Teheran on ruma, likainen ja saasteinen suurkaupunki. Totta, mutta kun laskeutuu Teheraniin yöllä kun matalien lähiöiden valot täplittävät tummaa mattoa, on kun laskeutuisi suoraan tuhannen ja yhden yön satuun.
Pasargadaessa Kyyroksen haudalla syksyn tuuli piiskaa tasankoa ja kun meille kerrotaan miten viimeinen shaahi Persian 2500-vuotisjuhlissa piti puheen tällä paikalla, mieleen välähtää äkkiä tv-ruutu, josta koko perhe 30 vuotta sitten tuijotti juhlia. Ja taivaanrannassa kiitää ratsastaja täyttä laukkaa niin kuin minä ratsastin silloin sänkipellolla.
Samanlaisena syksypäivänä, kuulaana ja kauniina isä kuoli muutamaa vuotta myöhemmin, vain joitakin minuutteja sen jälkeen kun olin hänet hyvästellyt.
Äiti kuoli vuosia myöhemmin, mutta häntä minä en hyvästellyt. En ollut puhunut hänen kanssaan moneen vuoteen.
****
- Ja tiesitkö että Aijan isällä on syöpä. Ne on hoitanu sitä kotona tähän asti, Sannaki on käyny siellä pesemässä sitä. Ei se Aija koko aekoo siellä oo ollunna, onhan sillä sitä perhettä ja tyttöki on aupairina. Se kävi yhtenä iltana tässä meillä kahvilla, maltto sentään tulla käymään kun rupes satamaan eikä ne pystynnä kokkoomaan heiniä eikä myökään pystytty. Sen miehellä on kanssa kovasti kiire, siitä on tullunna pomo – eikös se ollunna sinun kanssa samassa työpaekassa?
- Samassa konsernissa kyllä mutta ihan eri paikkakunnalla ja eri hommissa muutenkin. Enkä mä nyt enää oo siinä virmassa töissä, en oo ollu aikoihin.
Turha niitä kuvioita selittää Katille tai kenellekään täällä – Aijan Matti oli siellä rivi-insinöörinä silloin kun Suomea puskettiin lamasta ylös kännyvoimin ja firmaan palkattiin jenkkihypetyksin uusia toiveikkaita iskurityöläisiä. Ja sitten myöhemmin kun uusi talous oli puhjennut teknokuplaksi, jopa firma, jossa kaikki oli tehty itse, alkoi ulkoistaa, Matin muiden muassa.
- No, missees sinä sitten nyt oot töissä?
******
- Ja Sari on tiällä tyhjentämässä sitä kotiaan. Ei se aikonu sitä pittee itellään. Ei se oo tiällä muutenkaan käyny, ei tullunna äetisä hautajaisiinkaan. Kyllä se tiällä meillä kuitennii nyt poikkes tulleessaa ja iha tuo oli niinkun ennenkin. Iteksee oli liikkeellä, ei se oo uutta miestä ennee ottanna tai ei oo ainakaan tuonu tänne. Kyllä sen äeti niin murehti kun Sarille niin kävi, ihan viimeseen asti. Meijän äeti sitä kävi aina kahtomassa. Mutta eikös ois mukava joskus istua kolomistaa niikun sillon ennen?
- Oishan se mukavata, mutta kun pojilla on ne menonsa ja niitä pitää kuskata. Ja Matilla on ollu nyt pitkiä päiviä.
- Mutta onhan silläkii kai sentään loma?
****
Kati pulputtaa puhetta sipaisten lyhyttä tukkaa välillä kuin ennen, pyöreämpänä kuin ennen. Ja silmäkulmissa ryppyjä joita viimeksi ei vielä huomannut. Kuinka monta vuotta siitä on aikaa ? Ei ihan niin kauan kuin siitä kun viimeksi oli hevosen selässä. Ja vielä kauemmin on siitä kun kiisi laukkaa syksyisellä pellolla, he ratsastivat kilpaa. Vinhan sai aina laukkaan viimeisenä, mutta sitten se lähti, pitkään pehmeään keinuvaan laukkaan.
Enkelinhöyheniä ikkunalaudalla
20. heinäkuuta 2008 kello 11.33
Vaikea kommentoitava. Yritän kuitenkin.
Novellin osien irrallisuus tekee tarinan hahmottamisen vaikeaksi. Monet nimeltä mainitut henkilöt eivät löydä kiinnekohtiaan lukijan mielessä. Persiasta Savoon on pitkä matka (sikäli kun oikein ymmärsin), jota voisi pohjustaa paremmin.
Tekstistä huokuu selviä kerronnan lahjoja. Kirjoitat hyvin niin kirjakieltä kuin murrettakin. Sitä on miellyttävä lukea.
20. heinäkuuta 2008 kello 12.42
Novellin alku on hyvä, tempaa mukaansa. Kehyskertomuksesi kattaa kolmekymmentä vuotta. Novellissa kertaat menneisyyttäsi, useita suuria tapahtumia kuten vanhempiesi kuolemaa ja nuoruutesi ratsastusintoa.Sanoma tässä lyhyessä kehyskertomuksessa jäi kuitenkin vielä kovin ohueksi, kertoja-minä jää vieraaksi kuten myös Kati.Kirjoita ihmeessä vielä jatkoa….
