Blogit

Punaista. Maa on punaista hiekkaa. Hiekassa tuulen muodostamia aallonharjoja ja latteiden jalkapohjien jättämiä jälkiä. Aidan vieressä on syvä vako; häntäänsä raahanneen liskon jälki. Aamulla näin ulko-oven edessä käärmeen jättämän kuvion ja vessan takana villisian sorkkien painaumat, niiden torahampaillaan repimät juuret ja heinätupot. Enimmäkseen on kuitenkin jalkojen jättämiä painaumia, kauempana auton renkaiden uria.

Tämä maisema. Karkeita ruohotuppaita kaikkialla, muutama käpertynyt puu. Horisontti tärisee kuumana, läpinäkyvänä hyytelönä. Nyt on keskipäivä. Valo vihloo silmiä.

Tuossa on talo, jossa yövyn. Valon alle litistynyt mineriittilaatikko, jonka sisällä ilmastointilaite humisee yötä päivää. Minulla on siellä vierashuone, jonka seinillä kiipeilee kolmi-, neli- ja viisijalkaisia hämähäkkejä, naksuttavia gekkoja ja kämmenenkokoisia, mulkosilmäisiä sirkkoja. Talon edessä on tyhjä, ruosteesta narahteleva pyykinkuivausteline. Tuuli pöläyttelee hiekkaa pyörteinä. Kaukana pohjoisessa leviävät matalat kukkulat. Ne näyttävät olevan lähellä, mutta itse asiassa sinne on parin päivän vaellus, sen verran olen saanut selville tutkimalla huoneeni roskakorista löytämääni karttaa. Etelässä ei ole muuta kuin autiomaata. Lännessä on täältä poisjohtava tie. Idässä tiuhaa heinikkoa, kauempana puurykelmä. Harmaita runkoja, pölyisiä, pieniä lehtiä. Puut ovat täynnä valkoisia, lihavia matoja, jotka maistuvat popcornille, kun ne paistaa nuotiolla.

En saa nukuttua juuri lainkaan vaan makaan yöt unen ja valveen rajamailla, horteessa. Viime yönä kuitenkin putosin uneen. Heti perään heräsin. En ymmärtänyt missä olin. Pöly ja hiekka, moneen kertaan hiestyneet vaatteet ja pöydälle unohtunut tomaattikeitto haisivat. Yön humisevassa pimeydessä kauhu otti vallan. Otsani tuntui kuin sen päälle olisi laskeutunut kylmä käsi. Jäykistyin ja halvaannuin. Toivoin olevani unessa, mutta tiesin, että olin hereillä. Kuulin hyönteisten rapistelun mineriittiseinillä, vaatekaapissa, sänkyni alla olevien lintuveistosten parvessa. Se kaikki oli tuttua ja turvallista toisin kuin ääni, joka kuului oveni takaa. Ensin humahti tuuli, joka pyöritti kituvan eukalyptuksen oksia villisti kuin ylikypsistä mangoista hullaantunut lepakko. Sitten ovi kolahti ja sen takaa kuului raskasta mätkähtelyä. Sihinää. Kalinaa. Ei lepakko vaan käärme. Lentävä käärme? Verhojen välistä välähti valo, lepatti hetken. Oliko se nuotioiden heijastumaa matalalla kulkevista pilvistä? Mutta yöthän ovat täällä tähtikirkkaita. Olento rahisi oveni takana, yritti sisään. Jokin iso se oli, hyvin raskas, sen kuuli rahinasta hiekkaisella betonialustalla. Ääni tuli ja meni, tärähteli oveen säännöllisin väliajoin. Kun olin jo aivan varma, että en kestä enempää, joko lopetan hengittämisen tai sydämeni pysähtyy, olio häipyi. Mätkähdys, suhahdus, tuulen kohahdus puussa ja yö oli jälleen äänetön. Puristin vilttiä rystyset valkoisina, kunnes vapina otti valtaansa. Tärisin ja hiki valui kylminä pisaroina tyynyliinalle. Lihaksia alkoi särkeä. Loppuyön makasin aivan velttona, silmät auki pimeydessä. Vai nukuinko sittenkin? Näinkö unta? Kuvittelinko kaiken? Yön pimeydessä mieleeni pyrki yksi ainoa ajatus: lähin länsimainen asutus on 500 kilometriä linnuntietä länteen.

