Blogit

Nyt se tapahtuu. Kaksi miestä nousee tien varteen pysäköidystä mustasta autosta ja kävelee varmin askelin kohti rakennusta, jonka ikkunasta Anton on tarkkaillut heidän hänen tarkkailemistaan jo viikkojen ajan. Hän ottaa puhelimen käteensä ja soittaa vielä yhden puhelun:
”Henna lähde pois, heti. Älä pysähdy äläkä kerro kenellekään missä olet tai minne olet menossa. Ei edes siskollesi, äidillesi tai parhaalle ystävällesi. Pysy liikkeellä. Tämä on sinun omaksi parhaaksesi. Älä luota keheenkään. Jos tarvitset rahaa käytä sitä viimeksi sinulle antamaani luottokorttia. Olen pahoillani.”
”Mitä on tapahtunut?”
”En voi kertoa. Liian pitkä juttu ja ihan omaksi parhaaksesi on mitä vähemmän tiedät. Emme tule näkemään pitkään aikaan. Lähde samantien lentokentälle äläkä edes käy kotona. Tämä on tärkeää. Et ole turvassa täällä.”

Hän painaa kasvot käsiinsä ja odottaa milloin miehet koputtavat oveen. Kaikki on valmista. Hän tiesi odottaa tätä siitä lähtien kun huomasi, että häntä varjostetaan kolme viikkoa sitten. Miesten seuraaminen on ollut sen verran huomattavaa, että siitä saattoi arvata heillä olevan tarpeeksi painavaa materiaalia hänen pysäyttämisekseen. Parempi ottaa vastaan mitä on tulossa. Hän tiesi uineensa liian syvällä jotta siitä olisi enää selvinnyt. Onnekseen hän ehti turvata edes Hennan elämän, ja omansa mikäli tästä selviää. Viime viikot hän on ainoastaan peitellyt jälkiään jotta aivan kaikki ei paljastuisi.
”Anton V.” Oviaukossa seisova mies lausuu nimen kylmän monotonisesti lievästi kysyvään sävyyn vaikka on hyvin tietoinen mikä on pöydän takana istuvan miehen nimi.
”Kyllä olen.”
”Keskusrikospoliisin vanhempikonstaapeli Jalonen.” Äänessä oleva mies esittelee itsensä toisen tyytyessä mykän rooliin ilmeettömin kasvoin. ”Tulisitko mukaamme, meillä taitaa olla hieman keskusteltavaa.”

Antonin katkaistua puhelun äkisti Henna jää seisomaan keskelle Stockmanin käytävää ostokset vasemmassa kädessä roikkuen. Ohi kulkevat ihmiset tuuppivat häntä ja vaikka se tavallisina päivinä kävisi hermostuttamaan häntä nyt hän tuskin edes huomaa sitä. Voiko maailma romahtaa hetkessä, yhdessä tuokiossa? Näinkö se tapahtuu; mies soittaa pikaisen puhelun ja yhtäkkiä hän ei voikaan enää mennä kotiinsa, nähdä ystäviään tai sukulaisiaan tai edes miestään. Mikä voi olla niin vakavaa että näin voi käydä. Ajatukset sekaisin Henna kiertää vielä naisten vaateosastoa ja hypistelee erivärisiä esille nostettuja vaatteita. Kankaiden todentuminen sormanpäissä pitää hänet kiinni tässä hetkessä. Nämä puserot ovat tässä tangossa, näitä hän voi koskettaa ja katsoa. Niitä ei voi viedä pois tästä. Hän ottaa käsiinsä yhden paidan tangosta kävelee kassalle ja ostaa sen edes sovittamatta tai luomatta sen enempää ajatusta puseron tarpeellisuudelle. ”Tämä vielä jotta saan aikaa ajatella mitä olen tekemässä.”

Ulos kadulle päästyään hän kävelee ripein askelin Marskin eteen ja istuu ensimmäisen taksin takapenkille:
”Lentokentälle.”
Taksi pujottelee kello kolmen liikenteessä hitaasti katuja pohjoiseen päin. Pysähtyy vähän väliä liikennevaloihin tai ruuhkaan. Nuori kuljettaja huudattaa radio rockia melko äänekkäästi ja tällä kertaa Henna on tyytyväinen päästessään keskustelemasta kuljettajan kanssa typeristä sääoloista tai Helsingin iänikuisesta liikenteestä kuten yleensä taksissa ollessaan tulee tehtyä. Hän saattaa keskittyä vain itseensä ja tilanteensa setvimiseen johon hänellä ei tällä hetkellä ole resursseja. Pelko orastavasta paniikista alkaa jäytää hänen mieltään ja lykätäkseen sitä tuonnemmaksi hän siirtyy pohtimaan matkakohdetta jonne ensimmäiseksi lentää.

