuin kivi on ruumiimme:
ei lenna, ei ui, ei pakene sulavin liikkein.
Mutta lailla paaskysen kiitavat ajatuksemme
vapaasti sinne ja tanne,
sielun siivin lahestymme aurinkoa;
suuri kaipuu rinnassamme vie meidat
tutkimattomille teille
ja antaa ystavaksemme yon kaukaisimman
tahden.

MUMMO, JUMALA JA LEHMA

Luojani Kaikkivaltias,
Luonas on mummoni siella:
pieni, kumara, harmaa
(selkansa entista koukumpi varmaan),
vasynyt pellolla, karjatiella,
lapsensa hellinyt, kantanut vetta,
elamaaan tyytynyt, ei vaatinut seka-etta.
Yksi parhaistas on han lapsistas, Luoja.
Niin paljon han antoi, vahan sai itse;
ei hyvyytta aina elama palkitse.

Siksi pyydan:
Anna kukkiva niitty ja pehmea rinne,
mummoni rakas vie istumaan sinne.
Anna apilan tuoksu ja heinakuu,
viela paaskysen liito ja omenapuu…

Ja naen:
Siella istuu mummo ja Kaikivaltias meidan,
ymmarrys hyva on valilla heidan.
Kahvia juoden, jutellen hiljaa,
tuulen hyvaillessa kypsyvaa viljaa,
nauraa ja hymyilee mummo-kulta:
Ei enaa puutu kuin lehma multa!

Vappu Eerola Labbacci

Pienistä silmistä pienet kuut katsoo
Ja näkevät suuren aukon taivaan kannessa

Tuo aukko kuvastuu lammessa
Mustan veden ympäröimänä

Hiljaa kulkee kuu öisen ratansa
Sulkien sisäänsä hartaimmatkin toiveet
Kaikkien kanssa eläjien

Aamuaurinko häivyttää kuun pois
Niin kuin sitä ollutkaan ei ois

R. Soisalo

Anna Vuorjoki

2. työn tahraama käsi ja raskas kynä
piirrän kulmikkaita sanoja täynnä karkeita sävyjä
kaitsen karkailevia toiveita
unestani tuttuja
vahdin etäältä – en anna niiden tulla – työnnän pois
joskus leikitellen ojennan käteni, hipaisen ja käännän selkäni

3. Älä hymylläsi riko minua
Älä katseellasi paljasta
Olen olemassa vain hengähdyksen verran jossakin tuiskun ja lumen takana
kosketuksen tavoittamattomissa

4. Sanattomana katson kun rakeet iskevät
kivistävät silmäni pidän auki
kipu ei lakkaa, pidän silmäni auki

5. Revin pala palalta rauhanne riekaleiksi
nyhdän turvan, joka teitä ei suojaa
Olen ollut kauan hiljaa
en anna teille koskaan anteeksi
home syö seinät, ovea ei ole
korpit ovat viinimarjat nokkineet
kaadan kaikki puut
Ammun teidät jäiselle tielle

6. Sumu painautuu ihoani vasten
epäröimättä annan itseni liukua ajattomaan aikaan
Viileässä avaan silmäni ja käteni kurottavat
Yön unessa hiuksesi kietoutuvat ympärilleni eikä minun ole kylmä

7. Metsä kutsui taas, enkä kieltäydy
astun sisään ja annan itseni kokonaan
Sulaudun vedeksi joka kalliolla kimaltaa
sammaleeksi – ravittuna

Hannele Jyletoja

sana on kivi
heitän kiven
heität kiven
eiköhän sun oo aika lähteä sanot
totisesti sanon
kuunlilja syöksyy esiin
on kevät
juon kesän
syksyllä noukitaan kypsä marja
talvi on totuttelua uuteen kotiin
tulee kevät
routa sulaa
kivet irtoavat

Back To Basic

lähdin valloittamaan maailmaa
maailma oli iso eikä se tarvinnut minua
tulin kotiin
join lasin maitoa
katkoin rivit sormen pituisiksi
istutin siemenet kämmenen leveydelle
polkaisin lapion paskaan
aurinko paistoi

En tule kotiin tänäänkään

istun puistossa
katson ajan virtaa
puu pudottaa lehtensä
kuolema synnyttää runoutta
sanoit että minulla on Poen silmäpussit
juuri nyt koira kusee kukkasille
mitä tällä elämälläni tekisin?

