Blogit

Veljekset olivat lähteneet ylittämään lehmihakaa. Isoveli oli uhonnut, etteivät lehmät uskalla mitään ihmisille, koska ovat ruohonsyöjiä.
Isoveljen nimi oli Jussi, mutta tuskin sitä monikaan täällä tiesi.
Kaikki kutsuivat häntä vain isoveljeksi. Seitsemänvuotiaat kaksosveljet Jaakko ja Jukka viettivät ensimmäistä kesäänsä maalla, mutta eivät olleet edes ajatelleet, että lehmiä pitäisi pelätä. Vaan pitkä matka se oli juosta lehmänlantakasoja väistellen. Liukumiinoista oli mummo huudellut jotain poikien perään.

Eilen oli tultu ja jo nyt oli nähty lehmien lisäksi naapurin pässi.
Sillä oli sama nimi kuin vaarilla. Kalle. Mummon antama. Pässin nimi.
Ja nyt tämä. Se tuijotti uhmakkaasti ojan pohjalta musta nokka kallellaan. Pojat olivat karistaneet lehmät kannoiltaan ja seisoivat ojan pientareella. Vanhin ehdotti jo ilmakiväärin hakemista mummolasta. Keskenkasvuinen varis värisi ojan pohjalla. Pelosta tai vihasta. Jaakko lähestyi sitä ja totesi muille, että se on siipirikko.
Siipi maassa, osasi kaksosveli tokaista. Isoveli sanoi, että se pitää lopettaa. Jäänyt lehmän alle, arveli Jaakko.

Jaakko lähestyi varista ja leperteli sille kuin pikkulapselle. Jukka vilkuili ympärilleen kuin apua etsien. Isovelikin katseli vuoroin saappaitaan ja vuoroin mummolaan päin. Hän tiesi, että pikkuveljet odottavat hänen ratkaisevan esiin putkahtaneen ongelman. Niin oli aina tapahtunut. Mutta ensimmäinen ajatus variksen lopettamisesta ei tuntunutkaan enää hyvältä. Liian iso. Ratkaisu. Täytyi keksiä toinen.

Jaakko lauleli varikselle. Valle ralle varis, nimes ompi? Kalle, töksäytti Jukka hänen takaansa. Pässi, moitti Jaakko veljeään, mutta alkoi maistella sanaa. Varis valle ralle, nimes olkoon? Kalle. Toimii, huomasivat vellokset yhdessä ja alkoivat rallatella. Varis ei tehnyt elettäkään paetakseen. Pojat lähestyivät sitä lallatellen lempeästi keksimäänsä lorua. Varis valle ralle, nimes olkoon Kalle? Varis valle ralle, nimes olkoon Kalle? Kaikkien yllätykseksi varis antoi Jaakon silittää loukkaantunutta siipeään. Sitten Jaakko nosti sen varovasti syliinsä. Viedään se vaarille nähtäväksi, ratkaisi isoveli tilanteen.
Pojat lähtivät hitaasti kohti lehmihaan toisella laidalla olevaa mummolaa. Varis valle ralle, nimes olkoon Kalle, jaksoi Jaakko hiljaa hyräillä koko matkan.

Vaari tutki variksen tarkkaan. Ihmeen kiltisti se suostui kaikkeen.
Varis. Vaarihan oli ollut merilläkin ja osasi mitä vain. Mitään näkyviä vammoja ei löytynyt. Siipi vain ei tahtonut pysyä kyljessä kiinni. Niinpä vaari teki vanhasta virkatusta kauppakassista siipituen. Se oli oikeastaan pelkkä verkko, mutta vioittunutta siipeä piti paikallaan verkon silmien väliin viritetty omatekoinen katajainen lasta. Varis vain väänteli äänettömästi nokkaansa, mutta ei pannut hanttiin. Se on mykkä, väitti Jukka tietävänsä. Ei se ole mikään nimi, edes varikselle, tuhahti vaari. Se on Kalle, sanoi Jaakko nopeasti, aivan kuin olisi pelännyt, että vaari nimeää sen uudestaan.