Minne lähteä huomiota herättämättä ilman matkatavaroita? Tukholmaan. Tallinnaan, tai kotimaahan lentäminen pelkkä Stockmanin kassi kainalossa kenties vielä olisi uskottavaa mutta hänen täytyisi päästä kauemmaksi. Voiko hän nyt edes miettiä tällaisia asioita vai onko hänen tilanteensa niin akuutti, että pois pitää päästä oli se sitten kuinka hölmön näköistä tahansa ostaa lento New Yorkiin ilman matkatavaroita.

Lähtöaula oli täynnä ihmisiä ja check-in tiskeille pujotteleva jono ylsi ulko-oville asti. Henna pujotteli tiensä lähtöaikataulun eteen ja valitsi itselleen päämäärän sen mukaan mitä kohteita oli tarjolla seuraavien tuntien aikana. Onneksi hänellä on passi aina mukana käsilaukussaan.
Kiina ei käy sinne tarvitsee viisumin, samoin Intiaan. Henna nostaa automaatista 5000 euroa käteistä kaiken varalta.
”Onko Osakan lennolle vielä tilaa?” Henna kysyy Finnairin lipputiskillä yrittäen vaikuttaa huolettomalta.
”Menopaluu-
”Pelkkä meno kiitos.” Henna keskeyttää ennenkuin myyjä ehtii lopettaa lausettaan.
”En vielä tiedä paluupäivää kun tällä lailla yllättäen mieheni pyysi minut seurakseen sinne. Joku tylsä konferenssi.” Henna huitoo ilmaa kädellään ja naurahtaa hermostuneesti. Samantien sen sanottuaan hän ymmärsi sen kuulostavan kaikkea muuta kuin aviopuolisoiden yllätystapaamiselta. Myyjä hymyili ymmärtäväisesti tietokoneruudulleen ja tulosti hänelle menolipun.
” Lähtö on kello 17:20, lähtöselvitys porteilla 117-124. Olkaa hyvä.”
”Kiitos.”

Lentoaika Osakaan on lähes kymmenen tuntia. Sen ajan hän voisi rauhassa suunnitella tulevia päiviä ja pohtia mitä hän oli oikein tekemässä. Ketää hän oli pakenemassa, ja kuinka vaarassa hän oikeasti oli. Oliko hän kenties sittenkin liian herkkäuskoinen. Jospa tämä olikin vain Antonin karkeaa pilaa. Anton oli aina niin asiallinen ja hyväkäytöksinen, ei, se ei vaikuttanut käytännön pilalta. Entä jos hän suunnitteli jotain romanttista irtiottoa arjesta heille. Mutta miksi hän ei itse tullut mukaan, ja eihän Anton edes tiennyt minne hän on matkustamassa. Ensimmäistä kertaa Antonin puhelun jälkeen pala nousi Hennan kurkkuun ja hän joutui nieleskelemään itkuaan. Silmiään räpytellen hän lähestyi turvatarkastusta ja kuin ohimennen pyyhki kyyneleen jota ei kyennyt estämään tulvahtamasta poskelle.

Hän ei ollut koskaan vielä tällä tavalla ollut vastuussa itsestään. Anton oli aina ollut se joka teki isommat päätökset heidän kymmenen vuotta kestäneessä suhteessaan. Ja nytkin oli Anton ollut se joka käski häntä jättämään kaiken ja lähtemään sokeasti arpomaansa päämäärään. Hän totteli tapansa mukaan kuuliaisesti mutta aina ennen Anton oli ollut seurana ja tukena mitä he sitten olivatkaan päättäneet tehdä, häiden suunnittelu, talon osto, lomamatkat. Yhdessä he kävivät vaihtoehtoja läpi ja lopulta Anton oli se joka sanoi että näin tehdään. Hän sinetöi päätökset hoitamalla maksuasiat ja kyseinen käytäntö sopi Hennalle paremmin kuin hyvin.

Henna ei ollut käynyt töissä sen jälkeen kun hän valmistui kauppatieteellisestä ja oli opiskeluaikanaan jotain osa-aikatöitä tehnyt. Antonin tavatessaan hän teki graduaan ja heti valmistuttuaan he menivät naimisiin ja hän jäi hoitamaan kotia siinä toivossa että heille syntyisi lapsia. Henna oli aina halunnut vähintään kolme lasta. Tällä hetkellä hän oli tyytyväinen, ettei niitä ollut siunaantunut. Mikä sotku tämä olisikaan kolmen pienen lapsen kanssa, lentokentällä orpona ilman matkatavaroita ilman minkään valtakunnan matkasuunnitelmaa. Hän pyyhkäisi kädellään silmiin pyrkivää kyyneltä ja suunnisti naistenhuoneeseen kylmällä vedellä kasvojaan huuhtelemaan.

Lentolaukku, minun täytyy ostaa lentolaukku. Tähän ajatukseen takertuneena hän marssii päättäväisesti kohti silmiinsä ensimmäiseksi laukkuja myyvän kaupan luo ja ostaa punaisen laukun johon tunkee Stockmanin paperikassinsa. Lähtöporttia kolmekymmentäyksi vastapäätä on kahvila ja sen nähtyään Henna vasta tajuaa, ettei ole aamiaisen jälkeen syönyt mitään.