Aki Hurme

Pasargadaessa Kyyroksen haudalla syksyn tuuli piiskaa tasankoa ja kun meille kerrotaan miten viimeinen shaahi Persian 2500-vuotisjuhlissa piti puheen tällä paikalla, mieleen välähtää äkkiä tv-ruutu, josta koko perhe 30 vuotta sitten tuijotti juhlia. Ja taivaanrannassa kiitää ratsastaja täyttä laukkaa niin kuin minä ratsastin silloin sänkipellolla.

Samanlaisena syksypäivänä, kuulaana ja kauniina isä kuoli muutamaa vuotta myöhemmin, vain joitakin minuutteja sen jälkeen kun olin hänet hyvästellyt.

Äiti kuoli vuosia myöhemmin, mutta häntä minä en hyvästellyt. En ollut puhunut hänen kanssaan moneen vuoteen.

****
- Ja tiesitkö että Aijan isällä on syöpä. Ne on hoitanu sitä kotona tähän asti, Sannaki on käyny siellä pesemässä sitä. Ei se Aija koko aekoo siellä oo ollunna, onhan sillä sitä perhettä ja tyttöki on aupairina. Se kävi yhtenä iltana tässä meillä kahvilla, maltto sentään tulla käymään kun rupes satamaan eikä ne pystynnä kokkoomaan heiniä eikä myökään pystytty. Sen miehellä on kanssa kovasti kiire, siitä on tullunna pomo – eikös se ollunna sinun kanssa samassa työpaekassa?
- Samassa konsernissa kyllä mutta ihan eri paikkakunnalla ja eri hommissa muutenkin. Enkä mä nyt enää oo siinä virmassa töissä, en oo ollu aikoihin.
Turha niitä kuvioita selittää Katille tai kenellekään täällä – Aijan Matti oli siellä rivi-insinöörinä silloin kun Suomea puskettiin lamasta ylös kännyvoimin ja firmaan palkattiin jenkkihypetyksin uusia toiveikkaita iskurityöläisiä. Ja sitten myöhemmin kun uusi talous oli puhjennut teknokuplaksi, jopa firma, jossa kaikki oli tehty itse, alkoi ulkoistaa, Matin muiden muassa.
- No, missees sinä sitten nyt oot töissä?
******
- Ja Sari on tiällä tyhjentämässä sitä kotiaan. Ei se aikonu sitä pittee itellään. Ei se oo tiällä muutenkaan käyny, ei tullunna äetisä hautajaisiinkaan. Kyllä se tiällä meillä kuitennii nyt poikkes tulleessaa ja iha tuo oli niinkun ennenkin. Iteksee oli liikkeellä, ei se oo uutta miestä ennee ottanna tai ei oo ainakaan tuonu tänne. Kyllä sen äeti niin murehti kun Sarille niin kävi, ihan viimeseen asti. Meijän äeti sitä kävi aina kahtomassa. Mutta eikös ois mukava joskus istua kolomistaa niikun sillon ennen?
- Oishan se mukavata, mutta kun pojilla on ne menonsa ja niitä pitää kuskata. Ja Matilla on ollu nyt pitkiä päiviä.
- Mutta onhan silläkii kai sentään loma?
****
Kati pulputtaa puhetta sipaisten lyhyttä tukkaa välillä kuin ennen, pyöreämpänä kuin ennen. Ja silmäkulmissa ryppyjä joita viimeksi ei vielä huomannut. Kuinka monta vuotta siitä on aikaa ? Ei ihan niin kauan kuin siitä kun viimeksi oli hevosen selässä. Ja vielä kauemmin on siitä kun kiisi laukkaa syksyisellä pellolla, he ratsastivat kilpaa. Vinhan sai aina laukkaan viimeisenä, mutta sitten se lähti, pitkään pehmeään keinuvaan laukkaan.

