Blogit

Paksu sumu lepäsi raskaana Vihtarin harvaanasutun kylän yllä. Muutamien talojen savupiipuista kohoava savu sekoittui sumuun ja tienoo näytti ikävän harmaalta, yksiväriseltä. Vanhan Ford Escortin lämmitin jyskytti epätoivoisesti ja puhalsi lämmintä ilmaa lattialle, muttei minnekään muualle, niin että jalkoja kuumotti ja nenää paleli. Mieheni oli ratissa. Autossa matkasivat myös appiukkoni – tuttavallisemmin Ukko-Otto – ja mieheni nuorin veli Pekka. Mutkaista salotietä oli taitettu kolmisenkymmentä kilometriä, kun Heinäveden kirkko häämötti usvakiemuroiden keskellä. (lisää…)

Punaista. Maa on punaista hiekkaa. Hiekassa tuulen muodostamia aallonharjoja ja latteiden jalkapohjien jättämiä jälkiä. Aidan vieressä on syvä vako; häntäänsä raahanneen liskon jälki. Aamulla näin ulko-oven edessä käärmeen jättämän kuvion ja vessan takana villisian sorkkien painaumat, niiden torahampaillaan repimät juuret ja heinätupot. Enimmäkseen on kuitenkin jalkojen jättämiä painaumia, kauempana auton renkaiden uria.

Tämä maisema. Karkeita ruohotuppaita kaikkialla, muutama käpertynyt puu. Horisontti tärisee kuumana, läpinäkyvänä hyytelönä. Nyt on keskipäivä. Valo vihloo silmiä. (lisää…)

Elämä on joko kylmänharmaata terästä tai tukahduttavan tympeää superlonia, likaista ja pölyistä, ilman päällystettä. Jenna raataa häkkien väliin laaditulla tehtäväradalla, ostaa vuosi vuodelta tilavamman kalenterin. Jenna on pehmeät kädet ylähyllyllä. Tikkaat on ja ne on helppo ottaa nurkasta hyllykköä vasten kun tarvetta tulee.
– Seuraava kokonaan vapaa viikonloppu on vasta lokakuun alussa, ei kun silloin on se rukoustapahtuma. Kuoron kanssa mennään lauantai ja keskiviikko, seuraavana viikonloppuna perjantai-ilta töissä, sitten keskiviikko ja sunnuntai kuoron reissussa.
– Onko tämä suhde sinulle tärkeämpi kuin muut menot vai toisin päin?
Kari on loukkaantunut. Jennan rintaa kirvelee, hän ei pysty vertaamaan tällaisia asioita kiharoiden ahtauttamassa päässään. Hän haluaa kaiken, pitää sekä lupauksensa että miehen.
– Nämä ajat myytiin jo keväällä. Sinä olet tärkeämpi, mutta en petä lupauksiani.
– Minulla on sinua ikävä, onko niillä toisilla? (lisää…)

– Vaimo, lähdet aittaan. Heti.
Ahton katse oli tuima tavanomaisen välinpitämättömyyden sijaan. Mies muisti vaimonsa, Aulanin, olemassaolon enää vain harvoin; yleensä silloin, kun kartanoon saapui vieraita.
Mutta Aulan ei liikahtanut paikaltaan vaan istui penkillä tyhjin katsein, kuin ei olisi kuullut sanaakaan aviomiehensä suusta.
Silloin Ahto tarrasi kiinni hänen hennosta käsivarrestaan ja puristi niin lujaa, että Aulan inahti.
– Sanoinhan vaimo, että heti. Kartano saa vieraita.
Ahto kiskaisi naisen ylös penkiltä ja lähti retuuttamaan tätä perässään tuvan poikki ja ulos ovesta. Pihamaalla kävi kuhina. Kartanon palkolliset; piiat, rengit ja vartiosoturit, säntäilivät edestakaisin valmistautuessaan vieraan ratsusaattueen tuloon. Alkukesän äänet hukkuivat väen pauhuun ja sotureiden vihaisiin käskyihin, jotka peittivät alleen taivaalla kirmailevien pääskysten viserryksen ja tuulenpuhurissa kahisevat koivujen lehdet. (lisää…)

Pitäisikö tappaa kaikki
ja koko ajan

vai tukahduttaa virtaa
padon sulkuaukoin

tai kenties antaa kaiken tulla niinkuin se tulee (lisää…)

Aurinko helotti appelsiininkeltaisena pallona keskikesäiseltä taivaalta ja paistoi suoraan Taina Lepistön niskaan. Nyt pitäisi totta tosiaan miettiä niitä kylmiä tammikuun pakkaspäiviä, jolloin oli hytisty kylmästä ja haaveiltu auringonpaisteesta. Jos se vaikka toisi helpotuksen tähän Harmageddonin kuumuuteen, Taina tuskitteli yrittäen painaa polkimiaan vinhempaan juoksuun. Taina nosti toisen kätensä Nopsansa kädensijalta ja varjosti silmiään. Hän näki edessään Jaanan tasaista vuorotahtia lykkivän selän jossain hyvin, hyvin kaukana edessään. Ei hän olisi edes tunnistanut selkää Jaanan seläksi, Taina vain tiesi, että se oli Jaanan selkä. Jaanan ja Tainan välillä oli jo monta sataa metriä aakeeta laakeeta Satakuntalaista peltomaisemaa, jonka keskellä tie kiemurteli pölyisenä, kuumuutta hohkaavana hiekkakäärmeenä. (lisää…)

Veljekset olivat lähteneet ylittämään lehmihakaa. Isoveli oli uhonnut, etteivät lehmät uskalla mitään ihmisille, koska ovat ruohonsyöjiä.
Isoveljen nimi oli Jussi, mutta tuskin sitä monikaan täällä tiesi.
Kaikki kutsuivat häntä vain isoveljeksi. Seitsemänvuotiaat kaksosveljet Jaakko ja Jukka viettivät ensimmäistä kesäänsä maalla, mutta eivät olleet edes ajatelleet, että lehmiä pitäisi pelätä. Vaan pitkä matka se oli juosta lehmänlantakasoja väistellen. Liukumiinoista oli mummo huudellut jotain poikien perään.

Eilen oli tultu ja jo nyt oli nähty lehmien lisäksi naapurin pässi.
Sillä oli sama nimi kuin vaarilla. Kalle. Mummon antama. Pässin nimi. (lisää…)