MUKANA PALAUTE
katkaistu palmikko
sykki sinulle sydämeni
pellavapaitaani kiinni
ilman samettia
silkkiä vailla
risaiset kenkäsi askeltavat
luokseni palaat taas
jäähdyttämään auringon paahtaman ihoni
sammuttamaan hehkuvan savukkeeni
ikkunani alla tuoksuu
kevään varjo
varjossa lojuu katkaistu palmikko
mustakulta
mustakulta
muuttui solu punapallon
pois kulta kirpaisi
kirpaisi
muuttui solu punapallon
kultapinta kovettui
kolisten pieniksi juoksi
verenpunaiseen suoneen
hukkui
mustakulta
hopeinen kuu
marmoroitunut nuoruuteni
liukenee meren aaltoihin
intohimo pääkopassani
ja järkeni tatuoituna
vaihtavat paikkaa
ja muuttavat kauaksi
pakenevat luotasi
hopeisen kuun tahtiin
merensiltaa
nuppu
nuppu
mikset avaa terälehtiäsi
aamun härmä hämmentää atomihiukkaset
puiden varjot imevät keskipäivän ultravioletit
sininen hetki maustaa ilman katkut
illan musta sametti ummistaa silmänsä saasteilta
nuppu
mikset avaa terälehtiäsi
villi kuu
viiden tähden puun
alastomat oksat
sormeilevat toisiaan
syystaivaan viluiset tähdet
iskevät toisilleen silmää
alakuloisen meren aallot
uivat rantaniitylle
nukkumaan
kuu villitsee maiseman
ei anna meren nukkua
keimailee veden pinnalla
valaisee ontosti
viiden tähden puun
alastoman oksiston
aamuaurinko imaisee yön maiseman
palavalla katseellaan
kuolema
kuolema hiipii
astuu sisään ovesta
heittää taakkansa
surun surmata
kuolema hiipii
astuu yli kimpaleiden
pitää taakkansa
surun surmata
kuolema hiipi
kylvää surun siemenet
keventää taakkansa
surun surmata
lintu
oksallaan kuulasta taivasta vasten
hennoilla jaloillaan lintu
se ei liiku ei lennä
ei pysty
sen kova höyhenpeitto
on kirkas jääpuikoista
lintu ei liiku ei kykene ei lennä
oksallaan kuulasta taivasta vasten
lapsena
lapsena runoilin kauan sitten
pilviä on monenlaisia
on mustia harmaita valkoisia
mustat ovat ukkosen
harmaat sateen
valkoiset ovat auringon
pilviä on monenlaisia
satakielen laulu
genomiaikana
aurinko hohtaa raameissa
prameilevissa
satakieli laulelee digiboxissa
uutuuden kiiltävässä
kujeilee atk-näytön ketulle
hämää metsätähdetkin
albumin sivuilta
tuijottavat geneettiset alttiusprofiilit
suvun fennofiilit
seuranaan ultrakuvat sikiöistä
postimerkeissä hymyilee jälkikasvu
hektinen
pakkomielle kainalossasi
et huoli hetken rauhaa
annetut käärin paperit
rypistät silmäkulmiisi
tähtiäkö havittelet
kuuta tavoittelet
aurinkoa mahittelet
pakkomielle kainalossasi
otsassasi kappale taivasta
varpaissasi isänmaan multaa
tavoitteesi hautaat hymykuoppiisi
kainalossasi käärinliinat
Heli Saari
Helille palautetta Vilja-Tuulialta:
Virkeitä, herkkiä runoja, joissa helkähtelevät kansanperinteenkin ilot ja surut. Runojen puhujaa ympäröivä luonto on puhujan peili. Se vahvistaa kaikki kokemukset, tarkentaa niiden piirteet.