20. heinäkuuta 2008 kello 13.07
Kirjoittaja on nimennyt jutun novelliksi. Ei tämä novelli ole. Otsikoksi voisi panna vaikka ”Harjoitelmia”. Ensimmäisessä on kokeiltu matkakuvausta ja nuo muut ovat sitten murredialogia.
Teheran, Teheraniin,
kun laskeutuu, on kun laskeutuisi Tämän tapaisia toistoja kannattaa välttää, sitä paitsi pitää olla ”..on kuin..”
Ensimmäisiin riveihin kannattaa satsata, jotta saa lukijan lähtemään liikkeelle haluttuun suuntaan. Tässä aloitus on suora ja mielenkiintoa herättävä.
”…häntä minä en hyvästellyt…” Mielestäni minä-sana tarpeeton.
Jokaisen tähtirivin jälkeen samaa kysymys lukijalla: ”Jatkanko?” Murre saattaa pelästyttää, kun oli aluksi tuo matkakuvaus.
Keskustelu on luontevaa arkipäivän sanailua. Näihin jokaiseen pitäisi kirjoitta se draama, koska nämä ovat niin erillisiä. Yhteistä nimittäjää en löytänyt.
Murteesta muutaman sana, kun on vähän ”niinku sieltä päen karussa”. Kun murretta kirjoittaa varsinkin maaseudun vanhemman väen suuhun, pitäisi kai pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen. Nuoremmilla, muualla kouluja käyneillä puhe on pakosta sekakieltä, vaikka keskustelussa kansaihmisten kanssa koettaa välttää kirjakieltä, ettei syytetä hienostelusta.
Kirjoittaisin: ”…missees sinä sittä (tai sitte) nyt oot töessä…”
”…ihaha tuo oli niiku ennennii…”
- Oesha se mukavata, van (tai vuan) kun poijjilla on ne menosa…”
- Van onha sillähii kuitennii sentään loma?
Rupesi vähän selviämään tämän novellin rakenne, luulisin. Nämä naeset ovat peässeet Teheranin kaopunkiin ja ovat seillä ruvenneet muistelemaan yhteisie kotimoan asijoeta.
Olisi vaatinut jonkinlaisia kytkeviä lauseita, että olisin heti älynnyt. Siispä tähtirivit pois, niiden tilalle paikallisen ympäristön kuvausta ja siihen väliin aina näitä sinänsä hauskoja pätkiä. Kyllä se siitä.
20. heinäkuuta 2008 kello 17.20
Kiitoksia kommenteista, mielenkiintoista lukea niitä. Miettikääpä muuten, miten tämä toimisi ensimmäisenä lukuna, koska tämä on sellainen. Otsikko Novelli on muuten blogin toimituksen, itse en noviisina tajunnut liittää mitään selityksiä tekstiini.
20. heinäkuuta 2008 kello 18.09
”…tilalle paikallisen ympäristön kuvausta…” Täsmennän tätä. Tarkoitan, että näiden ihmisten muun toiminnan kuvausta siellä Teheranissa.
20. heinäkuuta 2008 kello 20.20
Olin sittenkin oikeassa, olikin kysymyksessä kertomuksen alkuluku. Kuten jo mainitsin sinun on seuraavaksi mielestäni hyvä hahmotella henkilöitä tarkemmin, Katia ja kertojaa sekä Antti Tolosen mainitsemaa paikallisen ympäristön kuvausta tarkennella! Hyvä tempaiseva alku kuten jo totesin ensimmäisessä kommentissani !
21. heinäkuuta 2008 kello 22.41
Ensimmäinen kappale oli kerrassaan hieno. Syntyi tunnelma, aavistuksia, tilanne, symboliikkaa. Sitten seuraavissa jaksoissa eksyin pahanpäiväisesti. Odotin että Teheranilla olisi ollut jotakin merkitystä seuraaville tapahtumille, mutta ei mitään. Murrejaksojen kertojasta en tullut tolkkuun, ehkä puhuja oli jokaisessa Kati, ehkä ei. Aijan, Sarin ja Sannan suhdetta en löytänyt, Matin sentään opin sijoittamaan Aijan perheeseen pään paikalle. Jos näiden katkelmien välissä ei romaanissa ole mitään, niin kannattaisi ehkä miettiä. Edessä on vielä monta sataa mahdollista sivua esitellä henkilöitä rauhassa niin että lukija pystyy kiinnostumana heistä ja heidän elämänongelmistaan.
Sitten edellä oleva vastauksesi antoi jotain osviittaa: arvaan että ensimmäinen kappale on kirjassa omalla erillisellä sivullaan. Sen sivun kun kääntää niin aukeaman oikeassa laidassa on roomalainen ykkönen ja sen sivun käännön jälkeen alkaa tarina ikään kuin jostain kaukaa historiallisesta arkaaisesta Suomesta. Näin se ainakin alkoi minulle aueta. Ja toivottavasti Teheranille tulee romaanin edistymisen myötä suuri ja keskeinen osuus. Hyvin mielenkiintoista on nähdä, miten nivot yhteen 2500-vuotisen Persian kulttuurin ja toestesa saerauksista huastelevat immeiset (omakeksimää murretta, huom…). Ei ollenkaan hullummat janan ääripäät yhdistettäväksi romaanin puitteissa.