Huoneeni kaapit ovat täynnä maalauksia, joissa on okran väriä, keltaista ja punaista, paljon mustaa, ruskeaa ja valkoista. Huimaavat määrät täpliä. Pyörryttäviä pistemeriä. Sänkyni alla on kymmenittäin rouhien veistettyjä puupatsaita, joilla on kömpelöt, ihmismäiset kasvot, tuijottavat silmät ja paksu nokka. Siivet menevät sivuilla viiltoina. Lintuarmeija. Yksikään niistä ei lennä. Ne vain tuijottavat.

Tämä maisema. Kuiva, kuuma, rautapölyn peittämä erämaa. Ja aurinko. Kaiken yllä aurinko. Tämä maisema on niiden, joiden iho on sinertävän musta, niin tumma, ettei heitä erota keskipäivällä puun varjosta, jos he istuvat liikahtamatta; niiden maisema, joiden uskomukset periytyvät ajalta ennen valkoihoisia.  Tämä edessäni levittäytyvä pihapiiri kuuluu naisille, jotka istuvat päivisin hikisen kuumassa peltihallissa maalaamassa mustapohjaisille kankaille pistemeriä. Naiset eivät katso minua. He eivät ole katsoneet minuun kertaakaan siitä lähtien, kun tulin. Keskenään he puhuvat kymmeniä tuhansia vuosia vanhaa kieltä, jota en ymmärrä.

Olen istunut tällä pihalla, tämän puun varjossa, kolme päivää. Minun oli tarkoitus kirjoittaa lehtiartikkeli näistä naisista ja tästä taiteesta. Tulin tänne viikoksi. En ole saanut mitään aikaan. Jos kävelen naisten luo, he väistävät kohteliaasti sivuun. Kun he maalaavat, he mutisevat matalalla äänellä itsekseen. He haisevat pesemättömälle iholle ja likaisille vaatteille, mutta käyttäytyvät kuin se olisin minä, joka haisee. Heillä on aina koirat mukanaan. Koirat kävelevät maalausten päällä, jotka ovat menossa Pariisin ja Barcelonan taidegallerioihin ja nykytaiteen museoihin. Noiden naisten tauluja katsovat ne, joilla on platinakoruja ja Chanelia ihollaan. He katsovat maalauksia pää kallellaan, hetken, sitten kääntyvät jakamaan poskisuudelmia, huudahtelevat, tekeytyvät tietämättömiksi valokuvaajien kameroista. Myöhemmin kuvissa kiiltävät korkeat poskipäät, neulanterävät pupillit ja niin leveät hatut, että ne melkein peittävät koirien suttuisiksi tassuttelemat,  linnun silmin nähdyt kartat; pyhät viestit; unet jotka ovat todempia kuin elämä itse.

Niin kuuma. Istun. Vain istun.