Japanissa on aamu kun kone laskeutuu Kansain kansainväliselle kentälle. Miehittämättömät pikkujunat vievät matkustajat terminaalista toiseen jossa virkailijat kuvaavat jokaisen maahantulijan sekä ottavat tältä sormenjäljet. ”Jos pakoilen kansainvälisiä poliiseja tuskin kauaa olen täällä heidän tietämättään.” Henna miettii ja vetää matkalaukkuaan perässään seuraavaan tarkastuspisteeseen. Hänen vuoronsa tullessa Henna ojentaa maihinnousukorttinsa virkailijalle kuten oli nähnyt muiden tekevän ja odotti mitä tuleman pitää. Virkailija lukee korttia kulmat kurtussa ja sulkee linjaston muilta matkustajilta:
”Minne aiotte majoittua?”
”E-en tiedä vielä.”
”Miksi teillä on näin paljon käteistä rahaa mukananne? Kuinka kauan aiotte Osakassa viipyä? Aiotteko käydä myös Tokiossa?” Virkailijan tuima katse hämmentää Hennaa eikä hän tiedä onko tämä normaalista poikkeavaa kyselyä vai tähtääkö tämä kenties vakavampaan kuulusteluun.
”Kyllä, olen suunnitellut käyväni myös Tokiossa.”
Virkailija pyytää lupaa tutkia hänen matkalaukkunsa. Tämän jälkeen hänet ohjataan sermin luo jossa naispuolinen virkailija pyytää häntä riisumaan kenkänsä, ojentaen tohveleita häntä kohden hän pyytää anteeksi vaivaamista ja tekee hänelle kevyen pinnallisen ruumiintarkastuksen.Henna antaa kaiken tapahtua vastustelematta ja mitään kyselemättä. Hän on liian väsynyt miettiäkseen mistä on kysmys ja vain odottaa jonkun laittavan hänet käsirautoihin ja saattavan pois kentältä.
Niin ei kuitenkaan tapahdu vaan edelleen anteeksi pyydellen naispuolinen virkailija kehoittaa Hennaa pukemaan kengät jalkaansa ja toivottaa hänelle miellyttävää lomaa.

Matkustajien neuvontapisteestä hän pyytää apua majoituksen löytämiseen. Nuori japanilaisneitonen luettelee ontuvalla englanninkielellä hotellien nimiä joista löytyy vapaita huoneita ja kärsimättömänä Henna toisti viimeksi kuulemansa ja kertoi haluavansa sinne.
”Metro The 21 sijaitsee täällä.” Japanilaisneito osoittaa kartalta pistettä keskeltä viivojen ja ruutujen. Henna luo katseen karttaan ja nyökkää hyväksyvästi. Hän saa vielä ohjeet nousta Nankai- junaan ja jäädä pois Nambassa josta olisi kävelymatka itse hotellille. Henna ottaa kartan kiitollisena siitä, että pääsi ylikohteliaan neuvontahenkilön luota pois olemaan itsekseen sillä hän huomasi valtavan uupumuksen kasvaneen stressin kanssa mittoihin jotka alkoivat olla perusrauhalliselle luonteelle liikaa kestää. Hän halusi vain äkkiä hotellille ja nukkumaan pois tämä väsymys ja tämä kauhistuttava pelko siitä mihin kaikki oikein johtaa.

Namban asemalle tultuaan ja ulos valtavasta asematunnelista löydettyään Hennaa alkaa kaduttamaan, ettei kuunnellut tarkemmin yli-innokkaan infopisteen virkailijan selostusta sillä kauhukseen hän huomaa, ettei kaikilla kaduilla ole edes nimiä. Hän kulkee kartta kädessään ensimmäisen risteyksen luo ja tuijottaa talon seiniä etsien jotain tietoa siitä missä hän juuri nyt seisoo. Japanilaista koukeroa, ei mitään muuta. Kääntyen kadulle päin hän pysäyttää ensimmäisen henkilön ja kysyy häneltä mistä päin hän löytää hotellinsa.
Kirjoittauduttuaan sisään hotelliin hän lysähtää vuoteelle ja yrittää ottaa hallintaan ajatuksia jotka hänen päässään pyörivät pelottavana sekamelskana. Hän yrittää soittaa Antonille mutta puhelin on suljettu. Hetken Henna miettii vaihtoehtoa soittaa siskolleen mutta Antonin kieltäessä häntä ottamasta keneenkään yhteyttä hän ei uskalla uhmata hänen sanojaan.

Henna juo minibaarin tyhjäksi toivoen raukeaa nousuhumalaa jonka turvin vaipua uneen ja pakoon kamalia ajatuksia, turvattomuuden tunnetta jonka valtaan hän joutui tajuttuaan olevansa yksin Japanissa ilman päämäärää, ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Huomenna, tai sitten kun herään, soitan uudestaan Antonin matkapuhelimeen tai toimistolle ja kysyn mistä oikein on kysymys.

Platte

Aihe: Proosa | 11 kommenttia »