Enkelinhöyheniä ikkunalaudalla

Hän painaa kasvot käsiinsä ja odottaa milloin miehet koputtavat oveen. Kaikki on valmista. Hän tiesi odottaa tätä siitä lähtien kun huomasi, että häntä varjostetaan kolme viikkoa sitten. Miesten seuraaminen on ollut sen verran huomattavaa, että siitä saattoi arvata heillä olevan tarpeeksi painavaa materiaalia hänen pysäyttämisekseen. Parempi ottaa vastaan mitä on tulossa. Hän tiesi uineensa liian syvällä jotta siitä olisi enää selvinnyt. Onnekseen hän ehti turvata edes Hennan elämän, ja omansa mikäli tästä selviää. Viime viikot hän on ainoastaan peitellyt jälkiään jotta aivan kaikki ei paljastuisi.
”Anton V.” Oviaukossa seisova mies lausuu nimen kylmän monotonisesti lievästi kysyvään sävyyn vaikka on hyvin tietoinen mikä on pöydän takana istuvan miehen nimi.
”Kyllä olen.”
”Keskusrikospoliisin vanhempikonstaapeli Jalonen.” Äänessä oleva mies esittelee itsensä toisen tyytyessä mykän rooliin ilmeettömin kasvoin. ”Tulisitko mukaamme, meillä taitaa olla hieman keskusteltavaa.”

Antonin katkaistua puhelun äkisti Henna jää seisomaan keskelle Stockmanin käytävää ostokset vasemmassa kädessä roikkuen. Ohi kulkevat ihmiset tuuppivat häntä ja vaikka se tavallisina päivinä kävisi hermostuttamaan häntä nyt hän tuskin edes huomaa sitä. Voiko maailma romahtaa hetkessä, yhdessä tuokiossa? Näinkö se tapahtuu; mies soittaa pikaisen puhelun ja yhtäkkiä hän ei voikaan enää mennä kotiinsa, nähdä ystäviään tai sukulaisiaan tai edes miestään. Mikä voi olla niin vakavaa että näin voi käydä. Ajatukset sekaisin Henna kiertää vielä naisten vaateosastoa ja hypistelee erivärisiä esille nostettuja vaatteita. Kankaiden todentuminen sormanpäissä pitää hänet kiinni tässä hetkessä. Nämä puserot ovat tässä tangossa, näitä hän voi koskettaa ja katsoa. Niitä ei voi viedä pois tästä. Hän ottaa käsiinsä yhden paidan tangosta kävelee kassalle ja ostaa sen edes sovittamatta tai luomatta sen enempää ajatusta puseron tarpeellisuudelle. ”Tämä vielä jotta saan aikaa ajatella mitä olen tekemässä.”

Ulos kadulle päästyään hän kävelee ripein askelin Marskin eteen ja istuu ensimmäisen taksin takapenkille:
”Lentokentälle.”
Taksi pujottelee kello kolmen liikenteessä hitaasti katuja pohjoiseen päin. Pysähtyy vähän väliä liikennevaloihin tai ruuhkaan. Nuori kuljettaja huudattaa radio rockia melko äänekkäästi ja tällä kertaa Henna on tyytyväinen päästessään keskustelemasta kuljettajan kanssa typeristä sääoloista tai Helsingin iänikuisesta liikenteestä kuten yleensä taksissa ollessaan tulee tehtyä. Hän saattaa keskittyä vain itseensä ja tilanteensa setvimiseen johon hänellä ei tällä hetkellä ole resursseja. Pelko orastavasta paniikista alkaa jäytää hänen mieltään ja lykätäkseen sitä tuonnemmaksi hän siirtyy pohtimaan matkakohdetta jonne ensimmäiseksi lentää.

Minne lähteä huomiota herättämättä ilman matkatavaroita? Tukholmaan. Tallinnaan, tai kotimaahan lentäminen pelkkä Stockmanin kassi kainalossa kenties vielä olisi uskottavaa mutta hänen täytyisi päästä kauemmaksi. Voiko hän nyt edes miettiä tällaisia asioita vai onko hänen tilanteensa niin akuutti, että pois pitää päästä oli se sitten kuinka hölmön näköistä tahansa ostaa lento New Yorkiin ilman matkatavaroita.

Lähtöaula oli täynnä ihmisiä ja check-in tiskeille pujotteleva jono ylsi ulko-oville asti. Henna pujotteli tiensä lähtöaikataulun eteen ja valitsi itselleen päämäärän sen mukaan mitä kohteita oli tarjolla seuraavien tuntien aikana. Onneksi hänellä on passi aina mukana käsilaukussaan.
Kiina ei käy sinne tarvitsee viisumin, samoin Intiaan. Henna nostaa automaatista 5000 euroa käteistä kaiken varalta.
”Onko Osakan lennolle vielä tilaa?” Henna kysyy Finnairin lipputiskillä yrittäen vaikuttaa huolettomalta.
”Menopaluu-
”Pelkkä meno kiitos.” Henna keskeyttää ennenkuin myyjä ehtii lopettaa lausettaan.
”En vielä tiedä paluupäivää kun tällä lailla yllättäen mieheni pyysi minut seurakseen sinne. Joku tylsä konferenssi.” Henna huitoo ilmaa kädellään ja naurahtaa hermostuneesti. Samantien sen sanottuaan hän ymmärsi sen kuulostavan kaikkea muuta kuin aviopuolisoiden yllätystapaamiselta. Myyjä hymyili ymmärtäväisesti tietokoneruudulleen ja tulosti hänelle menolipun.
” Lähtö on kello 17:20, lähtöselvitys porteilla 117-124. Olkaa hyvä.”
”Kiitos.”