Katkaistu palmikko: Tunnelma väreilee. Kaikkea ei kerrota. Sydän sykkii sinälle, mutta sinän saapuessa tupakka sammuu ja tunnelma jäähtyy. Ehkä välissä oli liian monta vuotta, ehkä puhuja joutui odottamaan sinää? Tai? Kuitenkin palmikko lopulta katkaistiin – kuin neitsyys olisi menetetty. ”Kevään varjo” kätkee kauniisti sisäänsä sekä heräämisen uuteen että astumisen siitä tilasta pois. ”Risaiset kenkäsi askeltavat/luokseni palaat taas” särähtää korvaani, olisiko se taas se sanajärjestys syynä…
Musta kulta: En saa tästä kiinni. Pidän kyllä rytmistä, kun runo ottaa muutaman juoksuaskelen. Ehkä sen pitäisi vain olla vikkelämpi – anna helskyä, vyöryä, loitsun nousta?
Hopeinen kuu: Kauniin haikea runo. Pääkoppa-sana ei sovi tyyliltään tämän runon kieleen. Samassa kohtaa mietin myös ajatuksen tarkkuutta. Järki ja intohimo vaihtavat paikkaa, plus muuttavat kauaksi? Vai muuttavat kauaksi asettuessaan väärille paikoille? Ajatusta ja sen seurauksia voisi vielä kehittää, kuvitella, kuvailla. Ennen kuin paetaan kuun myötä (kuin vuoroveden, joka saapuu väistämättä!).
Nuppu: Keskikohdassa aistien voimaa ja synestesiaa. Nupun merkitys vielä aavistuksen verran hukassa. Miksi se avaisi terälehtensä, jos ilmassa on katkut ja saasteet? Vai kertooko keskiosio siitä, että luonto kyllä taistelee vastaan; joten ei muuta kuin kukat ammolleen, täyteen eloon ja kukoistukseen?
Villi kuu: Komeita kuvia jälleen. Erityisesti viimeinen säkeistö on dynaamisuudessaan ravisteleva! Jotakin riipaisevaa runon luonnonelementtien alla on kätkössä. Tarvittaisiin mukaan runon puhuja, joka toisi meille kokemuksen – muunkin kuin luonnon kuvailun – lähemmäksi. Rohkene, runon minä, lennähä tuulen läpi!
Kuolema: Ihan Värttinä tulee mieleen. Musiikki sopisi tähän taustalle ilahduttavan hyvin, manaava rytmi.
Lintu: Tähänkin kaipaan runon puhujaa. Nyt pakahduttavat tunteet on siirretty lintuun. Entä jos jäinen lintu tulisi kuitenkin runon minän taholta nähdyksi? Alussa on sanajärjestyksessä vanhahtava muoto. Suoristaisin sen: ”Lintu seisoo hennoilla jaloillaan kuulasta taivasta vasten.” (Huomaan jättäneeni oksan pois, se ei tuntunut säkeeseen mahtuvan.) Toisaalta jos näin lauseenomainen muoto tuntuu liian proosalliselta makuusi, voisi säettä tiivistää tai hakea kokonaan toisenlaista asettelua, vaikkapa sanojen ilmaan ripottelua, mikä korostaisi taivaasta, ilmasta, tukea ottamista.
Lapsena: Herkullinen alku, entä lopetus? Voisiko tässä olla vielä jokin säe tai pari, jotka nostaisivat lapsen ihmettelyn toiselle tasolle? Mihin muuhun asiaan pilvet maailmassa, elämässä linkittyisivät? Tai mitä voisi nähdä sen jälkeen, kun on laskenut ja luetellut pilvien värit?
Satakielen laulu: Makuasia, mutta itse en ole kovin innostunut runojen digeistä ja atk-päätteistä. On niin suuri haaste niveltää sellaiset sanat osaksi runon itsenäistä ja omaehtoista maailmaa, kun ne itsessään viittaavat johonkin tuotteistettuun ja keinotekoisuuteen. (Haaste tarkoittaa tietenkin sitä, että niistä on taatusti mahdollista kirjoittaa niin kuin mistä tahansa – mikään ei saa olla runolle ehdottomasti kiellettyä – mutta se vain on vaikea aihe!) Nyt runo hieman toistaa tuttua asetelmaa vanhasta ja uudesta, luonnosta ja teknologiasta. Sinuna keskittyisin mielenkiintoisimpaan aiheeseen ja ryhtyisin uudelle runolle: fennofiilien ja postimerkkijälkikasvun kohtaaminen, inhimillinen kokemus? Pidin myös ketusta ja metsätähdestä. Kyllä niitäkin vielä on.