Yhtäkkiä nainen on vieressäni ja viittaa minulle kädellään, hymyilee hampaat välkähtäen. En nähnyt hänen tuloaan. Hän haisee samalle kuin kaikki muutkin. Paita on liasta läikikäs. Kun hän istuu viereeni, huomaan hänen vaaleanpunaiset jalkapohjansa. Vaaleanpunainen on kummallinen väri keskipäivän aikaan. Illalla ja aamuruskossa sen voi nähdä taivaanrannassa eri sävyissään, mutta muulloin ei. Nainen istuu, tökkii itseään rintaan ja sanoo jotain. Olen ymmärtävinäni, että hän sanoo nimensä. Kunsa. Tai Tunsa. Ehkä Unsa. Sanon Unsa ja hän nyökkää. Ikenet ovat myös vaaleanpunaiset. Luulen, että hänen alahuulensa on jotenkin epämuodostunut, kunnes tajuan, että huulessa on nuuskaa. Nuuskamälli on ilmeisesti aina samassa kohden, sillä alahuulen vasen puoli on pullistunut möykyksi. Sanon nimeni. Tökin itseäni ja toistan nimeni. Unsa nyökkää, hymyilee, sanoo nimeni sinne päin. Olemme tasoissa. Minäkin hymyilen niin, että ikeniä kiristää. Hän katsoo minua uteliaasti. En ole nähnyt häntä aiemmin. En ainakaan usko. Tai ehkä ensimmäisenä päivänä. Oliko hän se, joka kirkuen ajoi minua ahdistelleet villisiat pakosalle, heitteli niitä kiven murikoilla, otti sitten koiralaumansa ja hävisi? Mitä enemmän sitä ajattelen, uskon naisen olleen Unsa. Kaikkia koiria ei nyt näy, vain yksi heittäytyy aurinkoon, Unsan viereen, raajojaan venyttäen. Sen turkki on osittain hävinnyt ja joissakin kohden ihoa on paksua, röpelöistä rupea. Käännän katseeni Unsaan. Hän  sylkäisee mällin hiekkaan ja alkaa pyörittää uutta. Hänen hiuksissaan on oksanpätkiä ja risuja ja korvalehden takaa kurkistaa pieni villipähkinänkukka viehkeästi. Hän on laskenut maahan sanomalehteen käärityn paketin, jonka päälle tulee heti pörräämään lauma kärpäsiä. Unsa näkee, että katson pakettia. Hän toistaa sanaa useita kertoja ennen kuin ymmärrän. Hän sanoo englanniksi ”kids”. Lapset. Unsa rapsauttaa paperia auki ja sen alta paljastuu luinen lihanpala. Hän sanoo:

- Hyvä muona. Lapset. Hyvä, kallis muona. Lapset.

Sitten hän pyörittää päätään. Ymmärrän. Lapset pitää ruokkia. Ruoka on kallista, mutta lapset pitää ruokkia. Kyllä, kyllä. Sytytän savukkeen. Unsa pureskelee mälliä. Istumme hetken kuin vanhat ystävät.

- Minun maa, sanoo Unsa.

Hän heilauttaa kättään laajassa kaaressa.

- Hyvä maa, minä sanon ja heilautan kättäni.

Unsa nyökkää. Hän on iloinen kohteliaisuudesta.

- Sinun maa?

Unsa sanoo sen kysyvästi.

- Minun maa, toistan. –Minun maa?

- Sinun maa tuolla?

Unsa koukistaa sormea aavikolle päin. Hetkeen en tiedä mitä sanoa. Jotain on kuitenkin sanottava.

- Tuolla, sanon. –Tuolla minun maa.

Osoitan idän ja pohjoisen väliin. Sinne missä kuvittelen Suomen olevan. Minun maa. Minun maa… Mistä sen nyt keksin? En ole ajatellut Suomea vuosiin. En sillä tavalla, että se olisi kotimaani. Olen asunut maailmalla kauemmin kuin Suomessa konsanaan. Ja nyt osoitan Suomeen ja sanon vakuuttavasti ”minun maa”. Niin vakuuttavasti, että itsekin uskon itseäni.

- Sinun maa. Hyvä maa?

Mietin hetken. Kuinka sanoa kaikki mieleeni tulvahtavat asiat yksinkertaisesti? Lentokenttä. Muistikuva lentokentältä palautuu mieleeni. Ystäväni on jättämässä hyvästit. Hän työntää kassiini kirjan. ”Voit tarvita tätä. Ei tarvitse palauttaa.” Kirja. Se oli valokuvakirja Suomesta. Pyydän Unsaa odottamaan. Viiton, että käyn vain talossa.

- Takaisin.

Hän toistaa sanan ja nyökkää. Kävelen taloon. Varjosta valoon astuessa maailma rävähtää. Paahde iskee neuloina  päälakeen ja olkapäihin. Varvassandaaleissakin jalkapohjia pistelee. Kuumuus hohkaa taivaalta ja hiekasta ja ainoa viileä näky on kevyesti heijaava haukka korkealla taivaansinessä. Menen taloon ja ilmastointi kuivattaa hien heti. Ihokarvat nousevat pystyyn. Juon vettä suoraan hanasta. Vesi tuntuu lihavalta kalalta, joka pullahtelee edestakaisin suussani eikä mahdu kurkusta alas.

