Elämä on joko kylmänharmaata terästä tai tukahduttavan tympeää superlonia, likaista ja pölyistä, ilman päällystettä. Jenna raataa häkkien väliin laaditulla tehtäväradalla, ostaa vuosi vuodelta tilavamman kalenterin. Jenna on pehmeät kädet ylähyllyllä. Tikkaat on ja ne on helppo ottaa nurkasta hyllykköä vasten kun tarvetta tulee.
– Seuraava kokonaan vapaa viikonloppu on vasta lokakuun alussa, ei kun silloin on se rukoustapahtuma. Kuoron kanssa mennään lauantai ja keskiviikko, seuraavana viikonloppuna perjantai-ilta töissä, sitten keskiviikko ja sunnuntai kuoron reissussa.
– Onko tämä suhde sinulle tärkeämpi kuin muut menot vai toisin päin?
Kari on loukkaantunut. Jennan rintaa kirvelee, hän ei pysty vertaamaan tällaisia asioita kiharoiden ahtauttamassa päässään. Hän haluaa kaiken, pitää sekä lupauksensa että miehen.
– Nämä ajat myytiin jo keväällä. Sinä olet tärkeämpi, mutta en petä lupauksiani.
– Minulla on sinua ikävä, onko niillä toisilla?
Jenna haistelee satojen kilometrien etäisyydeltä Karin verenkiertoa, laavavirtoja sankan ihon alla. Sohva, kainalo ja syli, ne pitää olla ja luonto-ohjelma, jossa on paljon elämän tragiikkaa, yksityiskohtia ja pariutumista. Pariutuminen on ihmeellistä, se on pariksi kehittymistä, luopumista yksiytymisestä tai kolmiutumisesta. Maahan piirretään ympyrä ihmisten nähtäväksi ja pariudutaan siihen niin, että jalat ovat ulkopuolella ja takapuoli sisällä. Takapuolet ovat suuria ja varastavat ympyrän pinta-alan niin ettei toiselle tai kummallekaan jää liikkumatilaa. Takapuoli on hankalasti kehon keskellä kiinni. Jalat ja kädet saa kehosta helpommin irti kuin takapuolen.
Jenna on kiltti Karille, mutta myös pankkineideille, ovimiehille, esimiehille, poliiseille, papeille, pultsareille, sairaille ja rikkaille, hän heittää roskat roskikseen ja poimii sinne muidenkin heittämiä. Hän on kiltti myös pastorille ja kuorolaisille, kavereilleen ja töissä. Joillekin on pakko tuottaa harmia voidakseen elää kilttinä.
Kari kaipaa häntä ja se lohduttaa. Valmistautuneena hän lähtee taas lauantaina palvelutehtäväänsä. Jakkupuku on turvallinen, olkatoppaukset estävät käsilaukkua tippumasta, vaikka nuottireppu venyttää hartioita kymmenen senttiä alemmas.
Kokoustilassa on jo tungosta. Jenna marssii joukon läpi suoraan pastorin luo, kuuluu iloista pianonpimputusta, soittoa suorastaan, bassot, viulut ja rummut pimpahtelevat pianon kannen alta ja eläväisiä äännähdyksiä soi soittajan suusta. Pianon takana avaa ääntä ja sormia tutun näköinen muusikko, Jenna on varmasti nähnyt kasvot jossain.
– Voi harmi! En muistanut sinulle sanoakaan että Raine ilmoitti olevansa käytettävissä tänä viikonloppuna. Katsotaan tilanteen mukaan, tarvitaanko kuoroa ollenkaan. Ehkä esirukouksen aikana sitten taustamusiikkia.
– Entä yhteislaulut?
– Raine lupasi vetää nekin. Ole kerrankin rauhassa ja lepää, sinä hyvä ja uskollinen palvelija.
Pastori nauraa vitsilleen ja pyyhältää kuorolaisten luo valitsemaan kolehdinkantajia, esirukoilijoita ja kalvokoneen käyttäjän, vinkkaa sitten Rainen takahuoneeseen alkurukousta varten. Pastori on tehnyt onnenjymykaupat ja sanoma saattaa levitä tänä iltana kuin räjähdys kaupungin jokaiseen pirttiin.
