Blogit

– Vaimo, lähdet aittaan. Heti.
Ahton katse oli tuima tavanomaisen välinpitämättömyyden sijaan. Mies muisti vaimonsa, Aulanin, olemassaolon enää vain harvoin; yleensä silloin, kun kartanoon saapui vieraita.
Mutta Aulan ei liikahtanut paikaltaan vaan istui penkillä tyhjin katsein, kuin ei olisi kuullut sanaakaan aviomiehensä suusta.
Silloin Ahto tarrasi kiinni hänen hennosta käsivarrestaan ja puristi niin lujaa, että Aulan inahti.
– Sanoinhan vaimo, että heti. Kartano saa vieraita.
Ahto kiskaisi naisen ylös penkiltä ja lähti retuuttamaan tätä perässään tuvan poikki ja ulos ovesta. Pihamaalla kävi kuhina. Kartanon palkolliset; piiat, rengit ja vartiosoturit, säntäilivät edestakaisin valmistautuessaan vieraan ratsusaattueen tuloon. Alkukesän äänet hukkuivat väen pauhuun ja sotureiden vihaisiin käskyihin, jotka peittivät alleen taivaalla kirmailevien pääskysten viserryksen ja tuulenpuhurissa kahisevat koivujen lehdet.
Aitta erottui rannan tuntumassa ja hohti uutuuttaan; Ahto oli sen edellisenä suvena rakennuttanut, mutta seinien hirret olivat saaneet tervapeitteen vasta muutama viikko sitten. Sinne oli hyvä piilottaa vaimo vierailta; heidän arvostelevilta katseilta ja ivallisilta sananparsilta.
Aulan muisti vielä ajan jolloin tuore aviovaimo oli kiikutettu piiloon kauneutensa vuoksi, pois vieraiden soturien humalaisen himon alta, ei häpeän vuoksi.
Mutta ajat olivat muuttuneet, aviomiehen himo sammunut, sammunut edellisenä keväänä, jolloin mies oli viimein luopunut toivosta; Aulan ei saisi koskaan lasta. Eikä maholla vaimolla tehnyt kukaan mitään. Epäonnistunut naimakauppa oli jokaisen pitäjän pilkan kohde; sellaiset naiset olivat kirottuja tai muuten vain epäonnisia. Sellaiset naiset aviomies hukutti mieluummin järveen, jotta ehtisi saada vielä perillisiä uuden nuorikon kanssa. Ilman perillistä ei ollut ketään joka jatkaisi sukua ja suojelisi kartanon uljaita maita.
Mutta Ahto ei kyennyt tappamaan vaimoaan, aviomies oli lauhkeaa sorttia kylmäkiskoisen kuorensa alla ja valitsi mieluummin aitan. Aitta ei vienyt pois häpeällistä avioliittoa, mutta se mikä oli poissa katseilta, oli myös poissa mielestä. Ja sitä Ahto halusi lähikartanon päälliköiden ja heidän sukukuntansa vierailujen aikana enemmän kuin mitään muuta. Miehen onneksi sitä ei tapahtunut enää turhan useasti, koska Ahto oli karsinut omatkin matkansa ja vierailunsa välttämättömiin; hyvä jos pitäjän vuodenaikojen juhliin ja käräjille kykeni naamaansa näyttämään. Ahto ei sietänyt enää edes hammasta purren tovereidensa, päälliköiden ja isäntien, kehoituksia hankkiutumaan eroon riippakivestään. Näinä katkerina aikoina jo pelkkä karjaisu vartiotornista riitti nostamaan kylmän hien Ahton otsan pintaan. Vartijan ilmoitus oli Karkalon kartanossa tätä nykyä kirosana!
– Laske salpa kun olen poistunut, Ahto tiuskaisi ja jysäytti aitan oven kiinni.
Ahtosta ei ollut edes salpaamaan vaimoaan aittaan. Aviomies luotti sokeasti siihen, että vaimo salpaisi aitan oven sisältä päin kuten oli tapana tehdä silloin, kun nainen halusi olla suojassa himokkailta tunkeilijoilta.
Mutta Aulan ei laskenut salpaa. Hän hengitti kiivaasti, puristi salpaa sormissaan, älähti ja valui maahan kontilleen. Nainen purskahti itkuun, hytkyi ja vuodatti suolaisia kyyneleitä, vuodatti sisimpänsä auki ja tunsi kaiken tyhjyyden ja armottomuuden. Kuinka armotonta olikaan elää miesten maailmassa, herransa kahleissa, ilman lohdutuksen poikastakaan, vaikka kaikki mitä Aulan olisi halunnut kuulla miehensä tutuilta, karheiden viiksien peittämiltä huulilta tai edes tuntea miehensä järkähtämättömän kovista kasvoista oli:
– Aulan, se ei ole sinun vikasi. Vaimo, minä en hylkää sinua. Minä pidän sinusta huolta kaikesta huolimatta.
