Blogit

MUKANA PALAUTE

lauantaina 11.12.2004
aamulla
verensokeri 5.6 verenpaine 136/81 paino 79 kg

Jess! Jess!

Tänään kykenin lopultakin aloittamaan sanallisen diabeettiset muistiinpanoni. Rupesin pari viikkoa sitten uuden pitkävaikutteisen insuliinin koekaniiniksi. Kirjoitan tunnelmiani diabeetikkona ja vanhana hupakkona, niin kauan kuin kokeilu kestää eli ainakin puoli vuotta. (lisää…)

Mä halusin olla erilainen. Mä olen aina ollut jalat maassa pää pilvissä tyyppinen haaveilija. Mä halusin erottua kaduilla vaeltelevasta kasvottomasta massasta. Mä menin kampaajalle, leikkautin hiukset ja värjäytin ne vihreiksi. Kävin kaupoissa kunnes mun vaatekaapissa oli kaikki sateenkaaren värit. Mä halusin muuttua, muuttua toiseksi ihmiseksi jolla on helpompi elämä. Kävin kirjastossa, katosin kirjoihin. Kävin videovuokraamossa, pakenin leffoihin. Halusin pois katkerasta todellisuudesta. Mä olin jonkun aikaa niin menossa ja tekemässä kaikkea ettei surulle jäänyt paljon aikaa. Mä jatkoin näin kunnes mä en enää kestänyt. Mä murruin. (lisää…)

On synkkä ja myrskyinen yö. Salama halkaisee taivaan valaisten samalla suunnatonta kivilinnaa sekunnin murto-osan ajan. Linna on tumma ja synkkä. Sen harmaat kivimuurit hohkaavat sekä mahtipontisuutta että luotaantyöntävyyttä. Linnan ainoan tornin pienestä ikkunasta kajastaa heikkoa valoa. Varjo vilahtaa ikkunassa kadoten sitten hämäryyteen.
Linnan ympärillä kasvavassa metsässä välähtää keltainen silmäpari. Kulkija seisoo suuren tammen varjossa. Hän tuijottaa linnaa mitään näkemättä. Hänen mielensä askartelee kuumeisesti edessä olevassa labyrintissä, vaikka sitä ei hänen rauhallisesta olemuksesta uskoisikaan. Jos hän ei selviydy siitä…
- Ei, ei, ei! Tässä ei ole tippaakaan realismia. Tämä on pelkkää kuvitelmaa, satua, fantasiaa. (lisää…)

MUKANA PALAUTE

Sairastuneita kaupunkilaisia tutkittiin ja hoidettiin kaksikerroksisessa, ennen sotia rakennetussa puutalossa. Sen vihertävänharmaa maali oli jo alkanut pahasti hilseillä. Paneloidun ulko-oven edessä olivat matalat betoniportaat ja niiden yläpuolella kapeiden pylväiden varassa kevytrakenteinen katos. Valkoiseen laattaan oven vieressä oli kirjoitettu suurin mustin kirjaimin: sairaala. Sen alla luki pienemmillä kirjaimilla poliklinikka, lääkärit ja taloustoimisto. (lisää…)

Ahdistus kasvoi lopulta niin voimakkaaksi että se piti lopettaa.

Hän oli pidätellyt ja taistellut tarpeeksi kauan, vaikeudet olivat viimein saaneet hänet kyyryyn.

(lisää…)

Unohdetaan hetkeksi, että ihmissuhteet ovat paljon muutakin kuin deitti.netin listoja siitä ”millaisen kumppanin haluan”. Tarkastellaan siis parinvalintaa kylmän rationaalisesti jyväskyläläisen Henry Laasasen tapaan kysynnän ja tarjonnan kautta pelinä, vieläpä niin että keskitytään tällä kertaa niihin ominaisuuksiin joita kumppaniltamme emme ainakaan toivo löytyvän.
Paljastuu ”todella” yllättävä sukupuoliero, miehet ovat noin keskimäärin enemmän kiinnostuneita naisen ulkonäöstä kuin päinvastoin ja naisia taas kiinnostaa vastakkaisen sukupuolen sosiaalinen status. Kumpi onkaan siis pahempi noin niin kuin pariutumista ajatellen:
olla ruma nainen vai luuseri mies? (lisää…)

