Blogit

Tuntui oudolta mennä kaupunkiin valepuvussa. Vartijat olivat juuri sulkemassa kaupungin portteja kun kävelin sisään. Niskassa kihelmöi, sain taistella sitä vastaan etten jännitäisi hartioita ja selkää pelokkaasti, mikä saattaisi kiinnittää kokeneiden vartijoiden huomion. Minua pelotti. Vartijat tuskin vilkaisivatkaan minuun, eikä heillä olisi ollut mitään syytäkään.
    Maahinenkin istui olallani rauhallisesti, vaikka arvelin hänellä olevan vaikeuksia pitää nokkansa kiinni. Sen verran riemukkaalta hänen räkätyksensä ja lentokuvionsa olivat näyttäneet.
    Kaupungissa ei oikeastaan ollut muureja, pelkkä matala kivivalli kiersi osaa saaresta. Vain portin vieressä oli korkeampi muuri ja kaksi tornia, joihin valtava tammiportti oli upotettu niin että saranoita ei näkynyt. Eikä muuria tarvittukkaan, kaupunkihan oli saarella leveän joensuiston keskellä, eikä sinne päässyt kuin yhtä siltaa myöten.
    Joessa oli paljon kuohuja, todella kova virta ja karikkoja kaupungin lähistöllä. Sen takia sitä oli vaikeaa ylittää veneellä ja Tornin kaupunkiin saapuvien laivojen oli oltava todella näppäriä pujottelemaan karien lomitse.
    Kaupungin ainoalla portilla sillan saaren puoleisessa päässä seisoi tavallisesti kaksi vartijaa auringon noususta sen laskuun. Portin takana oli se osa kaupunkia jossa rikkaat ihmiset asuivat ja se oli varsin hyvin valaistu lyhdyillä, joita oli talojen seinissä säännöllisin välein ja joiden kynttilöiden vaihtaminen kuului yövahdin töihin.
    Tornin kaupunki omasi ikivanhat kauppaoikeudet ja se näkyi sen vauraudessa, huolella hoidetuissa rakennuksissa, suurilla toreilla ja ihmismäärissä jotka tungeksivat sen kaduilla aamusta iltaan ja yölläkin. Yöelämä oli keskittynyt kaupungin laidoille, niihin osiin joissa majatalot ja kapakat olivat. Kaupungissa oli joitakin vaarallisia alueita, mutta olin tottunut liikkumaan pelkoani näyttämättä kaikkialla.
    Suunnistin suoraan Majataloa kohti, joka oli noilla reunamaiden alueilla, juuri sillä rajalla, josta kaupungin pimein ja vaarallisin osa alkoi. Majatalon edessä kulkevalla kadulla oli vielä valot ja toisinaan siellä kävi vahtejakin, mutta sen takaa leviävillä kujasokkeloilla ei enää ollut mitään muuta kuin vahvimman oikeus. Siellä olivat tämän kaupungin lainrikkojat ja laittomat peliluolat, ilotalot ja rikkollisten majapaikat.
    Majatalo oli monen mutkan päässä kaupungin pääkaduista, mutta suhteellisen helppo löytää jos tunsi tien. Ei siis mennytkään kauan aikaa, kun olin perillä ja kävelin kiviportaat kadulta alas ja sisään Majatalon paksusta, raskaasta ja rautanauloin vahvistetusta ovesta. Tällä puolella kaupunkia oli paras omistaa sellainen ovi, jos ei halunnut joutua varkaiden ja muun roskaväen huomion kohteeksi.
    Katselin ympärilleni Majatalon hämärässä valaistuksessa, enkä huomannut mitään varoittavaa tai uhkaavaa. Tutun näköisiä kasvoja oli pitkin seinänvieriä hämäryydessä, vaikka kukaan ei toivottavasti tunnistanut minua. Majatalon isäntä oli tutulla paikallaan tiskin takana, pyöreänä ja valkohapsisena, kuten aina ennenkin. Hänen kaljunsa kiilteli ja sen ympärillä olevat hapset olivat kosteudesta hiukan kiharalla.
