Blogit

Paksu sumu lepäsi raskaana Vihtarin harvaanasutun kylän yllä. Muutamien talojen savupiipuista kohoava savu sekoittui sumuun ja tienoo näytti ikävän harmaalta, yksiväriseltä. Vanhan Ford Escortin lämmitin jyskytti epätoivoisesti ja puhalsi lämmintä ilmaa lattialle, muttei minnekään muualle, niin että jalkoja kuumotti ja nenää paleli. Mieheni oli ratissa. Autossa matkasivat myös appiukkoni – tuttavallisemmin Ukko-Otto – ja mieheni nuorin veli Pekka. Mutkaista salotietä oli taitettu kolmisenkymmentä kilometriä, kun Heinäveden kirkko häämötti usvakiemuroiden keskellä.

Mieheni maalaissuvun vaiheet ovat aina kiinnostaneet kaupunkilaisminääni ja 1900-luvun taitteessa heidän elämänsä olikin erityisen kovaa Itä-Suomen kivikkoisilla perukoilla. Perheen äiti kuoli neljännen lapsensa syntymään, isä ajautui työn perässä pois paikkakunnalta, kaksi poikaa – toinen tietenkin Ukko-Otto – joutuivat huutolaislapsen kurjiin oloihin. Vanhempi sisko, joka uurasti pikkutytöstä lähtien piikana lähikartanossa, asettui aluksi sinne. Vastasyntyneen tyttölapsen isä puolestaan jätti erään vauraanpuoleisen venäläispariskunnan talon portaille.

Pikkuli, niin nuorimmaista oli aina nimitetty kokonsa mukaisesti, kuoli jokin aika sitten talonsa pihalle halkoja hakatessaan. Perillisiä ei ollut eikä testamenttia, siksi mekin olimme matkalla – lakiosuuksiamme peräämään. Sama rakennus, jonka portaille Pikkuli, vanhapiikatäti, oli elämänsä auetessa sysätty, nökötti keskellä Heinäveden kirkonkylää. Talo oli ollut pariskunnan koti ja apteekki sekä myöhemmin kirjasto, tädin pyhäkkö, missä hän arvostettuna kirjastonhoitajana oli uskollisesti vuosikausia uurastanut.

Pysähdyimme talon eteen. Pihalla olivat jo Heinävedellä asuvat Ukko-Oton sisar Aino, hänen tyttärensä Taimi, tämän tytär Enni ja niin ikään Helsingistä tulleet mieheni kaksoisveli Veikko Airi-vaimoineen. Muita sukulaisia tulisi myöhemmin. Katsoin sumun verhoamaa pihaa, tuntui kuin he kelluisivat siinä. Hämmentävä äänettömyys hyvänpäiväntoivotusten jälkeen piteni, kuten on tapana harvoin tavatessa, ja jalkamme tuskin erottuivat usvajärven peitosta.

Lähes 100-vuotiaan Ainon pientä ja harmaata olemusta kohautti hänen hattunsa: väkivaltainen yhdistelmä sinipunaista ja sinistä, tehosteena pitkä vihreä sulka. Katseessa kimmelsi huumori. Taimi seisoi levollisena mustissaan. Ennissä, parikymppisessä naiseläjässä, oli enemmänkin kummasteltavaa. Mustat tiukat vaatteet liimautuivat vartaloon kuin sukeltajapuku ja punainen tukkapehko roihusi palavan pensaan lailla. Silmäripset, jotka räpsyttivät ahkerasti, olivat ripsiväristä niin raskaat että virheetön posliini-iho kureili silmien ympärillä. Ylevä ilme ja koppava puhetyyli ei istunut ulkonäköön, mutta hän ilmiselvästi johti tätä näytelmää.
- Mennään sitten sisään, kuului kolea toivotus.

Verevä villiviiniköynnös, joka hivuttautui rapistuneen ulko-oven päälle, valahti astetta alemmas kun Enni vastahakoisesti, mutta ilmeisen tottuneesti, aukaisi vanhan hirsirakennuksen narisevan oven. Ummehtunut ilma löyhähti neniimme ja lautalattia parkaisi joka askeleella.