Jenna on nöyrä palvelija ja iloitsee katsomossa Jumalan ihmeellisistä töistä. Hän kuiskuttaa ohjelmanmuutoksen kuorolaisten korviin. Kuorolaiset ilahtuvat, Rainen kappaleita kuuluu radiosta harva se päivä ja nyt he näkevät kasvoista kasvoihin. Kameroita kaivetaan esiin ja etsitään parhaita paikkoja, jotta päästäisiin uimaan Hengen väkevimmissä virroissa.
Raine ja pastori palaavat saliin, Ella huohottaa Jennan korvaan:
– Sillä ei ole sormusta!
Ella kuiskaa saman Kristiinalle ja sitten he katsovat Jennaa onnellisina.
– Sinulle sopisi muusikko mieheksi. Muistatko sen näyn toissa kesänä?
Jenna noutaa varastoistaan vakiovastauksen, hymyilee samalla kun sanoo vai niin, ja kikattaa kolmesti.
Todistuspuheen aikana Jenna kaivaa käsilaukustaan nenäliinaa, Kari ei ole soittanut eikä lähettänyt viestiä, ei myöskään seuraavien laulujen eikä pastorin puheen aikana. Jokaisen laulun aikana takana kuiskutellaan:
– Halleluja! Kyllä Jumala nyt siunaa.
– Eikö soitakin upeasti? Ihan kuin taivaassa, minä olen ollut taivaassa kaksi kertaa, juuri tällaista siellä laulettiin, supattaa kuoron vanhin Jennalle takaa vasemmalta.
Ella ja Kristiina vilkuilevat toisiinsa kun Jenna etsii kolmatta nenäliinaa ja silmät alkavat oikeasti kostua.
– Taitaa Henki koskettaa, Kristiina sanoo tärkeänä Jennalle. – Teillä on Rainen kanssa selvästi joku Hengen yhteys.
Jenna päättää jättää kuoron. Kokonaan. Hän hymyilee ja sanoo halleluja niin onnellisena, että Ella ja Kristiina arvelevat hänen saaneen Hengeltä vahvistuksen avioliitosta.
Kun väki siirtyy kahvion puolelle, pastori johdattuu Jennan eteen. Päätös joka sikisi äsken, on jo syntynyt, huutava ja elävä, eikä sitä enää saa rangaistuksetta tappaa.
– Viikon päästä lauantaiksi saatiin vielä Ristihovi. Lupasin että kuoro vetää kahdeksalta aamuylistyksen.
– En taida päästä, lähden reissuun heti huomenna.
– Ei kuoro pärjää ilman johtajaa. Herätys on täydessä vauhdissa ja tarvitaan työmiehiä elopellolle.
– Joku kuorolainen voi säestää vaikka kitaralla.
– No ei se nyt oikein, kyllä se on sinun hommasi.
– Voi olla, mutta nyt en pääse tulemaan. Ja vähän isompikin ajatus on. Olen päättänyt jättää kuoron. En jatka enää tämän illan jälkeen..
– Älä nyt. Kaikki tykkäävät sinusta ja ovat oikein tyytyväisiä sinuun.
– Ei se siitä ole kiinni. Aika ja voima loppuu.
Niin usein pastori on nähnyt palvelijoiden häviävän palatsin hämäriin sokkeloihin elopellon viljan mädäntyessä sijoilleen syksyn sateissa. Tekisi mieli muurata umpeen kaikki varauloskäytävät, mutta kapinoivien palvelijoiden tyynnyttelyyn kuluisi aivan liikaa aikaa. Käytännön ongelmat on silti ratkaistava.
– Onko sinulla ketään ehdottaa tilallesi?
– Siinäpä se. Miten Raine?
– Raine, tosiaan! Nykykolehdeilla voisi olla varaa palkanmaksuun. Eihän ne ammatti-ihmiset palkatta tule.
Pastori katselee jo kahvioon päin.
– Sinun läksiäisesi täytyy sitten pitää. Juodaan kahvit. Syyskuun viimeinen sunnuntai?
– En tiedä vielä.
– Joskus ne on pidettävä. Annetaan sinulle lahja tulet tai et. Pastori kääntää selkänsä ja harppoo väljemmälle. – Minä jätän lahjan miettimisen teille tehtäväksi, hän sanoo kahdelle kuorolaiselle, jotka supattavat kahdestaan parin penkkirivin päässä.