Hektinen: Keskivaiheilla yllyt liekuttamaan rytmiä, ja se herätti minussa toiveen nopeammasta temposta. Jospa kertoisit hektisyydestä hurjan rummutuksen muodossa? Veisit sanan merkityksen totisesti banaalisuuden rajalle ja sen yli! Kuuta tavoitellaan, aurinkoa mahitellaan, tähtiä havitellaan… ja mitä kaikkea muuta! Lista voisi jatkua loputtomiin, vaikka koko sivun mittaisen runon verran! Lopetus toimisi entisellään hyvin. Aloituksesta voisi jättää pois osoittelevat sanat pakkomielteestä ja hetken rauhasta, niin lukija tempautuisi hulluun hoppuun ja lopotukseen mukaan. Pyörittelisi päätään nimenomaiselle pakkomielteelle ja alinomaiselle elämän väistelylle.
11. heinäkuuta 2008 kello 10.10
Vilja-Tuulia, kiitos antoisasta palautteestasi. Mustakulta-runon olen kirjoitellut ja kauan sitten ensirakkauden kokemuksestani ja suhteen loppumisesta kyyneliin. Lapsena-runon muotoilin uudelleen, voitin sillä aikanaan ensimmäisen palkinnon koulujen välisessä kulttuurikilpailussa ja sen nimenä oli pilvet. Satakielen laulu sekä nuppu-runot ovat uudempaa tuotostani, lastenlasten syntyminen maailmaan ekologisen katastrofin keskelle aiheuttivat minulle ahdistuksen tunnetta, jonka uloshengitin runoilemalla ko runot. Hektinen-runon alun ”pakkomielteen ”ja ” hetken rauhan” voin kyllä jättääkin pois kokonaan, se kävi itsellänikin mielessä.Villi kuu-runo kuvastaa voimakkaita, tukahdutettuja tunteita. Siihen on vaikea saada runon minää lennähtämään alakuloisen meren tai alastoman puun oksille. Hiomista kyllä vielä riittää, kiitos vielä sinulle kommenteistasi. tästä on hyvä jatkaa t.hs
11. heinäkuuta 2008 kello 10.34
…ja vielä siitä sanajärjestyksestä runossani katkaistu palmikko, se on tullut painossa väärin, kuuluisi olla:risaiset kenkäni askeltavat luokseni,
…palaat taas.
11. heinäkuuta 2008 kello 10.43
siis vielä korjaus, risaiset kenkäsi eikä kenkäni, sorry kirjoitusvirheeni
11. heinäkuuta 2008 kello 11.07
Näistä lumouduin, jos mies tällaista ilmausta saa käyttää. Mont soitinta on tällä kirjoittajalla, melkein jo runossa omansa. Hetkeksi pysähdyin ”villi kuu”- runon kohdalla sen täydellisten virkkeiden vuoksi, mutta kun kirjoittaja piti koko runossa kiinni tästä ilmaisutavasta, huomasin että tämän soittimen pitääkin soida juuri näin.
”…jäähdyttämään auringon paahtaman ihoni
sammuttamaan hehkuvan savukkeeni…”
Kirjoittaja oli varmasti harkinnut nämäkin rivit, mutta minä jättäisin ensimmäisestä pois ”auringon paahtaman” ja toisesta ”hehkuvan”.
11. heinäkuuta 2008 kello 12.18
Runon Villi kuu ostan kyllä. Paitsi otsikkoa. Vaikka kuu villitsee se ei itsessään ole villi, minun mielestäni. Muuten se on täydellinen, viimeinen kuva kruunaa sen yllätyksellisyydellään ja tuoreudellaan.
Muut menee minulta ohi, huomaan runojen lukijuuteni rajallisuuden.