Aulan naurahti, naurahti nurinkurisille ajatuksilleen; kukaan mies ei lausuisi tuollaisia sanoja, ei veistelisi kauniita lauseita rakkaudesta. Nainen… Vaimo oli synnyttäjä, piika miehen lohduttaja. Siinä kaikki.
Aulan nyyhkäisi ja kuivasi valuvan nenänsä kämmenselkäänsä. Harmaa pellavamekko, se oli kaikki mitä hän omisti ja mitä hänellä oli päällään suven orastavassa helteessä. Hyvä kun mies ei retuuttanut häntä pelkässä yöpaidassa aittaan. Ennen Aulan oli saanut kaiken: kirjaviksi värjätyt kankaat, hurstut ja aanuan, mahtimiehen vaimon ja vauraan kartanon emännän puvun pronssisin ketjuin. Oli ollut koruja, pronssista ja hopeaa, rintaneulaa ja riipuksia. Nyt ei ollut jäljellä enää mitään; emännän avaimetkin oli aviomies luovuttanut pullealle piialle, mikä oli ollut viimeinen sivallus Aulanin jo rikki revittyyn kunniaan.
Ahto oli ollut kylmä, viileän vankka kuin paksu jää ja osoittanut hänelle mahon vaimon paikan.
Aulan ei enää tiennyt mitä mies tahtoi; odottiko aviomies, että hän itse hukuttautuisi järveen, kun jätti aitan ovenkin salpaamatta ulkopuolelta?
Mutta sitä Aulan ei tekisi kaikesta surustaan huolimatta. Kipu oli kovettanut myös hänet tänä kohtalokkaana vuotena, mutta silti hän ei ollut valmis luopumaan itsestään, luopumaan omasta elämästään vain miehen hyljeksynnän tähden. Aulan oli nuori, vasta kahdenkymmenenkahden. Hän tiesi ettei tässä voinut olla kaikki. Hän eläisi mieluummin vaikka kerjäläisenä tai erakkona metsässä, kuin luopuisi omasta elämästään.
Aulan havahtui ajatuksistaan ja kokosi niitä yhteen:
– Juuri niin! Näin minun täytyy tehdä… Minä pakenen, jätän tuohikenkäni rannalle. Mies luulee minun hukuttautuneen. Elän metsissä. Minulla ei ole mitään hätää, ei mitään hätää…
Aulan niiskahti, mutta tukahdutti itkun nopeasti sisäänsä. Hänen olisi oltava vahva.
Viimein Aulan avasi aitan oven. Se narahti kuin käskien häntä perääntymään typerästä pakosuunnitelmastaan.
Hän astui ulos. Takana kartanon pihamaalla häämöttivät pidot, ensimmäiset kolpakkojen kohotukset ja maljapuheet rasvaisen ruuan kera. Pian pelimannien railakas soitto peittäisi alleen juhlinnan karkeat äänet ja naurun pärskähdykset.
Aulan oli varma ettei kukaan huomaisi häntä ja asteli kohti rantaa. Lämmin hiekka tunkeutui varpaiden väleistä ja hieroi kevyesti jalkapohjia hänen riisuessa kenkänsä hietikolle. Aallot liplattivat hempeinä lintujen laulua vasten ja Aulan jähmettyi paikoilleen, vain hetkeksi, niin kauan, että hänellä olisi rohkeutta uida vastarannalle ja paeta metsän syvyyksiin.
Hän odottaisi vähän aikaa, vielä vähän aikaa; olisihan tuntematon pakomatka aina parempi kuin aviomies, joka toivoisi hänen mieluummin menehtyvän, kuin vaivaavan ruokittavana suuna kartanonsa seinien sisällä.
– Uimaanko olet lähdössä?
Matala miesääni lausui hänen takanaan.
Aulan säpsähti ja katsoi taakseen.
Rantahietikolla seisoi jykevä soturi, harteikas mies. Punertava, kuparin hohtoinen parta kiertyi palmikoina leuan koristeeksi. Veikeät, siniset silmät katsoivat häntä värähtämättä. Suu oli vääntynyt ystävälliseen virnistykseen.
Aulanin olisi pitänyt pelätä tätä vierasta miestä; tällainen kohtaaminen oli jokaisen naisen painajainen, mutta jokin kertoi nyt hänelle ettei olisi mitään pelättävää. Soturi ei vaikuttanut humaltuneelta eikä niin julmalta tehdäkseen mitään pahaa.
– Sinuna en lähtisi veteen kesken juhlien. Täällä voi liikkua jos jonkinmoista janoista kulkijaa. Kuinka kummassa olet täällä yksin? Kuka on holhoojasi?
– Minä… En ole varma. Hän on tuolla, juhlissa, Aulan takelteli ulos sanansa.