– Minkä lahjan?
– Läksiäislahjan Jennalle. Miettikää yhdessä ja ottakaa sitten minuun yhteyttä.
Jenna seuraa käskynjakoa pastorin selän takaa tyynenä kuin meri. Mitä hän mistään välittää, hän on syntinen nainen, hänen uskollisuutensa on uskottomuutta.
Kahviossa on vielä monta kuorolaista. Nyt hän katselee elämää häkin ulkopuolelta: karhujen kidat ja käärmeiden sihinä, paviaanien punaiset peput ja riitaiset arvojärjestykset, leijonien luonnonmukainen raateluvietti, pienet hontelojalkaiset poikaset kylki kyljessä emon kanssa tutustumassa ruokakuppiin, ruohonkorteen ja aitaverkkoon, sadepäivät, yleisöennätykset, tylsät päivät ja se kun eksynyt lentokone lensi yli. Jenna kaataa kupin piripintaan.
– Minkä takia sinä kuoron nyt yhtäkkiä jätät, kuka meitä sitten johtaa?
– Tämä pyöri mielessä kauan mutta nyt sain vasta päätöksen aikaiseksi. Rukoillaan että löytyy joku joka piristää teitä uusiin juttuihin. Eikö?
– Saakos teitä jo onnitella?
Jennan ällistys näyttää kuorolaisten mielestä suloiselta, enempiä todisteita ei tarvita.
– Me kuultiin että sinä seurustelet sen miehen kanssa joka oli täällä silloin… Milloin se nyt oli?
– Tapailemme me edelleenkin. Aina joskus. Silloin tällöin. Tulevaisuudesta ei tiedä.
Jenna pureskelee leipää ja toiset tarkkailevat tyhjin leuoin hänen syömistään. Olisi helpompaa jos Kari olisi tässä ja he voisivat hymyillen näytellä kaikille sormuksia, vaieta veikeästi kun hääpäivää tivattaisiin, eikä kukaan ihmettelisi hänen lähtöään.
Nyt Jennalla ei ole enää mitään hävittävää, hän on joka tapauksessa epäilyjen alla kehdatessaan vierailla Karin luona öiden yli menemättä kihloihin. Huoriparin yhdessä liikkuminen on syntiä ja seurakunnan häpäisemistä. Hylkääminen olisi kristillisempi vaihtoehto. Naimattomien ylipitkä rakkaus on vaaleanpunaista niin kuin verensekainen valkovuoto, joka ennustaa kalvavaa syöpää, jota neitsyillä tietenkään ei ole, koska he ovat sukupuolettomia olentoja ja heille venyy pissareiästä kohtu ja sen sellaiset vasta kun pappi lausuu taika-aamenen. Sen jälkeen on pakko panna ja pakko antaa, ja jos ei niin lähimmäisiä on petetty. Hääkutsu on evankelioiva lehtinen, sillä häät ovat kuva Jeesuksen ja seurakunnan kohtaamisesta ylösnousemuksessa.
Vanhimman kuorolaisen sydän tulvii eikä pato kestä painetta.
– Mikäs teitä estää? Ettekös te ole jo melkein naimisissa kun asutte samassa huoneessa? Juhlilla ainakin.
– Ei kaikkien kanssa voi mennä naimisiin, joiden kanssa on ollut samassa huoneessa.
– Niin mutta yöllä! Mies ja nainen!
Jenna muistelee aamupäiviä ja iltapäiviä jotka ovat vierineet Karin kanssa vuoteessa ja öitä, jotka he ovat nukkuneet rauhassa eri vuoteissa.
Niin hullu Jenna ei ole että uskoisi kenenkään kiinnostuvan hänestä, ihmisestä reiän äärellä. Hän leijaa, laskee liukua auringon sädettä pitkin kauas pois etsimään uusia avaruuksia. Jalat saavat luvan liikkua, hän nousee tyynesti tuolista kuin jättiaalto merestä, vie kuppinsa keittiöön, kiittää kuoroa kuluneista kolmestatoista vuodesta, heittää olalleen repun, jossa on neljättäsataa aanelosta ja muutamia laulukirjoja ja poistuu, vilkaisee mennessään vielä saliin, jossa pastori ja Raine keskustelevat innostuneina. Pastorilla on häneen sidos enää lahjanarusta. Kun paketti on avattu, pastori on vapaa.