11. heinäkuuta 2008 kello 13.11
Hei Antti Tolonen, kiitos kriittisen positiivisesta palautteestasi. Olet oikeassa ”hehkuvan” ja ”auringon paahtaman” suhteen”, runon rytmi ei kärsi niiden poistamisesta. Tunnekuohu vaikutti kuitenkin ko rakkaussuhteessa niin kokonaisvaltaisesti, että se vaikutti koko kehooni, ei vain ja ainoastaan psyykeen.Tätä tunnetta visuaaliset hehkuva- ja auringon paahtama-ilmaisut mielestäni parhaiten tuovat esiin ja siksi käytän niitä.
11. heinäkuuta 2008 kello 14.06
Dottie Pointer, voi miten ihana luonnon lapsi sinä olet! Kiitos rehellisyydestäsi. Villi kuu on runoistani kyllä omasta mielestänikin paras jo syntyessään……kiitos kommentistasi t.hs
11. heinäkuuta 2008 kello 16.33
Hei Heli
kustantaja jos oisin ja kirjoja painaisin, sinun kanssasi sopimuksen solmisin.
11. heinäkuuta 2008 kello 17.55
Kiitos! Olen nöyrästi iloinen sanoistasi, ne antavat potkua jatkorunoiluun t. hs
15. heinäkuuta 2008 kello 0.49
Palmikossa on jouheva rytmi ja silkkiä, samettia tuo kansanlaulun sävelineen intertekstinä mukaan (siks melkein kirjoittaisin sulle ennemmin kuin sinulle). runo kulkee kaikkineen laulullisesti , varjon toistamista lopussa harkitsisin, muuten aivan loppu on erityisen hieno, viiltävä.
Mustakulta ja hopinen kuu ovat nekin molemmat musikaalisia, hiukan jäävät mulle etäisiks, mustakulta ei ihan aukene riittävästi, vaikka siitä muuten pidänkin ja hopeiselta kuulta jotenkin odottaa draamaa.
Nuppurunosta jättäisn pois saasteet, se näyttää kyllä teemansa osoittelemattakin.
Villikuu on komea, ekasäkeistö aivan ihana, vaikka tahtoisin kyllä runoon minän, vaikka tuon viiden tähden puun jotenkin lopussa yhdistyvän kokijaan, se tehostais aamuauringon imaisua.
Kuolema on kans aika herkku, siinä on loitsun rytmiä ja jostain syystä musta tuntuu myös kuin ois häivähdys huumoria.
linnussa on jotain pientä heittoa, rytmisesti nuo sanat pysty ja kykene vähän tökkäävät, muuten kylllä kaunis kehä.
Lapsena runossa on vallan mainio alku, mutta sitten se loppuu kesken, kaipaisin jatkoa samassa hengessä.
Satakielen lauliussa on ties mitä sanoja, mutta ne sopivat siihen, huumorista tykkään, prameilevissa on vähän hankalan muotoinen sana tähän runoon, muuten rytmi toimii varsinkin loppupuolen säkeissä eri hienosti.
Hektinen on hektinen, kun sitä lukee tulee ajatelleeksi että vielä enemmän, lisää sanoillaleikkiä, käärin paperit hymyilytti kyllä miten tuon pakkomielteen kanssa kestäsikö sekin paloittelua ja vääntelyä, runon loppu rupeaa vyörymään komialla tapaa.
15. heinäkuuta 2008 kello 10.26
nen-ille kiitos kommentistasi, onneksi et antanut nenille! !! Sinä olet todella syventynyt runojeni analysointiin ja ollut muutenkin aktiivinen kirjoittajapiiriläinen. Villi kuu -runoa luon jatkossa uuteen versioon minän kera, useat kommentit sitä jäivätkin kaipaamaan.Musta kuu on ensimmäisiä runokokeilujani kaukaa menneisyydestä, eikä ole monille avautunutkaan. Pidit onneksi myös viimeisimmästä kokeilustani yhdistää moderneja,teknisiä sanoja luontoa kuvaavien termien kanssa. Kokeilunhaluinen yritykseni niitata yhteensopiviksi konservatiivinen ja moderni, on selkeästi jakanut lukijat kahteen leiriin. Vilja-Tuulia ehdotti ko runon loppusäkeistön teeman kehittelyä omaksi runokseen…mainio ajatus sekin, katsotaan pystynkö siihen, on siinä haastetta kerrakseen, niin kuin kirjoittamisessa aina….”lukuisaa” kesän jatkoa Sinulle t.hs
23. heinäkuuta 2008 kello 4.43
RUNOJA/ HELI SAARI
Kahlasin runoja leikkauksesta toipilaana yön pimeydessä ja runosi tulivat vastaan. Muistin sinut ahkerana kommentoijana ”alkuajoilta”.