– Noh, ei ole miehestäsi ainakaan siveytesi vartijaksi. Täytyy kai sitten tehdä se hänen puolestaan.
– Ei! Aulan parahti. – Tarkoitan, ettei sinun tarvitse. Minä pärjään kyllä yksin… Olen tämän kartanon rouva. Ei kukaan uskalla kajota minuun.
– Kartanon rouva? Miehen silmissä häivähti epäusko. – Tämän kartanon rouva, Karkalon kartanon?
Aulan nyökkäsi.
– Tämäpä omituista… Sain sellaisen käsityksen, ettei kartanossa ole rouvaa. Luulin herraasi leskimieheksi.
Aulan laski katseensa alas häpeästä.
– Tule, meidän on parasta palata kartanoon.
Mies odotti häntä mukaansa, mutta Aulan epäröi.
– Menkää te vain edeltä…
– Tulehan nyt vain, mies naurahti. – Uskon, että aviomiehesi on minulle pian suuressakin kiitollisuudenvelassa vartioidessani hänen puolisonsa kunniaa.
– Ei. Aviomieheni antoi minulle varta vasten käskyn pysytellä poissa pidoista… Tiedättehän… aitassa, poissa humalan valtaamien miesten katseilta. Minä vain hieman rikoin aviomieheni käskyä ja tulin tänne rantaan kävelylle…
– Silloin teit typerästi, miehen katse muuttui vakavaksi, – Naisen tulee totella aviomiestään. Vain aviomies voi suojella kunniaasi. Olette kaunis nainen, tuossa asussa teitä ei ikinä tunnistaisi mahtikartanon rouvaksi. Joku voisi erehtyä luulemaan teitä piiaksi eikä minun tarvitse valaista sinua siitä, mitä sitten tapahtuisi.
Sitten mies liikahti askeleen kohti Aulania ja tarkasteli häntä päästä varpaisiin, häpeilemättä.
– Näinkö aviomies pukee puolisonsa näillä main? Harmaaseen pellavamekkoon, palkollisten asuun? Ei… mies puisteli päätään. – Oletko loukannut aviomiestäsi jotenkin?
– En… En tahallani.
– Kuinka sitten?
Aulanin hengitys kiihtyi. Värisevät kädet puristuivat pieniksi nyrkeiksi, kuin antaen hänelle voimaa parkaista ulos sopimattomat sanansa:
– Se ei ole sinun asiasi. Tämä ei kuulu sinulle. Mene pois!
Miehen kulmat kiristyivät uhkaavasti; kuin valmiina vihastumaan, valmiina huitaisemaan kourallaan vähäpätöistä suuta soittavaa naista, mutta mitään ei tapahtunut. Päinvastoin, miehen silmät kirkastuivat ja kapeiden viiksien peittämät huulet repesivät huvittuneeseen nauruun.
Lähes valkoiset, eheät hampaat välkkyivät miehen nauravilta suupieliltä.
Aulan katsoi miestä hieman peloissaan. Miehellä ei ollut aikomustakaan jättää häntä rauhaan eikä Aulan keksinyt toista keinoa, kerran vahvat sanatkaan eivät mieheen tehonneet. Mikä karkoittaisi tämän oudon soturin häiritsemästä hänen pakomatkaansa? Soturi oli nuori, mies parhaassa iässä, kolmenkymmenen vuoden korvilla. Ehkä Aulan tiesi sittenkin mikä tähän mieheen tepsisi.
– Tiedän mistä saat piian vuoteeseesi… Voin noutaa sinulle Ihalemmen, hän on varmasti mieleisenne.
– Jaahas, vai sellainen nainen on Ihalempi. Piianko sinä minulle viihdykkeeksi tyrkkäisit?
– Mutta niinhän te kaikki… piika on nuori ja tekee sitä kanssanne mielellään.
– Vai niin. Oletteko koskaan kysyneet sitä häneltä?
Aulan kurtisti kulmiaan. Kysyä nyt piialta. Kuka ylhäinen nainen nyt sellaista tekisi? Piika teki mitä käskettiin niin kuin vaimokin teki miehensä vuoteessa, silloin kun miehet eivät olleet piian vuoteessa.
– Melkein unohdin, mies rykäisi ja rikkoi epämukavan hiljaisuuden, – En ole tainnut esittäytyä Karkalon kartanon rouvalle. Olen Ulof Eerikinpoika. Setäni on Osman Kalevi, Osman kartanon herra, ja tulin tänne hänen saattueensa matkassa. Itse asun kartanossani kaukana täältä, lännempänä Marengin pitäjässä. Minulla on siellä aika lailla maata ja komea, visusti paaluaidoin vartioitu kartano. Jos saanen sanoa; komein ja vaurain kartano koko Marengissa.