Mistä tiedätte, että se on poika, kysäisi vaari velmusti. Sitten hän kertoi tarinan naapurin kissasta. Se oli kymmenen vuotta elellyt Kallena, kunnes yhtenä päivänä sen vierestä oli löytynyt kaksi pentua.
Ei se sitten voi olla Kalle, sanoi Jukka, sehän on poikavaris. Ei me tyttövarista haluta.

Mutta Jaakko ei antanut periksi ja niin variksen nimeksi jäi Kalle.
Koko kesän Kalle eleli poikien kanssa. Vaikka siipi alkoi toimia ja Kalle jo lennähtelikin pihamaalla, ei se halunnut erota pojista. Vaari oli rakentanut sille liiterin viereen oman avopesän, johon se pääsi pyrähtämällä. Siellä se oli kissoilta ja pikkupedoilta turvassa. Joka aamu se oli ulko-ovella odottamassa, että pojat heräisivät ja lähtisivät sen kanssa sapuskan hankintaan. Liiterin takana oli iso tunkio. Pari kertaa hangolla survaisemalla Kalle sai eteensä luikertelevan aamiaisen.

Sitten tuli syksy ja poikien piti lähteä takaisin kaupunkiin. Isoveli oli lähtenyt jo edeltä. Jaakko ei paljon ollut puhunut viimeisen viikon aikana. Jukka oli löytänyt vintiltä vanhojen lehtien aarreaitan, eikä ollut enää kovin kiinnostunut Kallesta. Viimeisenä iltana Jaakko pyysi mummolta luvan nukkua ulkona Kallen kanssa. Vaari rakensi Jaakolle pihlajanoksista ja saniaisista pienen laavun aivan Kallen pesän alle. Ei Kallea kaupunkiin, myöntyi Jaakkokin itkuisena.

Sitten pojat olivat poissa, mutta Kalle jäi. Vaari alkoi syöttää sitä.
Ja opettaa lentämään. Aina kun pihapiirin ohi lensi variksia, jutteli vaari Kallelle ja yritti kertoa sille sen kavereista. Sinne sekaan vaan, kuului yhä useammin maanittelu liiterin nurkalta. Kalle vaan katseli vaaria pää ja nokka kallellaan. Sanomatta mitään.

Eräänä aamuna pihan vanha pihlaja oli täynnä tilhiä. Satoja tilhiä.
Vaari seisoi verannalla ja arvuutteli mielessään miten Kalle suhtautuisi vieraisiin. Sinne sekaan vaan, pääsi vaarin huulilta, sinne sekaan vaan, Kalle-kaima. Aivan kuin Kalle olisi kuullut sen pesäänsä. Musta nokka kääntyi kohti verantaa. Krraak, korahti ensimmäisen kerran Kallen kurkusta. Kraa, kraa, ksinne ksekaan krvaan, vastasi vaari. Mutta Kallepa pyrähtikin pelokkaana vaarin luo.
Krraaah, tuli nyt anovasti. Samalla pihaan lennähti varisparvi. Linnut laskeutuivat pihlajan juurelle ja alkoivat syödä tilhien tiputtamia marjanpalasia ja siemeniä. Nyt ei Kallea tarvinnut enää maanitella. Se hyppi iloisesti muiden varisten joukkoon ja osallistui yhteiselle aterialle.

Kun varisparvi oli syönyt riittävästi, se alkoi valmistella lähtöä.
Mummokin oli tullut tiiraamaan tapahtunutta. Kalle oli kuitenkin jo unohtanut verannan ja ihmiset siellä. Se nousi viimeisten varisten mukana siivilleen ja kaartoi parven perään pellon päälle. Vaari vilkutti vähän. Mummo vilkaisi vaaria ja päätti mennä sisään. Vaari jäi katselemaan varisten perään. Krraaahh.

Jukka Hytti

Aihe: Proosa | 2 kommenttia »