Raija K
19. heinäkuuta 2008 kello 15.06
Kai tässä on haluttu kuvata naisten asemaa nykymaailman menossa. Hän tuntee olevansa työssään vain ”…pehmeät kädet ylähyllyllä…” , kotonaan se reikä ja taloudenhoitaja: Harrastuksesta yrittää löytää jotakin ihan omaa, mutta tulee sielläkin hyväksikäytetyksi. Pastorikin oli ottanut hänestä hyödyn vetoamalla hänen velvollisuudentunteeseensa. ”Tämä on loppu ny, tämä tämmöinen”, sanoi Jenna.
Mielenkiinnolla odotan, mitä jatkossa. Oikein hyvä alku. Ehkä tässä voisi hieman tiivistää sanottavaansa. Muuten romaanista tulee liian paksu – si niin, voihan siitä tehdä kokonaisen sarjan.
19. heinäkuuta 2008 kello 19.17
Mikä agressio ja vimma! Ensi lukemisen jälkeen jtuli jotenkin lyttyynhaukuttu olo, piti vähän aikaa haukkoa henkeä, ennen kuin uskoi, että saa suunvuoron.
Virtuoosímaisen taitavaa tekstiä, jäntevä rakenne, toimivaa dialogia, tärkeä aihe…
Kun oli saanut hengityksen tasaantumaan, aloin miettiä tekstiin latautunutta raivoa. Mietin,onko se Jennan alistunutta raivoa kiltteyden naamion alla vai kertojan raivoa kilttiä alistumista kohtaan. Jennan luonteenpiirteet jotenkin peittyvät raivon alle, ehkä kiltti on luonteeton, en tiedä. Kun teksti vyöryy, en aina tiedä, milloin luen Jennan ajatuksia ja milloin kuulen kertojan äänen. En ole ihan varma, osaanko tulkita Jennaa, niin kuin olet tarkoittanut. Hän ei ole minusta kovin sympaattinen henkilö rakkaudettomuudessaan, niin, ehkä kiltti ei oikeasti välitä kenestäkään.
Oli aikamoinen jysäys tämä sinun tiivis tekstisi sellaiselle, jolle seurakunnan senssimaailma on täysin vieras. Mietin sitäkin, näytätkö vai väitätkö. Eniten pidin novellin kolmannesta ja neljännestä osiosta, jossa tekstin tempo hidastuu ja Jennan lähtöpäätös syntyy niin, että lukijallekin jää oivallettavaa.
Täytyy sanoa, että huorinparittelu ja neitsyyden analyysi novellin loppupuolella hätkähdytti, kun tapahtumat sentään sijoittuvat kännykkäaikakaudelle.
Loppu on aika ovela, jos olet tarkoittanut sen, niin kuin (yli)tulkitsen: Jenna kuvittelee olevansa vapaa, mutta lähdön hetkelläkin miettii pastoria eikä itseään.
19. heinäkuuta 2008 kello 22.16
apua, pyyhinköhän juuri pois kommenttini vai lähtikö se keskeneräisenä tarkastettavaksi?? jos jälkimmäinen, niin älkää hyvät blogin päivittäjät pistäkö raakiletta linjoille!!
yhdyn pitkälti ville verkkosen ajatuksiin.
itse luin sen verran hutiloiden (vaikka kahdesti, ja yritin keskittyä!) etten ymmärtänyt nykypäiväisyyttä… tai sitten loppuvaiheella esille tulleet asenteet seksuaalisuuteen ja seurusteluun ohjasivat ajatukseni toiselle aikakaudelle. onko tämä osa romaania? toivon niin, sillä tarvitsisin kehystä, jossa olosuhteet tulisivat sillä tavalla riittävän selviksi, että voisin keskittyä enemmän kieleen ja vähemmän sen pohtimiseen, missä mennään.
kieli on kaunista ja etenkin alkupuolella herätti minussa melkein runouden vaikutelman: punnittua, paljon ajatusta, kirjoittaja valikoi suvereenisti sen, minkä kautta kertoo. hyvin älykästä.
lopun pettymys (vai voiko sitä sellaiseksi sanoa kun jenna ei kai mitään odottanutkaan?) tuntuu lukijastakin karvaalta.
osaanko nyt sanoa mitään rakentavaa… ehkä se, hyvin subjektiivisen, että jos kyse on isommasta kokonaisuudesta, niin toivoisin, että kieli ei olisi ihan kauttaaltaan yhtä tiivistä, eikä tunnelma koko ajan kallellaan ankean suuntaan. viihdettäkö kaipaan? tuskin sentään, mutta olisi hyvä pystyä hengittämään.