Aulan kuunteli hämmentyneenä miehen kepeää puhetta. Eikö Ulof Eerikinpojalla ollut muuta tekemistä kuin kuvailla kartanoaan ja maitaan rääsyissä kulkevalle naiselle? Mies ei voinut olla täysjärkinen. Mutta toisaalta, oliko hän enää itsekään?
– Minun täytyy mennä takaisin aittaan, Aulan lausui viimein ja toivoi miehen sillä välin katoavan rannan tuntumasta takaisin kartanoon.
– Minä saatan sinut.
Aitan suulla Aulan katsoi miestä vielä silmiin kuin hyvästiksi ja salpasi sitten oven visusti kiinni. Hän kurkisti aitan raosta ja odotti miehen katoavan, mutta mies ei tehnyt lähtöä. Aikoiko tämä vieras kartanon herra vartoida hänen aittansa ovea koko päivän ja ehkä myös tulevan yön? Aulan tuhahti kärsimättömänä. Tätä menoa hän ei pääsisi koskaan pakoon. Viimein hän päätti luovuttaa, mutta vain hetkeksi, ja laskeutui makaamaan oljille. Uni painoi jo väkisin kulmia ja Aulan ummisti silmänsä.

Luinen neula pisti kipeän haavan sormenpäähän. Aulan inahti ompeluksensa ääreltä ja katseli kuinka pieni, tumma veripisara pulppusi esiin ihon uumenista. Hän imi pisaran vikkelästi piiloon ja jatkoi neulan liikkeitä villaisella kankaalla. Kun ompelus olisi valmis, siitä tulisi korea tyynynpäällinen Karkalon kartanon isännänpenkille.
Aulan hymyili, hymyili ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Hän oli saanut ylleen uutukaisen emännänpuvun, ehomman ja koreamman kuin mitä hänen entisensä oli ollut, sekä takaisin kartanon emännän raskaan avainnipun pokkuroivalta piialta.
Jostakin syystä aviomies oli leppynyt; vaikka miehen kylmäkiskoisuus ei ollutkaan sulanut mihinkään. Ahto oli leppynyt vain se verran, että sieti katsella ja puhutella vaimoaan jälleen kartanon rouvana, silloin harvoin kun katseli ja puhutteli.
Ahto viipyi mieluummin poissa Karkalon kartanosta: ” menen tarkastamaan tiluksia ” tai
” torppareilla on jotakin kärhämää ” mies lausui useimmiten, ennen kuin harppoi ulos ovesta.
Mutta Aulania ei kiinnostanut aviomiehensä poissaolot. Hän oli tyytyväinen siihen, että asiat olivat järjestyneet takaisin tutuille uomilleen; niin tutuille uomille kuin toivoa saattoi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut kuin ihmeen kaupalla pian juhlien jälkeen; ne olivatkin olleet viimeiset juhlat, joissa hän oli istunut aitassa.
– Enkä istu enää ikinä, Aulan hymähti hieman ylpeänä itsekseen.
Ahto oli kenties sittenkin poikkeuksellisen lempeä mies, joka poti huonoa omatuntoa hyljeksimästään aviovaimosta niin, että oli tullut vihdoinkin järkiinsä.
Niinpä Aulan oli antanut haaveilleen vallan ja uskalsi jo uneksia entistäkin lempeämmästä aviomiehestä jollainen Ahto oli joskus heidän häidensä aattona sekä tuoreena aviomiehenä ollut; virnuileva ja hellän himokas, ja mielessään hän oli jo päättänyt antaa anteeksi aviomiehensä jurouden, jos tämä vielä kerran muuttuisi takaisin tutuksi, lempeäksi körilääksi.
Samassa kartanon tuvan ovi pamahti selälleen ja sai päreet seinillä lepattamaan.
Ahto syöksyi sisään ja karjaisi kirein hampain:
– Vieraita! Saamarin piika, etkö kuullut? Vieraita! Nopeasti apetta ja olutta pöytään!
Sitten Ahto loi tuiman katseen kohti vaimoaan.
Aulan nielaisi ja pudotti kauhistuneena ompeluksensa maahan. Joutuisiko hän sittenkin aittaan? Eikö mikään ollutkaan muuttunut?
– Ja sinä vaimo, istut siinä ja näytät korealta. Ja uskallapas päästää sanaakaan vieraiden kuullen, niin minä… Äh, antaa olla, Ahto huitaisi kourallaan ja marssi kohti pöytää.
Karkalon herraa seurasivat hänen omat luottosoturinsa, etunenässä Kauko Kylmäsormi ja Pehtaro, miekat ja tikarit tupessa vyötäröllä.
Ahto jäi seisomaan isännänpenkin eteen kädet kynkässä, uhkuen väkevyyttä ja voimaa, kuten mahtikartanon isännän kuuluikin. Tästä kaikesta saattoi typeryskin päätellä, etteivät saapuvat vieraat olleet toivottuja.