    Majatalon isäntä katsoi minua, kun kävelin lähemmäs. -Mitä Herralle saisi olla? Hän kysyi kohteliaasti ja vilkaisi terävästi korppiani. -Pysyyhän tuo lintu aloillaan? En haluaisi asiakkaiden ruokien ja juomien vaarantuvan, tuo laji kun on tunnetusti ahne ja sottainen. -Raakku on viisas ja kiltti lintu, yleensä se tekee mitä vain pyydän. Hän raakkui ja pörhisteli höyheniään juuri niin näsäviisaan näköisenä kuin korpilta saattoi odottaakin.
     Kyselin vapaata huonetta ja sellainen löytyikin melko helposti. Isäntä vei minut yläkertaan omaan vanhaan huoneeseeni ja todettuaan minun olevan tyytyväinen, hän lähti jättäen minut penkomaan tavaroitani. Avasin heti huoneen ikkunaluukut, jotta Maahisella olisi tilaa lähteä, jos hän tahtoisi, mutta hän jäi istumaan kattoparrulle katsellen minua kysyvän näköisenä. Saatuani tavaramme järjestykseen, katsoin häntä ja sanoin -No niin ystävä, mitä me teemme? – Olisiko pieni lentokierros kaupungilla mitään heti kun päivä valkenee huomenna? Vai haluaisitko lähteä jo nyt? Maahinen nyökytteli koko ajan puhuessani ja vilkaisi taivaalle. Ensimmäiset tähdet olivat jo syttyneet musteensiniselle kankaalle ja näin taivaan tummenevan nopeasti. – Haluatko että jätän ikkunan auki? Maahinen puisteli päätään, hänellä ei ilmeisesti ollut mitään halua lähteä ulos.
    Niinpä suljin ikkunan ja riisuin vaatteet ja pujahdin huopien alle tuttuun sänkyyn. Minun oli Alkemistia ikävä. Sen jälkeen kun olimme alkaneet olla yhdessä, tämä oli ensimmäinen kerta kun nukuin hänestä erillään. Ennen nukahtamista mietin että meidän olisi syytä ostaa yhteinen matkateltta ja minun käydä täydentämässä yrttivarastojani rohdospuodeissa ennen matkalle lähtöä, koska siihen ei maalla olisi mahdollisuuksia, eikä minulla enää aikaa kerätä tämän kesän satoa talteen.
     Aamulla näin Maahisen yhä nukkuvan pää siiven alla ja herätin hänet läpsäyttämällä häntä pyrstölle. Hän rääkäisi pelästyneenä melkein tiputtuaan katto-orrelta alas ja katsoi minua vihaisesti. – No hyvä, mitä korpit syövät aamiaiseksi? Kelpaisiko sinulle pekoni ja munakokkeli, vai haluatko kenties jotain muuta? Maahinen nyökytteli minulle ja niin tilasin suuren annoksen pekonia ja munakokkelia huoneeseen, syöden itse munat ja jättäen pekonin hänelle.
    Sen jälkeen minulla oli hiukan inhimmillisempi olo ja päätinkin lähteä kaupungille rohdospuoteja kiertämään samalla kuunnellen juoruja. Maahinen saisi vain etsiä minut kierrettyään kaupungin torit ja sovimme, että jos emme tapaisi ennen puolta päivää, hän tulisi huoneeseen takaisin ja odottaisi minua siellä.
     Maahinen lehahti sen jälkeen ikkunasta lentoon ja minä lähdin kaupungille kävelemään. Suuntasin suoraan sen toiselle laidalle, kaupungin paremman puolen joenpuoleisille reunamille, missä Käärmeen rohdospuoti sijaitsi. Mielestäni se oli kaupungin ja kenties koko maakunnan paras kauppa. Käärmeen puoti sijaitsi kapealla kauppakujalla, joka kääntyi toisena oikealle portilta päin kapunkiin tullessa. Kuja oli kivetty, kuten kaikki kujat tässä kaupunginosassa ja sitä ei ihme kyllä käytetty yleisenä likaojana monien muiden talojen välisten kapeiden kujien tapaan.