Huoneet olivat peräkanaa. Ensin pimeä eteinen sitten keittiö, jonka pitkiä ja kapeita ristikkoikkunoita vasten sumu painautui pehmeänä kuin pumpuli. Kahden seuraavan huoneen kalustus vaihteli huonoimmasta mahdollisesta vanhasta huonoimpaan mahdolliseen uuteen. Seinähirsiä peitti kauhtunut ja repeillyt pahvi.

Sitten astuimme suurin pariovin erotettuun isoon tilaan, mikä olikin ”se kuuluisa aarteisto”, josta olimme kuulleet vain juttuja. Valtavan salin seiniä kiersi isokuvioinen haaltunut tapetti, joka miltei peittyi kymmenien taulujen ja koristelautasten alle. Huone ei aivan kilpaillut vanhan 1700-luvun yrjönaikaisella sisustuksellaan, Meissenposliineillaan tai Baccarateillaan, mutta sykähdytti omalla tyylillään. Tummapuiset ja kirjavakuosiset venäläiset huonekalut, lukuisat erilaiset ja kokoiset öljylamput, kauniit lasi- ja posliiniesineet, piano, viulu, täytetyt linnut, taulut, kirjat ym. tavarat olivat vanhoja ja kiehtovia. Apteekin ajoilta säilyneet eriväriset pullot ja purtilot seisoivat hyllytasoilla sotilaallisissa riveissä paksun pölykerroksen himmentäminä.

Pikkuli olikin muihin sisaruksiinsa nähden saanut etuoikeutetun aseman. Hän varttui venäläisvanhempiensa pikkuporvarillisessa elämänmenossa pianoa soitellen, viulua vingutellen, kieliä opiskellen – kävi kuulemma ranskankielen tunneilla taksikyydillä Helsingissä asti – ja lukeutui luonnollisesti paikkakunnan merkkihenkilöihin.

Ukko-Otto ja Aino eivät piitanneet perinnöstä, eikä Taimi, sen sijaan hänen ahne tyttärensä halusi kaiken – olikin jo vienyt osan esineistä. Siippani ei myöskään välittänyt vanhan rojun keruusta, mutta minä välitin. Ja välitin sitä enemmän mitä vastahakoisemmin Enni niistä halusi luopua. Tutkaillessani tavarapaljoutta olin jo kovasti kiintynyt yhteen öljylamppuun ja Veikko näemmä toiseen. Puristimme niitä rintaamme vasten. Näistä taistellaan, ajattelin piikikkäästi. Ennin jäinen katse ei muuta luvannutkaan kun hän jo huusi.
- Sitä et ainakaan ota, se on varattu sisarelleni ja se myös, hän lisäsi Veikolle, kun näki tämän lampun.
- Kyllä me nämä nyt vain viemme, onhan täällä muitakin lamppuja ja Paula on varmaan jo katsonut itselleen sopivat, sanoin tiukasti Veikonkin puolesta.
- Niin on muitakin, Ennin huuto jatkui, ota vaikka tämä ja hän osoitti kirpun kokoista tuikkulamppua.
- Me otamme nyt nämä ja sillä siisti. Et sinä yksin näistä päätä.
- Ette kyllä vie, ja Enni tarttui pitelemääni lamppuun niin kovakouraisesti, että ajattelin hellittää otteeni jo rikkimenon vuoksi, kun Taimi tuli sisään ja taltutti tyttärensä.
- Perhanan likka, sillä on jo venäläiset huonekalut, piano, kattokruunu, tauluja ja mitä lie piilottanut, kun on koko ajan paikalla. Eikä mitään soisi toisille, puuskahdin Veikolle, joka vain hymähti.