20. heinäkuuta 2008 kello 11.01
Onpa mielenkiintoinen teksti! Nautittavan paljon asiaa rivien välissä, kuten kunnon novelliin kuuluu – lukija saa tehdä töitä mutta ponnistus palkitaan!
Ymmärrän novellin niin, että Jenna on tullut käännekohtaan elämässä, hän ei voi jatkaa enää kuten ennen. Tyytymättömyys kulminoituu toimintaan seurakunnassa ja kuoron johtamiseen. Mielessään Jenna on jo irronnut yhteisöstä seurakunnassa, näkee sen jo ulkoapäin ja arvioi sitä tekstissä sarkastisesti. (Ville Verkkoselle: minusta tekstissä on kyse nimenomaan Jennan ajatuksista, kerronta pysyttelee koko ajan Jennan näkökulmassa, mikä osaltaan juuri rakentaa tekstin intensiteettiä.) Toisaalta myös parisuhteeseen asettuminen aiheuttaa ahdistusta, ehkä sitoutuminen pelottaa mutta painolastina on irrottautumispyrkimyksistä huolimatta vielä myös seurakuntayhteisön moralisoivat asenteet.
(Seurakuntayhteisön ilmapiirin kuvaus on paikoin suorastaan hyytävää – on siinä ja siinä ettei Jennan kokemus heilahda välillä kyynisyyden puolelle. Mietin, missä määrin taustalla ovat aivan reaaliset olosuhteet nykypäivän seurakunnissa, väritettyinä tietysti. Itselläni ei ole kokemusta, mutta olen kuullut, miten nämä yhteisöt voivat olla hyvin sisäänlämpiämiä ja alttiita erilaisille vääristymille. No tämä meni vähän sivuun…)
Muutos on jo kypsynyt Jennan mielessä ja ratkaiseva käänne tapahtuu, kun Raine, ihailtu ja tunnettu laulaja saapuu yllättäen ja pastori syrjäyttää Jennan kuoroineen tämän vuoksi. On hienoa, että Jennan kokemus juuri tässä kohdassa on pelkästään rivien välissä, lukijan oivallettavana siitä, miten Jenna toimii eli juuri tässä kohdassa hän päättää jättää kuoron.
Loppu on varsin mielenkiintoinen, se jättää kysymyksiä moneen suuntaan. Oliko Jenna seurakunnassa ja kuoron johtajana pohjimmiltaan pastorin vuoksi, oliko hän ollut kiintynyt tähän jotenkin salaisesti, oliko heillä kenties ollut jopa suhde? Eli oliko Jenna ollut jotenkin henkilökohtaisesti sidoksissa pastoriin ja lähtö oli siksi niin vaikea? Ja pohjimmainen kysymys: eikö Jenna mielessään vapaudukaan vaikka lähtee, vain pastori on vapaa kun lahjapaketti on avattu? Näin, siis lukijassa herääviin kysymyksiin, hyvän novellin kuuluukin päättyä!
Ville V. edellä pohti Jennan persoonaa, mm. kiltteyttä, rakkaudettomuutta. Minusta suht. lyhyen novellin ei voi odottaa kuvaavan henkilön persoonaa laajemmalti, tämänkaltainen novelli ikään kuin vain avaa ikkunan henkilön elämäntilanteeseen, jotkut persoonallisuudenpiirteet voivat valottua mutta ne eivät ole keskiössä. Toisin päin myös niin, että lyhyessä novellissa ei ole syytä tehdä henkilön ratkaisujen perusteella pitemmälle meneviä päätelmiä hänen persoonastaan.
Joku on sanonut, että novelli on vihjailun taidetta. Lukija pääsee sukeltamaan tuohon vihjailumaailmaan ja iloitsemaan uusista ikkunoista.