    Kujan varrella oli rohdoskauppa, taikatarvikekauppa ja muutamia vaatteisiin tai hienoihin astioihin keskittyneitä käsityöläispuoteja. Rohdospuodin oven yllä oli kirkkaasti maalattu punakultainen käärme ja sen alla koristeellinen kultainen teksti Käärmeen Puoti.
     Astuessani siään, nenääni lehahti voimakas yrttien, mausteiden, salvojen ja muiden aineiden tuoksu. Kaupan oven yläpuolella oleva kello kilahti sisään mennessä, erikoisuus josta omistaja oli syystä ylpeä ja joka oli hänelle myös välttämätön. Kaupan perällä puolihämärässä oli kiiltävä punapyökkinen tiski jonka takana kohosi seinän peittävä hyllykkö kattoon saakka täynnä avonaisia lokeroita tai laatikoita, joissa oli toinen toistaan kalliimpia ja harvinaisempia yrttejä.
     Kaupan molemmat seinustat olivat täynnä hyllyjä joilla säilytettiin vähemmän harvinaisia lääkeyrttejä. Myös yrttien valmistukseen käytettäviä mortteleita, vaakoja, teräviä pieniä sirppejä ja muuta vastaavaa oli niillä. Myös erilaatuisia mehiläisen vahoja oli saatavilla salvojen valmistukseen, samoin hajusteöljyjä, kauneuden hoitoon tarkoitettuja seoksia ja muuta tavallista. Tiski peitti lähes koko takaseinustan, vain vasemman seinän puolelle jäi kapea kulkutie.
    Kaupan omistaja, Herra Myyrä tuli käsiään esiliinaanasa puhdistaen esiin tiskin takaa. Hän oli kääpiö. Siis pienikasvuinen ihminen, tarkoitan. Ihmiset aina hämmästyivät nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Hän oli niin lyhyt ettei nähnyt tiskin takaa sisääntulijoita ilman korkeaa koroketta, jolla hän yleensä seisoikin asiakkaita laskuttaessaan, siksi kello oli hänelle tarpeellinen väline. Tiski nimittäin oli vanhanaikaiseen tyyliin niin korkea, että ylsi jopa minua reilusti yli vyötärön.
    Vaikka pienimmät tuntemani naiset olivat vain joitakin senttejä Herra Myyrää pidempiä,  oli hän silti huomiota herättävän lyhyt mieheksi. Herra Myyrä oli erittäin tarkka ulkonäöstään, todellinen keikari. Nytkin hänellä oli päässään Samurain hattua paljon uhkeampi töyhtöpäähine, viimeisen päälle leikattu kirkkaanpunainen nahkainen jakku, sen alla valkoinen silkkipaita, tummemman punaiset tiukat brokadihousut, silkkisukat ja kaiken hienouden huippuna kiiltävät, suurella hopeasoljella varustetut mustat nahkakengät.    Hiukset olivat pitkät, putosivat keltaisena kihararyöppynä alas selkään ja hänellä oli pitkät, hyvin hoidetut ja vahatut kullankeltaiset viikset.
    Silmät olivat kirkaan siniset, kasvot viiksiä lukuun ottamatta lähes nukkemaiset. Vyöllä roikkui kukkaro, muutamia muita pussukoita ja pitkä tikari joka kävi hänelle miekasta. -Oikein hyvää huomenta, hyvä Herra, hän tervehti minua kohteliaasti. Mitä teille saisi olla tänä kauniina aamuna? -Tarvitsisin täydennystä rohdosvarastooni, vastasin toivoen että ääneni ei paljastaisi minua naiseksi.  -Ainakin nokkosta, siankärsämöä, neidonviittaa, takiaisen juuria, kehäkukkaa, kamomillaa, humalaa ja väinönputkea, luettelin nopeasti.