Enni seurasi kivikovin silmin valintojamme – oli varmaan kirjannut kaiken – mutta kotvan kuluttua vain kohautteli välinpitämättömästi liilaraitaisia olkapäitään tavarapinon kasvaessa sylissämme. Pekka äkkäsi pianon päällä viulun, mikä myöhemmin paljastuikin varsin arvokkaaksi yksilöksi, ja ilmoitti tiukasti sen pitävänsä. Siitäkös puhkesi lähes toinen maailmansota, joka uhkasi jo muuttua uudeksi jatkosodaksi, ellei sisään tullut Aino olisi sitä lopettanut yhdellä silmäyksellä. Ehdin nähdä vain vilauksen Ennin naamasta, kun hän hymyili mummilleen. Ja, kas ihmettä! Uskomattoman herttainen hymy valaisi kasvojen posliininaamion – tosin vain hetkeksi – kunnes jähmeä ilme asettui niille uudelleen.

Huone valottui. Auringon kiilat leikkasivat ikkunalautoja: muodostivat vinoruutuja lattialle ja välkähtivät kattokruunun kristalleista. Tuijotin ajatuksissani kulunutta mattoa jota koristava kiemurtelevien varsien ja lehtien fuugamainen kuvio melkein sulautui harmaaseen taustaan. Tuolin alta pilkottivat ihastuttavat mustat pyöreäkärkiset korkokengät. Ohikiitävän hetken kuvittelin Pikkulin nuorena neitona istuvan kolmekymmentäneljänumeroiset mokkakengät kiiltävien silkkisukkien verhoamissa jaloissaan taidokkaasti veistetyllä venäläistuolin kaiteella.

Mietteeni katkesivat Emmin jo falsettiin kipuavaan ääneen. Hän kiisteli Veikon, Airin ja Pekan valitsemista posliinifiguureista ja tauluista.
- Tämä on ainakin minun, Pikkuli on sen luvannut juuri minulle ja tuon ja sen myös.
- Johan nyt on helvetti, nyt nämä ovat minun, kuului rauhallisen Veikon hivenen ärtynyt vastaus. Laahustin uteliaisuuttani lähemmäksi. Läsnä olevien synkeät silmäykset muistuttivat jo ukkospilveä mikä saattaisi räjähtää koska tahansa. Peräännyin ovelta, kun hän yhtäkkiä kääntyi ja hymyili minulle, ikään kuin meillä olisi yhteinen salaisuus, ja antoi samalla Veikolle yhden taideteoksen lisää. Outo lintu!

Kiertelin huoneita ja ihastelin vanhoja tavaroita, valitsin joitain posliiniesineitä kassiini ja keskustelin samalla Ainon kanssa. Pirteä vanhus sanoi järjestävänsä 100-vuotispäivät parin vuoden päästä ja kutsui meidätkin juhliinsa jo ennakkoon.

Aikaa oli kulunut jo paljon ja niin mekin Ukko-Oton mieliksi valmistauduimme kotimatkalle. Metsästysaiheinen öljylamppu, pieni teatterikiikari, taulu, sekä muutama lasi- ja posliiniesine saaliina kuljin mieheni kanssa autoa kohden. Melkein jokaisesta esineestä oli syntynyt väsyttävä rähäkkä. Huokasin syvään, itse pirukaan ei jaksaisi Ennin kanssa pidempään.

Aurinkoa ei enää näkynyt, mutta värit olivat selkeät, taivas oli maitomainen ja päivä hohti kuin vanha tina. Ajoimme kohti Vihtaria. Taloon jääneet ihastuttavat tavarat kummittelivat yhä ärtyneessä mielessäni vaihtaen välillä paremmuusjärjestystä ja täytyy myöntää, että olisin mieluusti ollut kaikkien niiden onnellinen omistaja. Hyvä näinkin. Naurahdin varmaan ääneen kun välähdyksenomainen visio raivoavan Ennin kynsiin joutuneista perintöoikeuksistaan taistelevista muista sukulaisista vilahti jossain verkkokalvojen takana. Tuskinpa vältyttäisiin kolmannelta maailmansodalta.

Maikku

Aihe: Proosa | 3 kommenttia »