Pian sisään asteli kookkaita miehiä, sotureita. Kasvot paljastuivat tutuiksi päreiden loimussa; ensimmäisenä Osman Kalevi, myöskin mahtavan kartanon isäntä, sekä hänen perässään muutama luottosoturi, sekä lopuksi Aulanin järkytykseksi Ulof Eerikinpoika punaisine hiuksineen, jotka levisivät kiiltävinä tukkoina pitkin miehen rautamekkoista selkää.
Aulan ei ymmärtänyt miksi nämä vieraat saivat Ahton kasvot kiristymään ja katseen kipunoimaan lähes vihan kekäleiksi.
– Tervetuloa tupaan Osman Kalevi, Ahto lausui kapeiksi pingoittuneilta huuliltaan. – Istukaa pöytään.
Piika riensi tuomaan olutta ja loiskutti hätäisesti juomaa painavasta savikannusta pitkin tuvan lattian koreita mattoja. Ahto tuhahti naisen toheloinnille, mutta ei kohottanut kättään korvapuustiin, vaan joi kolpakostaan ison kulauksen olutta ja täräytti sen sitten pöytään.
– No, mitä asianne koskee Osman Kalevi? Vai tarvitseeko minun sitä edes kysyä…
– Asia on sama, mistä puhuimme kaksi viikkoa sitten. Toimin edelleen veljenpoikani Ulof Eerikinpojan puhemiehenä tässä perin kummallisessa ja visaisessa… tohtisinko sanoa sangen häpeällisessäkin asiassa, mutta minkäs teet. Miehen tunteille ei mahda kukaan mitään silloin, kun himo naiseen kalvaa kupeita, Kalevi hörähti.
Mutta Ahtoa ei naurattanut. Mies näytti siltä kuin olisi valmiina kaatamaan pöytänsä nurin.
– Puhutte nyt aviovaimostani! Ahto karjaisi viimein.
– Rauhoituhan nyt toveri, Kalevi toppuutteli ja vaihtoi katseensa vakavaksi. – Kun viimeksi vierailimme kartanossasi, pidit aviovaimoasi vielä aitassa, visusti piilossa katseilta, jotta säästyisit itse pilkkalauluilta. Voiko häpeällisempää kohtaloa puolisolle langettaa?
– Se on yksin minun asiani. Sitä paitsi, minä en langettanut mitään. Vaimo petti minut ryhtymällä mahoksi. Mitä itse tekisit maholle vaimolle? Aivan, sanonpa vain. Itse olen sentään ollut jonkin verran suopeampi, mitä tuollainen vaimo edes ansaitsisi.
– Niinpä niin. Ymmärrän sinua hyvin toveri, mutta eikö siksi olisi helpompaa hyväksyä tämä erikoinen tarjous veljenpojaltani? Pääsisit eroon rasittavasta taakastasi ja olisit jälleen valmis naimaan jonkun immenen. Tai vaikkapa hedelmällisen leskinaisen… Pitäjällä puhutaan, että olet katsellut Rohteen Elinan suuntaan.
Ahto meni hiljaiseksi ikään kuin mies olisi ollut hieman hämillään pitäjän akkojen juoruista.
– Puheet ovat puheita. Mutta totuus on se, että Aulan Suentytär on laillinen aviopuolisoni, jonka Vehmaan tuomari saatteli kanssani häävuoteeseen neljä talvea sitten. Ja sitä ei mikään teko, muu kuin kuolema, muuta miksikään.
– Mutta katso vaimoasi, Kalevi rykäisi. – Emme kai me uhraisi tuollaista kaunista olentoa kuolemalle, kun nainen voisi elää vielä pitkän ja hyvän elämän?
– Puhukoon Ulof Eerikinpoika sitten itse asiansa. Sanokoon sanottavansa rohkeasti päin naamaani. Mitä aiot tehdä maholla puolisollani? Ja vaimo on maho, se on tullut todistettua liiankin ahkerasti näiden vuosien aikana, Ahto lausui ylpeän ivallisesti.
Ulof Eerikinpoika nojautui eteenpäin, risti kätensä pöydälle ja tuijotti Karkelon isäntää silmästä silmään. Osa miehen punaisista, pitkistä ja kiiltävistä hiussuortuvista valui alas pöydälle vahvoilta hartioilta.
– Olen leskimies, Ulof aloitti. – Manan majoille mennyt puolisoni jätti minulle kaksi potraa poikaa sekä useampia tyttäriä. Perilliset eivät ole minulle enää avioehto. Kuuran kartanoni sijaitsee Marengin pitäjässä kaukana täältä, lännessä lähellä merta. Olet varmasti kuullutkin pitäjästä… Se on suuri kauppapitäjä. Joet virtaavat suoraan mereltä ja tuovat mukanaan paljon kauppalaivoja. Aulan Suentytär saisi luonani vauraan ja yltäkylläisen elämän.