    Herra Myyrä kääntyi mitään sanomatta ja asteli tiskin taakse nostaen suuret tikkaat esiin piilostaan. Hän kiipesi ketterästi niiden päälle ja alkoi kaivella hyllyjensä lokeroita mutisten samalla itsekseen rohdoksien nimiä. – Väinönputki taitaa valitettavasti olla lopussa, hän totesi minuun katsomatta. – Korvauksena sen puutteesta voin kertoa että kukaan ei etsi sinua tai ystäviäsi.
    Hätkähdin. En ollut tarkoittanut tulla tunnetuksi ja minua hermostutti, että Herra Myyrä oli nähnyt valepukuni taakse niin helposti. -Mitä tarkoitatte, kysyin hermostuneesti. -Vaikka olen pieni, en ole sokea, Herra Myyrä tiuskahti ja kääntyi tikkaillaan kiivaasti minuun päin. -En luullutkaan mitään sellaista, vastasin rauhallisesti.
    Herra Myyrä oli kuuluisa siitä, että loukkaantui herkästi ja kuvitteli toisten kaiken aikaa pilkkaavan häntä salaa hänen kokonsa takia. Toisinaan hän saattoi haukkua asiakkaansa ja ajaa nämä ulos kaupasta pahanhajuisia seoksia heidän peräänsä paiskoen. Kaupungin paras rohdosvalikoima kuitenkin oli epäilyksettä hänen, joten hänen asiakkaansa sietivät tätä hänen omituisuuttaan kärsivällisesti ja heidän tullessaan seuraavana päivänä uudestaan, herra Myyrä yleensä käyttäytyi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
    Rohdoskauppias kipusi tikkailtaan alas nopeasti ja ketterästi kuin orava huolimatta pusseista hänen käsissään. Hän marssi mitään sanomatta tiskin taakse ja alkoi punnita muita pyytämiäni rohtoja pienessä vaa’assa joka oli tiskillä. -Kuinka paljon laitetaan? Hän kysyi minua silmäten. – Puoli naulaa kutakin lajia, kiitos, vastasin hänelle kohteliaasti.
     Hän marsssi mitään puhumatta seinänvieriä kiertäville hyllyille ja poimi loput, hiukan tavallisemmat yrtiti nopeasti hyllyiltä. Palattuaan tiskin taa  Herra Myyrä silmäsi nopeasti tyhjää puotiaan selkäni takana ja kumartui lähemmäs minua. – En tiedä enkä välitäkkään tietää mitä sinun ja ystäviesi sekä Niklaksen joukkion kahnauksessa tapahtui. Teitä on kuitenkin etsitty, ei virallisesti, mutta olen kuullut huhuja joissa luvataan huomattava summa kultaa teidän jäljillenne johtavista tiedoista. – Samoin minulta on kyselty sinusta, koska sinua sai nähdä täällä melko usein kun vielä asustit kaupungissa ystäviesi kanssa.
    Pidä siis varasi. Ilmapiiri kulkijoita kohtaan on huonontunut täällä sen kahnauksenne jälkeen nopeasti. -Mistä tunnistit minut? Kysyin melko levottomana. – Tällä, kauppias sanoi ja vilkaisi uudelleen puotia ja katua sen ikkunoiden takana. Hän kaivoi vaatteidensa alta esiin nahkanauhan jonka päässä oli litteä, karkeasti mutoiltu savikiekko. Siihen oli kaiverrettu sama symboli kuin miekkaani.
    Tuijotin riipusta ällistyksestä mykkänä, kunnes Herra Myyrä sujautti sen taas piiloon vaatteidensa alle yhtä nopeasti kuin oli esiin kaivanut. -Mistä…aloitin, mutta kauppias nosti samassa sormen huulilleen ja vetäytyi taaksepäin. Ovikello kilahti ja kauhukseni näin Niklaksen kävelevän sisään ovesta. Keräsin kiireesti ostokseni joita Herra Myyrä oli näppärin sormin punninnut, lajitellut  ja pakannut puhuessaan ja väistyin syrjään tiskiltä. -Hyvää huomenta teille, hyvä herrat, Niklas sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti.