Mietin minne panin kirjan. Se oli kookas kirja, muttei kovin painava, kovakantinen. Suomen lippu kannessa ja sinistä ja vihreää maisemaa. Kirja löytyy repun pohjalta. Se on huonossa kunnossa. Muutamat lehdet ovat irtonaisia ja kansi on naarmuuntunut. Kannen kuvan sininen järvi, valkoisina liplattavat aallonpäät ja tuuheat mäntymetsät näyttävät omituisilta. Palaan Unsan luo. Hän istuu samassa asennossa kuin lähtiessäni. Istun takaisin puun varjoon, käännän kirjan ylösalaisin niin että kuva kääntyy Unsaan päin.

- Sinun maa?

Nyökkään. Painan käteni kannen päälle ja sivelen kulunutta pintaa. Sanon:

- Minun maa.

Ääneni kuulostaa omissa korvissanikin karhealta. Keskellä tätä punaista kuivuutta minut valtaa vihreän ja sinisen ikävä. Kaislikkorannan kahinan ja valkoisten joutsenten ikävä, kesäyön valon, kanervan tuoksun ja lauantai-iltana koivunoksia vastaksi taittelevan mummon ikävä. Mummo. Milloin viimeksi ajattelin häntä?

Otan käteni pois kannen päältä ja eleellä kehotan Unsaa avaamaan kirjan. Hänen mustat sormensa ovat hiertyneet ja pitkien, kellertävien kynsien alla on tummat raidat. Hän avaa kirjan kuin peläten se rikkoutuvan. Hymyilen rohkaisevasti. Hän avaa ensimmäisen sivun, kääntää lehtiä kunnes tulee ensimmäisen kuvan kohdalle: loppumattomiin vihreää metsää.

- Puu. Paljon puu, hän sanoo hämmästyneesti. –Totta?

- Totta, totta.

Unsa kääntää sivua. Kuvassa läikehtii kesäinen järvi ilmasta kuvattuna. Saaret ja niemet puikkelehtivat sinisessä massassa. Joissakin kohdissa järvi on sinisempi kuin toisissa.

- Vesi. Paljon vesi sinun maa? Paljon vesi. Paljon puu. Hyvä maa.

Unsa näyttää arvokkaalta antaessaan arvion. Nyökkään ja sanon kiitos. Hän kääntelee sivuja ja tekee pieniä kohteliaita huomautuksia. Kirjan puolivälissä on kuva Helsingistä. Kuva näyttää otetun 1970-luvun puolivälissä. Unsa tökkii keltaista henkilöautoa ja kehuu:

- Hyvä auto. Keltainen auto. Keltainen hyvä väri. Minun väri. Keltainen,

punainen, valkoinen, musta. Hyvä väri, minun väri. Minun maa.

Nyökyttelen. Keltainen auto on Wartburg. Ainakin se näyttää Wartburgilta ylösalaisin katsottuna. Isällä oli Wartburg. Tyhjäkäynnillä sen ääni oli tasaista prutkutusta ja etupenkki tärähteli. Muistan oman nolouteni, kun naapurin isäntä tuli sivelemään auton kylkeä ja sanoi: ”Isäsi onkin ostanut oikein menopelin.”

Hiekkaa pölähtää sivulle ja varovasti Unsa pyyhkii sen pois. Hän huokaisee talvisen kuvan kohdalla. Ihmettelen kuinka paljon valkoista onkaan saatu yhteen kuvaan. Talvisen iltapäivän metsämaiseman hämäryys on hiljainen, sitten pakkanen kiristyy poksahdellen ja alkaa kivistää huulia ja nenää.

- Mikä?

