Mummun kuolemasta on vuosi
Mietin sinua ja
lapsuudesta muistan
sylisi avaruuden,
teippirullan, jolla kiinnitit minun ja sisarusteni piirrustuksia keittiön valkoiseen kiviseinään, hymysi ja vaaleat piparit.
Vaikka teininä muutin yläkertaasi
jyrkkine mielipiteineni ja mylvivine stereoineni, et koskaan suuttunut minulle siitä, millainen murrosikäinen olin.
Jaksoit pitkään tulla tekemään tupatarkastuksen vinttiin siivottuani – siinä sinä istuit sänkyni laidalla hengästyneenä portaiden nousemisesta, mutta koskaan et unohtanut kehua, kuinka siisti vintti jälleen olikaan.
Kuuntelit minua, kuinka olin ihastunut johonkin mukavaan poikaan, elit kanssani hetket nuorisoseuralla, mansikkamaalla, koulussa ja harrastuksissa; palmikoit hiukseni, pyysit lääkelasillisen verran mikstuuraa yömyssyksi pitkäripaisen pullosta, säilytit Ilkka-lehdestä leikatut kuolinilmoitukset kahvinkeittimen takana.
Nyt ajatus palaa vuoden verran taaksepäin, käteni haparoi talouspaperia ja silmäni muuttuvat Kuolleen meren suolavesialtaiksi:
sinä oletkin jo kuollut.
Kevät kaikessa kauneudessaan avaa mielessäni sinun rakkautesi kokoiset padot ja vaikka kuinka ymmärtäisin maailman ja elämän liikkeet, kaiken alun ja lopun, en silti tiedä, miten päästäisin sinusta irti tai kuinka laimentaisin tätä pysyvää, väkevää ikävää.
Muistan tätini sanat juuri kuoltuasi:
”Se oli kuin tuulen henkäys”,
isäni ja setäni suruttuneet katseet,
sinun kylmenevän kuoresi valkeiden lakanoiden välissä.
Vihkisormuksesi,
jota en koskaan nähnyt poissa
nimettömästäsi,
kulkee nyt mukanani kaulaketjuuni pujotettuna – ehkä ainoa asia, joka jotenkin konkretisoi minulle sitä, ettei
sinua tässä elämässä
enää
ole.
Elämänasenteesta
Tavoitellaan
toivoa,
ikuista lämpöä ikkunan alle -
valoksi jokaista aamua varten,
joina aurinko ei jaksakaan nousta.
Unohdetaan pahuus,
joka uinuu
kaikkialla.
Tunnustellaan polkuja
tähän päivään ja huomiseen
hyväilevin käsin,
suutelevin huulin
ja menneisyys peitetään
kaikella hyvällä,
jottei siitä tulisi
meidän vanhuuden päiviemme vastustajaa,
ikuista katkeroittajaa.
Heli Kataja
11. heinäkuuta 2008 kello 19.29
Olet pukenut kauniin herkiksi mieterunoiksi kaipuusi rakkaaseen mummoosi. Elämänasenteesta- ajatelmastasi huokuu mummosi viisaat opit. Kiitos näistä hänelle ja sinulle kaimani Heli
13. heinäkuuta 2008 kello 15.15
Sä oot niin hyvä tässä!!! Puet sanoiksi munkin ajatukset!!!!
14. heinäkuuta 2008 kello 18.18
luin nämä nyt toiseen kertaan, kun ensimmäisellä en saanut sanotuksi.
runo mummosta tuntuu hyvin henkilökohtaiselta – en tiedä olisiko aivan hölmö ehdotus kirjoittaa se vielä kerran, ei lapsenlapsena vaan runoilijana? kadottamatta lämpöä tai eletyn tuntua.
elämänasenteesta on fiksu. yksinkertainen muttei sittenkään itsestäänselvä. pidin siitä kyllä.
14. heinäkuuta 2008 kello 22.09
Haikeus. Itku. Ei tuota voi sanoin kuvitella.
Sarilta terveisiä.
”Tuohan oli VALTAVAN ihana ja hieno”.
Hyvä Heli.
Hyvää kesää sinne kauas teille molemmille.