    Kumarsin hänelle, mutten vastannut, sillä pelkäsin hänen tunnistavan minut äänestä tai jopa kasvoista, jos tulisi liian lähelle. Hatun leveä lieri kätki onneksi paljon ja kumarruin pakkaamaan ostoksiani peittäen kasvoistani mahdollisimman suuren osan. Niklas harppoi lähemmäs ja sanoi – Ei ole kovin kohteliasta jättää tervehtimättä, hyvä herra.
    Samassa tiskin takaa kuului kova pamaus ja siitä missä Herra Myyrä oli seissyt nousi äkkiä sankka savupilvi joka haisi todella pahalle. Niklas huudahti ja horjahti pelästyksestä, mikä antoi minulle tilaisuuden poistua hänelle vastaamatta. Livahdin nopeasti ulos ja kujaa pitkin kohti kaupungin keskustoria toivoen löytäväni Raakun pian jostakin.
    Kiertelin aikani kaupungin monimutkaisessa katusokkelossa, kunnes päädyin sen keskustorille. Siellä oli normaaliin tyyliin aamumarkkinat ja kova tungos. Kaukaakin maalta aamuyöllä matkaan lähteneet viljelijät myivät tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, rasvaista sianlihaa, erilaatuisia leipiä ja olipa seassa myös useampi ruokakojunen huumaavine tuoksuineen.
    Torilla näkyi myös rikkaampien mauste-, tee-, ja kahvikauppaiden  silkistä rakennettuja värikkäitä telttoja. Torilla kierteli enimmäkseen perheenäitejä tai talousmatameja päivän ruokaostoksilla, seassaan joukko meluisia ja likaisia katulapsia, kerjäläisiä, tempuntekijöitä ja esiintyjiä. Mikään ei kuitenkaan kiinnittänyt erityisemmin huomiotani, ostin vain ohimennen kupin kuumaa teetä ja palan tuoretta leipää eräästä markkinakojusta ja yritin olla tähyämättä tungoksessa liian huomiota herättävästi taivaalle.
    Pujottelin vaivihkaa lähemmäs torin reunalle varta vasten pystytettyä lankkuseinämää, johon viralliset ilmoitukset, tuomiot ja kuulutukset yleensä naulattiin kaupunkilaisten luettavaksi. Seinämän edessä ei ollut kovinkaan paha tungos, se kun oli torin hiljaisemmassa päädyssä. Lukiessani kaupungin tavanomaisia ilmoituksia huomasin helpotuksekseni että kukaan ei näyttänyt virallisesti kaipaavaan meitä.
    Säikähdin hiukan Maahisen pöllähtäessä yhtäkkiä hartialleni jostakin. Hän kirkui melko kovaa suoraan korvaani, mutta lopetti heti kun pyysin häntä olemaan hiljaa. Ihmisiä hymyilytti kesy lintuni ja sainkin pian ympärilleni lauman ihailevia lapsia ja aikuisia.
    En kaivannut ollenkaan sen laatuista huomiota ja livahdin nopeasti torilta pois erään sivukujan kautta. Lähdin kävelemään takaisin Majatalolle varsin ripeää vauhtia, jotta en saisi enää enempää huomiota ihmisiltä. Pelkäsin yhä, että joku sattaisi tunnistaa kasvoni tai ainakin muistaa nuoren miehen korppinsa kanssa.
    Kävellessäni juttelin hiljaisella äänellä Maahiselle aamun tapahtumat. Kerroin pelästyksestäni kohdattuani Niklaksen niin yllättävästi rohdospuodissa. Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että hän ilmeisesti oli hengissä ja terve. Koko juttu metsäaukealla oli siis ollut teeskentelyä ja näytelmää, mutten edelleenkään voinut käsittää syytä. Miksi ihmeessä nähdä sellainen vaiva, kun meidät olisi voitu aivan helposti yllättää ylivoimalla ilman mitään kuoleman teeskentelyäkin.  Jälleen minun oli pakko työntää ongelma syrjään, ehkä en milloinkaan saisi tietää vastausta.