Hyvä että korjasit kyseessä olevan pitemmän kertomuksen alku, sellaiseen tässä on aineksia koossa.
22. heinäkuuta 2008 kello 15.25
Alku on mukaansaottava, hyvä vastakohtaisuus, sitten sitä on hetken aika hukassa, kun vaihtuu niin paikka kuin tyylilajikin, mutta lopusta tajuaa että siellä Teheranissa sitä ollaan kuulumisia kertaamassa, kolmet pisteet välissä ei oikein aukea mulle ja näin lyhyeen tekstiinpätkään samat sanat toistuvat liikaa, varsinkin laukka, sillä täytynee olla jokin merkitys joka aukeaa myöhemmin (sinänsä laukkakohtaukset on hyviä ja niissä on merkityksentuntu), jos myöhemmin on olemassa. Repliikkien väliin jää nyt hiukan liikaa ilmaa ja kolmia tähtiä, sitä on myös vähän vaikea seurata kumpi kulloinkin puhuu, kertoja vai Kati. Mä luulen että tässä tarvittas lisää Teheranin kuvausta ja sitten vasta naiset ääneen juttelemaan kuulumisiaan (ja avaamaan henkilöhistoriaansa) kuvauksen väleihin, vaikka jollain kaupunkikierroksella tms. (riippuu tietty siitä millaisella matkalla ovat), ei tää voi kyllä novelli olla, alku?
Joo luin, siis romaanin alkukappale, se tekee tekstin paljon ymmärrettävämmäksi.
23. heinäkuuta 2008 kello 13.17
Tuota noin, tosi huvittavaa miten yhden äänekkään virheellinen tulkinta vaikuttaa muiden kommentteihin. Tässä ei tosiaankaan ole savolainen kanalauma Teheranissa muistelemassa nuoruuttaan – kiitti vain Antti T vinkistä, siitä voikin kehitellä ehkä jonkun toisen tarinan.
24. heinäkuuta 2008 kello 8.31
Palaan vielä kirjoitukseesi. Olen miettinyt, mikä siinä on vikana, kun se ei oikein toimi.
Olet elävästi kirjoittanut ihmisten dialogia. Ongelma on se, ettei jutustasi ole tullut kokonaisuutta, vaikka niin olet tarkoittanut. Minun lukutaidoillani sitä ei ainakaan ole muodostunut. Sinulla kirjoittajana kokonaisuus voi olla mielessäsi ja hahmotat sen tietysti helposti, kun käsittelemäsi asiat ovat tuttuja.
Miten sitten toimia, ettei vastaavaa hankaluutta lukijalle tule? Selvästikin olet kirjoittanut nämä tähtrivien erottamat osat eri ”istunnoissa”, ja olet sitten joutunut pohtimaan, mitä niille tekisi ja päätynyt sitten käyttämään noita tähtiä.
Jotta tällaista ongelmaa ei tulisi, kannattaa tehdä itselleen selväksi heti alkuun, mikä on se tärkeä viesti, mitä aiot kirjoituksellasi välittää. On sitten sama, missä järjestyksessä jutun osat sitten kirjoittaa, voi aloittaa vaikka tärkeimmästä, huippukohdasta, jossa se sanomasi tulee lopulta esiin. Jopa lopusta voi aloittaa. Koko ajan pitää kuitenkin pysyä suunnitelmassa. Jos näyttää hanke kokonaan tyssäävän eikä pääse eteen päin, kannattaa asia jättää lepäämään ja tehdä muuta. Työn alla olevasta saattaa lähteä liikkeelle ihan toinenkin prosessi, mutta se on sitten omansa ja välillä voi kirjoittaa siitä ihan toisen jutun. Itse ainakin olen kokenut, että tällä menettelyllä pääsee itseäänkin tyydyttävään tulokseen. Lopuksi vielä tärkein: Jutun jo tultua valmiiksi, kannattaa vielä miettiä, mitä siinä on vielä liikaa.
Toivon oikein antoisia hetkiä kirjoittamisen äärellä. Sinullakin on varmasti monta kertaa sellainen tunne, että tämä täytyy kirjoittaa; ellen minä kirjoita, kukaan, koskaan maailmassa ei sitä tee ja tämä jää kokonaan tekemättä.
25. heinäkuuta 2008 kello 13.05
Mietin, viitsinkö enää kommentoida, mutta tekstin tausta on se, että halusin testata miten toimii tällainen aloitus. Herättääkö kiinnostusta siitä, mitä vielä on tulossa, koukuttaako lukemaan pitemmälle. Tarinasta itsestään sen verran, että kun luin Jarkko Tontin Luokkakokouksen arvostelun, minun piti saada heti kirja luettavakseni, ettei minun tarinani ole liian samanlainen.