– Ja tämän kaiken vaurauden hän saisi aviottomana jalkavaimonasi?
– Jos muuta vaihtoehtoa ei ole.
Ahto oli hetken hiljaa. Mies tuntui pohtivan asiaa kuumeisesti.
Aulan tunnisti aviomiehensä ilmeen, ahnaan ja janoavan, lasittuneen katseen. Eivätkä aviomiehen ajatukset palaneet liekkiä hänelle. Ahto halusi eroon mahosta vaimostaan saadakseen tilalle uuden, lapsia synnyttävän leskinaisen; Rohteen Elinan.
Aulan nielaisi. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa eteensä, liikahtamatta. Aulan yritti pysyä niin näkymättömänä kuin kykeni, lähes hengittämättä, vaikka kaikkien katseet vaelsivat hänessä; häpeällisessä kauppatavarassa. Eikä häneltä kysyttäisi mitään. Aulanin olisi vain suostuttava siihen mitä miehet Karkalon suuren pöydän ympärillä hänestä päättivät. Aviovaimosta jalkavaimoksi yhdessä yössä? Yhtäkkiä Aulan olisi voinut antaa ylen tuvan lattialle.
– Entäpä jos en haluakaan luopua vaimostani?
Aulan säpsähti. Oliko hän sittenkin ollut väärässä aviomiehensä tunteista? Ehkä Ahto vain härnäsi vieraita; halusi päteä hetken aviovaimollaan, joka oli yhtäkkiä muuttunut mahosta akasta arvokkaaksi kaunottareksi. Ehkä miehellä ei olisikaan mitään aikomusta luopua hänestä.
– Entä jos sittenkin hukutan vaimoni mieluummin vaikka järveen kuin annan jalkavaimoksi vieraalle soturipäällikölle? Ahto jatkoi.
– Se olisi typerä teko, Ulof vastasi kylmän rauhallisesti. – Olet saanut vaimoltasi aikanaan runsaat myötäjäiset ja ne pysyvät suvussasi edelleen. Minä en vaadi mitään muuta kuin tämän naisen kattoni alle. Ja olen valmis maksamaan siitä, Ahto Henrikinpoika, runsaasti hopearahaa; niin paljon kuin katsot tarpeelliseksi. Nimeä hinta, minä kyllä maksan.
Ahto puri hampaansa yhteen ja tuijotti röyhkeää Kuuraan herraa viileän varmana. Hetken näytti siltä ettei Karkalon Ahto aikoisi mistään hinnasta luopua vaimostaan. Mutta samassa Ahton kireä suu vääntyi hörähtävään virnistykseen ja muuttui lopulta tyytyväiseksi nauruksi.
– Olet sinä aikamoinen kauppamies Ulof Eerikinpoika, aikamoinen kauppamies. Ja röyhkeä! Juokaamme malja sille, Ahto kohotti kolpakkonsa ilmaan ja lausui vielä viimeiset vakavat sanansa vierasseurueelle: – Tämä kauppa jää sitten näiden seinien sisälle. Minä en aio tyytyä jalkavaimoon, aion naida Rohteen Elinan.
Osman Kalevi ja Ulof Eerikinpoika nyökkäsivät. Loput sotureista pysyisivät kyllä vaiti päälliköidensä asioista; Osman miehet sekä Karkalon Kauko Kylmäsormi ja Pehtaro, se oli itsestään selvää. Päällikön sana oli palkkasotureille laki.
– Minun puolestani vaimosi älysi viimeinkin hukuttautua järveen, Osman Kalevi murahti.
– Näin olkoon, Ahto ryysti oluttaan ja ähkäisi.
Aulan värisi paikallaan, nieli sanansa sisuksiinsa ja antoi vaitonaisuuden laskeutua varjona ruumiinsa ylle. Tästä lähtien hän olisi kuollut iäksi, hänen sydämensä olisi kiveä ja suu ilman kieltä. Mykkä ja maho jalkavaimo; se olisi hänen kostonsa himokkaalle, röyhkeälle Kuuraan kartanon herralle, Ulof Eerikinpojalle. Mies katuisi lopun elämäänsä, että oli ostanut hänet, laillisen aviovaimon, kuin orjan.

Ratsu keinui tasaista käyntiä jäkäläkankaisella ratsupolulla ja korskui ilmaa ulos sieraimistaan. Ilma oli kolea ja harmaa; sade laskeutui tihkuharsona kasvoja vasten, mutta ei kastellut vaatteita läpimäräksi.
Aulan oli saanut ylleen paksun ja korean tummanvihreän viitan, jonka vieras kangas oli karheaa, mutta samalla oudon pehmeää. Hän arveli sen olevan kudottu jossakin vierailla mailla ja olevan siten arvokasta, mutta Ulof Eerikinpojan arvokas lahja ei lohduttanut hänen mieltään sen enempää, kuin miehen lahjoittamat raskaat pronssiketjut ja rintakoru, jolla viitta sidottiin kiinni solisluiden kohdalta.