Lentoaika Osakaan on lähes kymmenen tuntia. Sen ajan hän voisi rauhassa suunnitella tulevia päiviä ja pohtia mitä hän oli oikein tekemässä. Ketää hän oli pakenemassa, ja kuinka vaarassa hän oikeasti oli. Oliko hän kenties sittenkin liian herkkäuskoinen. Jospa tämä olikin vain Antonin karkeaa pilaa. Anton oli aina niin asiallinen ja hyväkäytöksinen, ei, se ei vaikuttanut käytännön pilalta. Entä jos hän suunnitteli jotain romanttista irtiottoa arjesta heille. Mutta miksi hän ei itse tullut mukaan, ja eihän Anton edes tiennyt minne hän on matkustamassa. Ensimmäistä kertaa Antonin puhelun jälkeen pala nousi Hennan kurkkuun ja hän joutui nieleskelemään itkuaan. Silmiään räpytellen hän lähestyi turvatarkastusta ja kuin ohimennen pyyhki kyyneleen jota ei kyennyt estämään tulvahtamasta poskelle.

Hän ei ollut koskaan vielä tällä tavalla ollut vastuussa itsestään. Anton oli aina ollut se joka teki isommat päätökset heidän kymmenen vuotta kestäneessä suhteessaan. Ja nytkin oli Anton ollut se joka käski häntä jättämään kaiken ja lähtemään sokeasti arpomaansa päämäärään. Hän totteli tapansa mukaan kuuliaisesti mutta aina ennen Anton oli ollut seurana ja tukena mitä he sitten olivatkaan päättäneet tehdä, häiden suunnittelu, talon osto, lomamatkat. Yhdessä he kävivät vaihtoehtoja läpi ja lopulta Anton oli se joka sanoi että näin tehdään. Hän sinetöi päätökset hoitamalla maksuasiat ja kyseinen käytäntö sopi Hennalle paremmin kuin hyvin.

Henna ei ollut käynyt töissä sen jälkeen kun hän valmistui kauppatieteellisestä ja oli opiskeluaikanaan jotain osa-aikatöitä tehnyt. Antonin tavatessaan hän teki graduaan ja heti valmistuttuaan he menivät naimisiin ja hän jäi hoitamaan kotia siinä toivossa että heille syntyisi lapsia. Henna oli aina halunnut vähintään kolme lasta. Tällä hetkellä hän oli tyytyväinen, ettei niitä ollut siunaantunut. Mikä sotku tämä olisikaan kolmen pienen lapsen kanssa, lentokentällä orpona ilman matkatavaroita ilman minkään valtakunnan matkasuunnitelmaa. Hän pyyhkäisi kädellään silmiin pyrkivää kyyneltä ja suunnisti naistenhuoneeseen kylmällä vedellä kasvojaan huuhtelemaan.

Lentolaukku, minun täytyy ostaa lentolaukku. Tähän ajatukseen takertuneena hän marssii päättäväisesti kohti silmiinsä ensimmäiseksi laukkuja myyvän kaupan luo ja ostaa punaisen laukun johon tunkee Stockmanin paperikassinsa. Lähtöporttia kolmekymmentäyksi vastapäätä on kahvila ja sen nähtyään Henna vasta tajuaa, ettei ole aamiaisen jälkeen syönyt mitään.