Hätkähdän. Olen jo astunut alas lumiseen kuvaan ja tuntenut märkien villasukkien hajun, suksenpohjavoiteen tuoksun, sen miltä ensin hiestyneet, sitten  pakkasessa jäykistyneet lapaset tuntuvat. Maistanut kuuman, sokerisen marjamehun polttavana kielellä.

- Lumi. Valkoinen, kylmä. Lumi, jää, vastaan.

Unsa toistaa sanaa jää. Hän tietää mikä on jää. Sitä on kaupan pakastehyllyssä.

- Jää…kylmä…

Hän kääntää sivua ja kavahtaa taaksepäin. Kuvassa on karhu, sen vieressä poro. Hirven kuva on isokokoinen, metso soitimella pienempi. Sanon:

- Hyvä muona.

Unsa nostaa katseensa kasvoihini ja toistaa kysyvästi:

- Hyvä muona?

Nyökytän varman oloisesti. Unsa alkaa nyökytellä ja hokea ”hyvä muona, hyvä liha”. Sitten hän piirtää hiekkaan liskon ja sanoo:

- Minun maa. Hyvä liha, hyvä muona.

Nyökytän takaisin. Käännän itse seuraavan lehden. Korvasieniä. Tatteja. Mustikoita, puolukoita, lakkoja. Tökin kuvia sormella ja sanon joka kerran ”hyvä muona”. Unsa huokailee.

- Hyvä maa. Paljon ruoka. Hyvä muona. Sinun hyvä maa.

Käännän sivua. Suota. Rämettä. Metsää. Sekametsää. Lehtimetsää. Koivikkoa. Talousmetsää. Unsa alkaa piirtää sormella mäntyjä. Hitaasti ja kunnioittavasti hän vetää kevyesti kynnellään männyn kylkeen ja toistaa ”puu”. Hänen äänensä on hämmästynyt ja samassa tajuan, että hän ei ole koskaan nähnyt aivan suoraa puuta. Puita on monta ja Unsa koskettaa jokaista vuorollaan. Hän alkaa laulaa. Ääni on matala ja sanat käsittämättömän kuuloisia äännähdyksiä. Hetki pysähtyy. Katseeni tarttuu puihin eikä pääse irti. Vajoan. Unohdun.

On aikainen iltapäivä. Kävelen metsätietä. Käännyn kinttupolulle, joka on melkein umpeutunut suopursujen ja sammalmättäiden työntyessä yhä leveämmälti polkua päin. Valo hyppelehtii rungoissa ja sammalikossa, varvuilla, satunnaisissa jäkälätupsuissa. Valo hyppelehtii puiden raidoittaman maaston takaa järven pinnasta. Minä hyppelehdin valossa, sen raidoissa. Olen paljain jaloin ja pompahtelen käpyjen ohi ja ylitse. Neulasmatto pistelee. Metsä humisee kesätuulta. Minä pienenä tyttönä minun maisemassani.

Tuntuu kuin jalkani olisivat yhtä puiden juurten kanssa. Kuulen kuinka maa kuiskii. Neulaset rapsahtelevat, mättäät aloittavat marmatuksensa, kävyt moksivat toisiaan. Sitten tulee suo. Pysähdyn panemaan kumisaappaat jalkaani. Ne ovat punaiset Hai-kumpparit, liian pienet jo, ja ne puristavat varpaita kipeästi. Suo on hetteinen ja upottava, ja maiskahdellen se varoittaa astumasta liian huolettomasti. Pitkospuiden alkua peittää pehmeänvalkoinen suovillakukkameri.  Kiiruhdan polulle, liukastellen;  lankut lotisevat askelten alla. Letosta kohoaa väkevä hajoamisen haju. Suonsilmäkkeet ovat tummia aukkoja lankkupolun vieressä. Jos horjahdan… ympärilläni on vain kelluvaa turvetta ja pieniä mättäitä; ohut kasvikuori kuin hapero kevätjää peittämässä pohjatonta mustaa vettä… jos joku työntäisi… Sydän jyskyttää kipuna. Pysähdyn ja katson taakseni eikä siellä ole ketään, vain pilvien kummut tuntuvat laskeutuneen alemmaksi ja päivä on tummunut. Ryntään juoksuun, kompastun, nousen ylös enkä huomaa kipua polvessa enkä naarmuja kämmenissä. Juoksen ja juoksen ja suosta kohoava haju ja lämpö tukahduttavat; hidastavat juoksuani kuin näkymätön märkä peitto olisi levitetty verhoksi eteeni. Sitten näen mummon, kaukana, pienenä pyöreänä, hitaasti liikkuvana pisteenä, hän noukkii marjoja, ja kun pääsen lähemmäksi, niin suo kuivuu takaisin metsäksi, metsäsaarekkeeksi.