Aulan olisi mieluummin ottanut vastaan oman ratsun jolla olisi voinut taittaa pitkän ja tuskallisen matkan kohti tuntematonta, mutta sen sijaan mies oli nostanut hänet epäröimättä oman ratsunsa selkään ja puristi nyt vahvasti hänen hentoa vyötäröään. Miehen käsivarsi poltteli ja hiersi kuin kahle, joka ei hellittänyt hetkeksikään jottei tuore jalkavaimo vain pääsisi karkaamaan kesken matkan.
Ratsusaattue oli pitkä, kymmenen miestä takana ja viisi edessä; kaikki väkeviä sotureita, Ulof Eerikinpojan uskollisia miehiä Kuuraan kartanosta. Aulan ymmärsi, että olisi turha edes yrittää pakoon; miehet saisivat hänet ratsuillaan kiinni leikiten ja tämä oli syy miksi Aulan ei ollut saanut omaa ratsua alleen.
Niinpä mies olisi yhtä hyvin voinut löystää puristavaa otettaan, mutta Aulan tiesi, että Ulof Eerikinpojan himo oli suurempi, kuin pelko naisen karkaamisesta.
– Nainen, et ole lausunut minulle sanaakaan sen jälkeen, kun läksimme Karkalon kartanosta, Ulof aloitti rykäisten. – Itse asiassa, en ole kuullut sinun puhuvan lainkaan sitten sen päivän, kun tapasimme järven rannalla… ensimmäistä kertaa. Ja silloinkin sinä yritit vain päästä minusta sanoillasi eroon.
Aulan oli vaiti. Mies saisi totutella puhumaan yksin hänen seurassaan.
– Ymmärsin pian aikeesi, kun palasin kartanon juhliin ja tapasin aviomiehesi, Ulof jatkoi. – En ole typerä. Tiesin ettei sinun kaltaisestasi naisesta olisi hukuttautujaksi. Niinpä päätin pelastaa henkesi, jos vain siihen kykenisin. Ja aviomiehesi osoittautuikin varsin typeräksi, helposti ohjailtavaksi. Älä siis ole vihainen minulle. Vihaa mieluummin kelvotonta aviomiestäsi, joka myi sinut minulle hopeasta ja himosta toiseen naiseen.
Aulanin silmät kapenivat viiruiksi ja suu puristui entistäkin tiukemmaksi viivaksi.
Aulan vihasi tätä miestä, vihasi Ulof Eerikinpoikaa. Mutta mies oli oikeassa; viha mieheen ei voisi koskaan olla yhtä vahvaa kuin mitä se oli Ahto Henrikinpoikaa kohtaan, petturiin, ryökäleeseen.
Aulan muisti Ahton kasvot; katumattomat, kovat kasvot, jotka painuivat lopulta maahan kohdatessaan kaupatun vaimon katseen, kuin mies olisi sittenkin ollut hämillään.
Ahton sanat olivat syöpyneet katkerina Aulanin muistoihin:
– Älä muistele minua pahalla vaimo. Yritin pitää sinusta huolta, mutta sain tarpeekseni tästä kirouksesta. En ansaitse mahoa vaimoa. Olen väkevä mies ja nuorikin vielä, kykenisin siittämään kokonaisen lauman perillisiä. Sinun maho kohtusi imisi vielä miehuuteni kuiviin. Parempaa onnea emme olisi voineet toivoa osaksemme. Tuo typerys, Ulof Eerikinpoika, haluaa sinut vain kauneutesi tähden. En voi toki moittia miestä. Kauneutesi lumosi joskus minutkin, kaappasi pauloihinsa, mutta silloin en tiennyt, että kauneutesi olisikin vain pahansuopuuden kuori. Joten lähde nyt, Aulan Suentytär, ja muista etten tule kaipaamaan sinua, joten älä suuntaa ajatuksiasi tänne enää koskaan. Ajatuksesi voisivat saastuttaa vielä tulevan morsiammenkin kohdun…
Kyynel vierähti Aulanin poskelle, jotka olivat Ahton kylmien sanojen edessä olleet kuivat ja ylpeät. Kyyneltä seurasi toinen, katkera ja suolainen, kunnes lopulta kyynelvirta vieri noroina alas kaulan kuoppaan ja sekoittui tihkusateeseen. Viimein Aulan nyyhkäisi. Hän ei voinut enää pidättää itkuaan, ei vangita surua ja pelkoa sisälleen, vaan antoi ruumiinsa väristä ja hytkyä sen voimasta.
– Seis! Ulof karjaisi saattueelle.
Ja ratsut pysähtyivät käskystä yhtä nopeasti kuin vastassa olisi ollut upottava suonsilmä.