Japanissa on aamu kun kone laskeutuu Kansain kansainväliselle kentälle. Miehittämättömät pikkujunat vievät matkustajat terminaalista toiseen jossa virkailijat kuvaavat jokaisen maahantulijan sekä ottavat tältä sormenjäljet. ”Jos pakoilen kansainvälisiä poliiseja tuskin kauaa olen täällä heidän tietämättään.” Henna miettii ja vetää matkalaukkuaan perässään seuraavaan tarkastuspisteeseen. Hänen vuoronsa tullessa Henna ojentaa maihinnousukorttinsa virkailijalle kuten oli nähnyt muiden tekevän ja odotti mitä tuleman pitää. Virkailija lukee korttia kulmat kurtussa ja sulkee linjaston muilta matkustajilta:
”Minne aiotte majoittua?”
”E-en tiedä vielä.”
”Miksi teillä on näin paljon käteistä rahaa mukananne? Kuinka kauan aiotte Osakassa viipyä? Aiotteko käydä myös Tokiossa?” Virkailijan tuima katse hämmentää Hennaa eikä hän tiedä onko tämä normaalista poikkeavaa kyselyä vai tähtääkö tämä kenties vakavampaan kuulusteluun.
”Kyllä, olen suunnitellut käyväni myös Tokiossa.”
Virkailija pyytää lupaa tutkia hänen matkalaukkunsa. Tämän jälkeen hänet ohjataan sermin luo jossa naispuolinen virkailija pyytää häntä riisumaan kenkänsä, ojentaen tohveleita häntä kohden hän pyytää anteeksi vaivaamista ja tekee hänelle kevyen pinnallisen ruumiintarkastuksen.Henna antaa kaiken tapahtua vastustelematta ja mitään kyselemättä. Hän on liian väsynyt miettiäkseen mistä on kysmys ja vain odottaa jonkun laittavan hänet käsirautoihin ja saattavan pois kentältä.
Niin ei kuitenkaan tapahdu vaan edelleen anteeksi pyydellen naispuolinen virkailija kehoittaa Hennaa pukemaan kengät jalkaansa ja toivottaa hänelle miellyttävää lomaa.

Matkustajien neuvontapisteestä hän pyytää apua majoituksen löytämiseen. Nuori japanilaisneitonen luettelee ontuvalla englanninkielellä hotellien nimiä joista löytyy vapaita huoneita ja kärsimättömänä Henna toisti viimeksi kuulemansa ja kertoi haluavansa sinne.
”Metro The 21 sijaitsee täällä.” Japanilaisneito osoittaa kartalta pistettä keskeltä viivojen ja ruutujen. Henna luo katseen karttaan ja nyökkää hyväksyvästi. Hän saa vielä ohjeet nousta Nankai- junaan ja jäädä pois Nambassa josta olisi kävelymatka itse hotellille. Henna ottaa kartan kiitollisena siitä, että pääsi ylikohteliaan neuvontahenkilön luota pois olemaan itsekseen sillä hän huomasi valtavan uupumuksen kasvaneen stressin kanssa mittoihin jotka alkoivat olla perusrauhalliselle luonteelle liikaa kestää. Hän halusi vain äkkiä hotellille ja nukkumaan pois tämä väsymys ja tämä kauhistuttava pelko siitä mihin kaikki oikein johtaa.

Namban asemalle tultuaan ja ulos valtavasta asematunnelista löydettyään Hennaa alkaa kaduttamaan, ettei kuunnellut tarkemmin yli-innokkaan infopisteen virkailijan selostusta sillä kauhukseen hän huomaa, ettei kaikilla kaduilla ole edes nimiä. Hän kulkee kartta kädessään ensimmäisen risteyksen luo ja tuijottaa talon seiniä etsien jotain tietoa siitä missä hän juuri nyt seisoo. Japanilaista koukeroa, ei mitään muuta. Kääntyen kadulle päin hän pysäyttää ensimmäisen henkilön ja kysyy häneltä mistä päin hän löytää hotellinsa.
Kirjoittauduttuaan sisään hotelliin hän lysähtää vuoteelle ja yrittää ottaa hallintaan ajatuksia jotka hänen päässään pyörivät pelottavana sekamelskana. Hän yrittää soittaa Antonille mutta puhelin on suljettu. Hetken Henna miettii vaihtoehtoa soittaa siskolleen mutta Antonin kieltäessä häntä ottamasta keneenkään yhteyttä hän ei uskalla uhmata hänen sanojaan.

Henna juo minibaarin tyhjäksi toivoen raukeaa nousuhumalaa jonka turvin vaipua uneen ja pakoon kamalia ajatuksia, turvattomuuden tunnetta jonka valtaan hän joutui tajuttuaan olevansa yksin Japanissa ilman päämäärää, ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Huomenna, tai sitten kun herään, soitan uudestaan Antonin matkapuhelimeen tai toimistolle ja kysyn mistä oikein on kysymys.

Platte