Siksikin ajattelin kirjoitaa sanan pari runoistasi näin jälkijunassa. En jaksanut lukea muiden kommentteja, jotka varmaan kertoivat jo kaiken, mutta…
YLIVOIMAISESTI paras runosi on mielestäni ”Nuppu”. Siinä on vahvoja ilmauksia, hyviä kielikuvia.
Pidän myös paljon runostasi ”Lintu”. Liikuttava runo.
Samoin runo ”Satakielen laulu” innostaa minua, etenkin sen viimeinen osio. Sensijaan eka säkeistön ”raameissa/ prameilevissa” käännetty sanajärjestys ärsyttää minua.
Pidän paljon myös runosta ”Hektinen”. Siinä on ihmisen koko pyrkimys ja elämänkaari. Tehokas loppu.
Runo ”Kuolema” on voimakas, mutta tuo jotenkin liian voimakkaasti mieleeni Lorcan kuolema- ja verirunot.
Eräissä runoissa on paljon kalevalaista: Voi olla sekatyylistäkin, mutta tarkkana tulee olla ettei sorru helppoon helskyttelyyn.
Kiva runoihisi oli tutustua.
Hyvää kesän jatkoa!
Kosher/ Kosti Sironen
23. heinäkuuta 2008 kello 14.25
Heli tunteiden henkinen pattomaisuus kukoistaa kalpeiden valojen loisteessa usein aamun koitteessa varmaan sen arvaan.Sanamaalailun kaarevuus antaa iloisesti ulkonevia otteita kirjoituksiisi.
terv.RS
23. heinäkuuta 2008 kello 18.28
Kiitos kommenteistanne Kosher ja R.Soisalo, runoni ovat osa isompaa kokoelmaani, napattu summittaisesti eri vuosikymmeniltä. kalevalaisuus juontunee juuristani Vienan Karjalasta Kalevasta Kuitti-järven rannoilta…isoisäni synnyinseuduilta.Suvussamme sattuu olemaan kuuluisa runonlaulajakin Vienasta.Otan huomioon mielipiteenne jatkossa runojani rustatessa ! Kesäisiä päiviä t. hs
24. heinäkuuta 2008 kello 14.14
Hei Kosher, sinulle vielä kommentistasi runostani Satakielen laulu.Sana prameileva on sävyltään karkea ja tarkoitukseni on imaista ulkokultaisuutta. Teknisesti ei näy tässä blogissa siihen sanojen raameissa/prameilevissa väliin sijoittuva ajatusviiva(katkos).Prameilevan tilalle harkitsin sanaa kruusattu?
30. marraskuuta 2008 kello 17.12
Hienoja runoja Heli! itse en kuuna päivänä pystyisi samaan, ominta alaani taitaa olla paremminkin pakinatyylinen, liioitteleva ja ehdottoman kepeä kirpeäsävyinen kirjoittelu ja maailman kummallisuuksien kritisointi pelkurimaisesti pseudonyymin suojissa. Mutta kiva oli näitä hieman viskinhuuruisena sunnuntaiaamuna lukea, olivat myös tyyliltään mukavan erilaisia ja siinäkin on osoitus, että olet ehdottomasti taitava runoilija. Vaikutuksen teki myös upea sanoilla maalailu, esimerkkinä vaikkapa runo ”villi kuu”. Nämä eivät totisesti ole mitään pöytälaatikkorunoja, vaan hienoa lyriikkaa. Me, Juhana Maaton, Blogosfäärin jaarli ja pienen valtakuntamme hallitsija, Aninkaistenlinnan perintöruhtinas jne., olemme tyytyväinen!