Ulof Eerikinpoika laskeutui alas ratsailta ja tömäytti nahkaiset saappaansa maahan ja kurotti käsivartensa kohti naista.
Mutta Aulan oli voimaton, liian voimaton välittämään mitä hänen ympärillään tapahtui, liian voimaton ymmärtääkseen kuinka mies lopulta kaappasi hänet syliinsä; niin hellästi kuin kykeni, ja kantoi sivummalle metsän reunaan, jossa suuri kivenlohkare vartioi ikipuita.
Ulof Eerikinpoika istutti hänet kivenlohkareen päälle ja odotti, odotti että naisen itku viimein tyyntyisi. Mies sulki Aulanin maahan painuneet kasvot varovasti karheiden kämmeniensä sisään ja etsi katseellaan naisen pakenevia, itkusta punoittavia silmiä.
– Nainen, älä itke enää. Ei ole mitään syytä itkeä, ei minun kanssani, Ulof lausui lähes kuiskaten.
Miehen kömpelö koura pyyhki naisen vaaleita, märkiä hiussuortuvia pois kalpeiden kasvojen edestä.
– Aulan, Aulan… Sinä päivänä järven rannalla… Heti kun näin sinut tiesin, etten voisi päästää sinua pois luotani. Olit kauneinta mitä olin koskaan nähnyt; kuin vedenneito joka katoaisi pian usvaksi ilmaan, jollen pitäisi varaani. Minun täytyi saada sinut omakseni, kokonaan itselleni…
Miehen huulet painoivat kuuman suudelman naisen otsalle, parrasta karkea poski hankasi naisen viileää ohimoa, koura vaelsi siroon niskaan ja siveli maidonvalkeaa ihoa.
Silloin Aulan tunsi lämpimän aallon syöksyvän kohisten halki tajunnan ja vartalon. Se katkaisi sydäntä kovertavan itkun ja palautti hänet jälleen elämään. Aulan säikähti tunnetta niin, että kohtasi miehen silmät; merensiniset, lempeät, kaipaavat silmät. Ahton katse ei ollut koskaan ollut samanlainen, ei yhtä palava, ei yhtä kärsivällinen ja luottamusta aneleva.
Aulan henkäisi ja hänen huulensa raottuivat, raottuivat hämmennyksestä ja epätoivosta. Hän halusi uskoa ja luottaa Ulof Eerikinpoikaan, uskoa tämän katsetta, jossa sama kaipuu kolotti ja piinasi kuin valmiina räjähtämään. Viimein Aulan ei jaksanut enää taistella vastaan, ei jaksanut torjua miehen halua; vaikka se olisikin vain nopeasti sammuva liekki, vaan otti kaiken vastaan, pelonsekaisin mielin.
Ulof taivutti Aulanin pään haluttuun asentoon, varovasti, ja painoi huulensa kiinni naisen huuliin. Mies suuteli; ensin hellästi ja lopulta ahnaasti, näykkien ja rutistaen naista yhä tiukemmin rintaansa vasten. Aulan veti henkeä, nieleskeli ja voihki miehen jatkaessa suudelmia alas kaulaa pitkin. Kylmät väreet täyttivät kehon kauttaaltaan eikä Aulan enää välittänyt muusta, ei edes Ulofin sotureiden kaukaisista katseista, jotka odottivat ratsupolulla kärsivällisinä päällikköään.
– Aulan, Ulof ähkäisi, – Sinä olet minun puolisoni, et jalkavaimoni. Usko minua. Aviomies on se joka rakastaa. Ja minä rakastan sinua nainen, saamari minä rakastan…
Aulan vaipui miehen käsivarsien syleilyyn. Hän ei ollut ikinä uskonut kuulevansa rakkauden tunnustusta miehen suusta, raavaan soturipäällikön suusta! Sellaisesta ei nainen hennonut edes haaveilla; sitä esiintyi vain tarinoissa ja skaldien lauluissa, mutta nyt oli tälläinen ihme tapahtunut myös hänen kohdalleen.
Matka Marengin pitäjään ja Kuuraan kartanoon tulisi olemaan pitkä, se veisi kuukauden päivät, mutta enää Aulan ei vaeltaisi matkaa ahdistunein mielin, kuten oli kuvitellut. Hän olisi turvassa, Ulof Eerikinpojan, todellisen aviomiehensä vahvojen käsivarsien huomassa.
– Saat ratsun allesi, kunhan saavumme seuraavaan pitäjään, mies virnisti.
– Ulof…, Aulan hymyili ja tunsi suunnatonta onnea katsoessaan miehen himosta leiskuvia silmiä, sillä hän tiesi sydämessään, syvällä sisimmässään, että Ulof Eerikinpojan uskollisia silmiä hän saisi katsella rauhassa niin kauan, kuin elämän tuli hänen sisällään roihuaisi.

Ehtaro

Aihe: Proosa | 3 kommenttia »