20. heinäkuuta 2008 kello 12.23
Helpottavaa kuulla että lukijat ovat ymmärtäneet novellin juonen, pelkäsin sitä liian hajanaiseksi. Ja kiitos muustakin ehdotuksista, kehusta ja rohkaisusta.
Novellille on kasassa joitakinkuita sukulaisia, joita yhdistää seurakuntaympäristö ja sen jäsenten tasapainottelu yhteisön ja yksilön tarpeiden ja vaatimusten välillä. Seurakunta on kuvitteellinen, mutta saanut vaikutteita kuullusta ja luetusta, omista ja tuttavien kokemuksista, suurentelevasta mielikuvituksesta ja lööpeistä. Ja ilmenee siinä monia hyviäkin puolia kokoelman varrella, ei sen puoleen.
Seurakunnan parisuhdepolitiikka kuulostaa ymmärrettävästi fossiiliselta. Sitä ei ole kirjoitettu ylös virallisiksi säännöiksi, mutta se näkyy puheiden ja opetuksen riviväleissä sekä useiden seurakuntalaisten asenteissa. Tunnetasolla tällaista asennetta löytyy vielä tänäkin päivänä. Viime viikolla maakuntalehden yleisönosastossa kauhisteltiin julkkismorsianta, joka kehtasi pitää häissään huntua, vaikka oli vihillä jo toista kertaa ja kävi lapsettomuushoidoissa. Eikä käynyt ilmi että kirjoittaja olisi ollut äänessä uskonnollisista vaikutteista. Lehdissä kirjoitetaan Amerikan äärikonservatiiveista, jotka annattavat lapsillaan neitsyyslupauksia ja muutama muukin ”vanhan hyvän teologian liike” vaikuttaa maailmalla.
Tyytyväisenä luin tulkintojanne pastorin ja Jennan suhteesta, jota en ollut ajatellutkaan. Useammat juonikerrokset ovat aina plussaa.
Jään miettimään Ville Verkkosen mainitsemaa aggressiivisuutta, se oli hyvä huomio. Yhdessä novellissa se voi olla intensiivisyyttä luova hyvä tyyli, mutta katsonpa sarjaan kuuluvia muita novelleja. Jos niissä kaikissa löytyy sama vihalataus, täytyy kirjoittajan mennä kyllä peilin eteen vähän juttelemaan itsensä kanssa…
22. heinäkuuta 2008 kello 6.42
RAINE/ RAIJA KURKI
Pidän novellistasi. Ennenkaikkea pidän sen realismista ja rehellisyydestä. Ihminen on lihallinen ja hengellinen ihminen läpi koko ikänsä (jotkut harvat jopa tietämättään).
Jos yhtään on ollut tekemisissä seurakuntien kanssa, menee mukaan sen kaksijakoiseen henkeen: toisaalta pitää olla parempi, mutta toisaalta normaalit himot röyhivät ja ravistelevat. Sellainen avoin ja armollinen kirkon ja seurakunnn tulisikin olla ja usein on. Joskus sitten on niitä kyyliä jne. Toisaalta monet menevät kirkkoihin rinta revittynä ja raadeltuna. Jumala on, jos niin uskoo, kaikkialla. Kirkossa, kirkon ulkopuolella tai ei.
MInä koen pastorin ja Jennan suhteen mutkattomaksi kuin isän ja tyttären, valmentajann ja urheilijan suhteen. Uskottous ei ole ehkä samanlaista kuin tyttöjen (Ella, Kristiina) suhteen, mutta pastori nyt vaan kuuluu Jennan elämään, koska Jenna on kirkkokuorossa.
Jennan ja naisten tyttömäinen tirskuminen tuntuu sekin realismilta. Elämä on kaikkialla. Tosin tässä tulee taas tuo naimattoman ihmisen pakonomainen naittaminen. Usein onnettomimmat naittavat innokkaimmin muita. Eihän Jenna ymmärtääkseni kaipaa kuin Karin kainaloa. Se riittää.