Mummo istuu kannon päällä ja pyyhkii huivilla otsaansa. Pieni, valkotukkainen hahmo, jonka silmät ovat samaa väriä kuin alkusyksyn taivas. Nyt hän katsoo, siristelee, näkee minut. Käsi heilahtaa.

- Sinäkös se siinä, mummo sanoo ja ottaa kädestäni kiinni. – Minä luulin, että orava,

kun noin vikkelästi hyppelehtii.

Mummon silmäkulmat painuvat sadoille tiheille rypyille, kun hän hymyilee.

- Minä, minä huohotan.

- No, sinä tulit kaveriksi, sanoo mummo. – On se mukavaa, että mulla on kaveri täällä metsässä. Ei ihan yksinänsä tarvitse olla.

Istun mummon viereen ja hän ottaa kädestäni kiinni. Kuiva, paperinohut iho tuntuu viileältä hikisiin sormiini.

- Tulitko marjanpoimintakaveriksi?

- Tein sulle juustovoileipiä.

Nostan voipaperiin käärityn paketin mummon syliin.

On elokuu. Pian alkavat pimeät, lämpimät illat ja sitten tulee syyskuu ja tuuli riipii puista lehdet. Pihlajaan kasvavat raskaat, punaiset tertut. Lokakuussa alkavat sateet, muuttuvat rännäksi ja lopulta hiutaleiksi, ja hiutaleista alkaa talvi; kylmästä äänetön vuodenaika. Nyt on kuitenkin elokuu. Kesä on nyt täysi.

- Mitä tietää tirpukka, pikkutyttö pikkarainen, kysyy mummo.

Panen pääni hänen syliinsä, sinivihreäruutuisen arkiesiliinan poimuihin, ja sanon:

- Silitä minun tukkaa.

Puiden latvat huojuvat. Korkeat, korkeat puut tuntuvat yltävän taivaaseen saakka. Mummon mustikkaisten sormenpäiden lämpö on poskellani.

- Mummo, miksi tuo lintu laulaa niin kummasti, kysyn ja nostan pääni mummon

sylistä.

- Hyvästiä se jättää. Hyvästiä tälle metsälle ja kesälle ja tälle maalle. Siksi se noin

kummasti laulaa. Etukäteisikäväänsä itkee.

- Mihin se menee?

- Minne vie linnun tie? Kukapa tietää?

- Tuleeko se koskaan takaisin?

- Tuleehan se. Kyllähän se lintu aina syntymäkotiinsa palaa. Joka kevät se tänne

lentää. Tämä on sen oma metsä.

- Osaako se tulla?

- Osaa se.

- Jos se unohtaa?

- Ei se unohda.

- Mitä jos se kuolee eikä pääsekään tulemaan?

- Silti se tulee. Ei linnulta koskaan mieli kuole.

Painan pääni uudestaan hänen syliinsä. Siinä on hyvä.

Unsa on lopettanut laulamisen. Hän katsoo ja nyökkää, sitten nousee seisomaan ja läpsäyttää reittään. Koira nousee venytellen ja he lähtevät kukkuloiden suuntaan koira edellä, Unsa perässä hitaammin. Hetken kuluttua he ovat sulautuneet maisemaan.

Kirja on maassa ja tuuli lukee vihreitä ja sinisiä kuvia. Ohutta, punaista hiekkaa rapisee metsän päälle.

Metsän kirjoittaja

Aihe: Proosa | 10 kommenttia »