MUKANA PALAUTE
Ateria

Sateenkaari laski häntänsä sinä iltana tummaan naisen syliin. Myrsky oli jo laantunut, mutta jatkoi satamalla ajatuksiin muinaisuutta, naisen mennyttä. Tihkuva sade ravitsi aivokudosnesteitä kylmällä raivolla. Kuka on vienyt minun kotini? Kuka on syönyt minun kupistani? Kuka nukkui sänkyäni? Liian pitkään se joku otti kaiken itsestäänselvyytenä ja jäädytti solisevan vuoropuhelun alkavasta keväästä. Antoi ajan syödä lämpöeristeet ja laittoi pisteteitä tulevaisuuteen kuin porkkanoita läkähtymäisillään juoksevalle jänö paralle. Minä olin sen muusa, olin sen mesenaatti, olin sen reikä taivaaseen kymmeneksi sekunniksi. Huora, se minä olin, rakkauden kerjäläinen. Myin itseni kuin nälkiintynyt koira, heilutin häntää tulevaisuuteen asetettujen pisteiden odotuksessa.
(lisää…)

MUKANA PALAUTE
Katse osoitti jalkoihin niiden kuljetaessa häntä kapeaa tietä pitkin metsän poikki. Oli hämärää ja hiljaista. Öinen sade näkyi mutana kivien välissä ja kaksi numeroa liian isot, nilkoista poikki leikatut kumisaappaat muljahtelivat joka askeleella. Hän huokaisi niin syvään, että huomasi sen itsekin ja hymähti omalle äänelleen. Tuuli kahisutti puita, harakka raakkui ja taustalla humisi. Oli hiljaista niin kuin metsässä on. Kun hän pääsi hiekkatielle hän katsoi vasemmalle kysyvästi ja oikealle odottaen. Maahan olivat painuneet vain lehdenjakajan auton jäljet, eivätkä nekään kuin yhden ainoan kerran, mikä tarkoitti että auto ei vielä ollut palannut niemenkärjestä takaisin kylälle päin. (lisää…)

Työskennellessäni psykiatrian laitoksen huoltomiehenä minulla oli aikaa. Laitos olivat uusia, laitteet automaattisia, eikä niihin tullut vikaa ellei niitä käyttänyt tahallisesti väärin. Viat olivat potilaissa, heidän sisällään. Minä en osannut heitä korjata, eivätkä kyllä laitoksen tohtoritkaan. Lääkäreiden ongelma oli se, etteivät potilaat puhuneet heille, ainakaan totta. Minulle he puhuivat, luultavasti siksi että huoltomiehen haalarini muistuttivat potilashaalareita. Hoidokit olettivat että olen heidän kaltaisensa. Kuuntelin heidän kertomuksiaan ja ymmärsin että he näkivät maailman sellaisena kuin se oli heille näyttäytynyt. Tämän näkemyksen lääkärit yrittivät muuttaa toiseksi. Lääkärit käyttivät nykyaikaisen tieteen keinoja ja päivitettyjä terapiamuotoja. He kokeilivat ennakkoluulottomasti uusimpia lääkkeitä ja yhdistelivät taitavasti rauhoittavia, piristäviä ja tasaavia kemikaaleja. Välttämättömissä leikkauksissa käytettiin säästelemättä ajanmukaista ja kallista gammaveitsikirurgiaa. Isoista investoinneista huolimatta potilaat halusivat pysytellä siinä maailmassa jossa jo olivat. Olin hyvilläni heidän itsepäisyydestään ja pahoillani heidän elämästään. Tunsin yhteenkuuluvuutta noita kohtalon koeolentoja kohtaan. Monista tuli minulle niin läheisiä että he pitivät minua kuin perheenjäsenenä.  (lisää…)

Missä ikinä hän asuikaan, hänen huoneensa oli aina täynnä hämähäkkejä.

Niitä ei koskaan näkynyt päivällä, ei tietenkään, mutta aina iltaisin Anita saattoi kuulla miten ne alkoivat liikkua, pikkuruiset jalat rapisten maalla kun ne yrittivät päästä hänen lähelleen. Hänen vanhempansa eivät pitäneet siitä, että hän poltti suitsukkeita huoneessaan, mutta mitäpä ne ymmärsivät, eivät he koskaan nähneet niitä. Heidän ei tarvinnut pelätä sitä, että ne tulisivat lähelle ja täyttäisivät heidät, nakertaisivat heidän sydämensä pois. He eivät tienneet sitä, että hänen huoneensa pimeys ei koskaan ollut oikeaa pimeyttä, ainoastaan hänen vihollistensa tuhansia varjoja, uhkaa jonka vain hän näki. (lisää…)