Mutta Jenna on niin monen toimeliaan ihmisen tavoin kriisikohdasssa: on liikaa kaikkea. On ennenkaikkea lihallinen rakkaus Kari ja se vie parhaissa verissä olevan terveen naisen ajatukset. Ja, väitän, useimmiten nainen valitsee miehen. Kuinka moni lupaava naisurheilija on jättänyt valmentajan ja urheiluseuran kesken kovimman nousun?
Eivätkö urheilujohjatkin omi lahjakkuuksiaan myös niin että saisivat sulan omaan hattuunssa? Tai sitten vain vilpittömästi saavat nautintoa lahjakkuuksien nousemisesta.
Tarjous novellin käänteelle ja Jennan elämän käänteelle tarjoutuu, kun pastori on valinnut kuulun laulaja-Rainen esiintyjäksi ja kuoro jää kuin syrjään. Muutos tavitsee usein viimeisen pisaran, moukarin tai huokauksen.
Irtisanoutuminen on novellille tarpeeksi voimakas käänne.
Novellissa on sen modernistisuudesta huolimatta klassisisiakin piirteitä: alku, keskikohta ja loppu. Käännekohta jne.
Tekstihän on ihan selkeästi novelli. En kaipaa tähän novelliin mitään lisää. Se kertoo modernin yhteiskunnan ja antiikin yhteiskunnan intohimoiista, haaveista ja kaipuusta: näistä ihmiset ovat aina kipuilleet.
Kirjoitat eläväisesti, sinulla on irtonainen kynä ja lennokas mieli. Menet alussa suoraan sotaan ja pyörität siellä lukijaa. Joissakin kohdin ajattelin, että sinulla ón liikaa adjektiiveja, attribuuttteja? Ovatko vertaukset hieman etsittyjä? Vai oletko vain luova kirjoittaja joka pulppuaa hauskoja ilmaisuja? Joka tapauksessa kielen eloisuus on virkistävää suossa rämpivän proosan (josta myös pidän) maassa. Kieli ja tyyli tuovat ehdottomasti minulle mieleen uusiseelantilaissyntyisen Katherine Mansfieldin (ja niin kaukaa?). Hänkin meni kepeästi vaikehin asioihin. Olet luova sanankäyttäjä ja uskallat tuoda asioita esille.
Lisää novelleja!
Samalla kiitän perusteellisista kommenteistasi blogissa.
En voi olla tähän loppuun kirjoittamatta muutaman rivin ajatuksiani, jotka kirjoitin leikkauksen jälkeen Jorvin sairaalassa la 19.7.08.
Omistan nämä rivit kaikille meille kärsiville, jotka kuitenkin löydämme lopulta:
Niin paljon kärsimystä, että syntyy helmi.
Niin paljon yksinäisyyttä, että syntyy rauha.
Niin paljon surua, että syntyy silta.
Niin paljon helmeä, rauhaa ja siltaa
– että syntyy ilo
Kosher/ Kosti Sironen
24. heinäkuuta 2008 kello 11.12
Nautin tästä tekstistä, osuva kuvaus pienen piirin ympyröistä ja rohkeudesta lähteä elämään omaa elämää.
24. heinäkuuta 2008 kello 14.12
Piti vielä laittaa kommentti, kun multa oli jäänyt näin hyvä teksti huomaamatta, ihan alkupuolella on jonkinmoinen tungos runollisia kuvia, osa niistä jää pikkusen epäselviks, eikä tue muuten kirkasta tarinaa (kiharoiden ahtauttama pää on kyllä hauska), mutta alun jälkeen alkaa kyllä tapahtua ja tekstiä on ilo lukea, eri hyvä, vois yhtä lailla olla romaanin luku kuin kokonainen novelli, (toimii kummin vaina hahmojen paljouskaan ei haittaa, mä lukijana pysyn hyvin mukana ja henkilöt herättävät mielenkiinnon (siks melkein toivois että tää ois luku romaanista
)
25. heinäkuuta 2008 kello 18.22
Erinomainen välähdys kiltin ihmisen maailmaan, mutta myös herääminen ja yritys irtautua. Kieli oli nautittavaa, mahdottoman nasevia kielikuvia, väliin aivan hykerryttäviä. Ilkeilevääkin teksti oli, saattaisi joku paheksua, mutta tällaista toden totta on olemassa. Kirjoitat sujuvasti ja eloisasti, mikään ei minun silmiini pistänyt. Tätä kannattaa jatkaa.