     Lopulta saavuimme Majatalolle monen mutkan ja sokkelon jälkeen. Olin pelännyt jonkun lähtevän seuraamaan meitä kaupungin torilta, joten olin kierrellyt aika pitkiä reittejä eksyttääkseni mahdolliset seuraajat kannoiltani. Maahinenkaan ei ollut nähnyt mitään vaikka oli lentänyt kujasokkelon yllä muutamia kierroksia.
    Kaupungin tämä osa ei tehnyt ollenkaan hyvää vaatteille, kengistä puhumattakaan. Onneksi minulla oli nyt jalassa kuluneet mutta hyvät matkasaappaani, sillä jouduin kahlamaan ajoittaan puolisääreen yltävässä jätemeressä. Olin iloinen housuistani, sillä hame, vaikka kuinka yksinkertainen tahansa olisi ollut pelkästään riesa ja sotkeentunut luultavasti käyttökelvottomaksi jätteiden seassa.
    Menin Majataloon sisälle hyvin muistamani sivuoven kautta, koska en halunnut kenekään näkevän minua juuri silloin. Huoneeseemme päästyäni riisuin nopeasti likaiset ja haisevat vaatteeni ja jätin saappaani ja housuni palvelustytön puhdistettavaksi.
    Tilasin huoneeseen samalla kevyen lounaan jonka jaoin Maahisen kanssa. Hän keskittyi tekemään selvää leivästä ja juustosta, kun minä puolestani söin kaiken muun hyvällä ruokahalulla. Pohdiskelin ääneen Maahiselle mitä meidän olisi viisainta tehdä. Herra Myyrän koru kutkutti uteliaisuuttani, sillä oli outoa törmätä jälleen samaan symboliin lyhyen ajan sisällä.
    Pohdin voisinko luottaa häneen riittävästi pyytääkseni apua matkani järjestämiseen, koska hän oli joka tapauksessa tunnistanut minut. Laadin iltapäivällä useamman luonnoksen kirjeestä jonka halusin lähettää Herra Myyrälle sopiakseni hieman yksityisemmästä tapaamisesta hänen kanssaan. Halusin keskustella hänen kanssaan kunnolla ja lisäksi saada enemmän vastauksia kysymyksiini.
    Maahinen ei juuri osallistunut keskusteluun edes rääkkymisellä, hän vain kuunteli hiljaa mitä minulla oli sanottavana. Oli virkistävää puhua vaihteeksi jollekulle, joka ei keskeyttänyt minua koko ajan omien ajatustensa kanssa.
    Iltapäivä kääntyikin illan hämäryydeksi yllättävän äkkiä, lopulta en enää nähnyt kirjoittaa yhtään mitään. Olin saanut muotoiltua viestin johon olin tyytyväinen, lyhyen ja kohteliaan jossa toivoin Herra Myyrän tulevan tapaamaan minua Majataloon, jotta voisimme keskustella hiukan yksityisemmin.
    Toivoin hänen ymmärtävän minut oikein, eikä esimerkikisi kuvittelevan, että olin äkkiä kiinnostunut hänestä romanttisessa mielessä. Koostaan huolimatta Herra Myyrä nimittäin oli naistenmiehen maineessa kaupungilla, enkä ihmetellyt miksi. Hänessä oli karismaa ja itsevarmuutta, joka korvasi täysin hänen kokonsa niin että sen unohti melko pian hänen tapaamisensa jälkeen.
    Illan pimentyessä nopeasti kuulin vahtipartioiden saappaiden kolinaa alhaalta kadulta näiden sytytellessä soihtuja. Kaupungin äänet muuttuivat, Majatalon etupuolella alkoi kuulua naisten naurua ja aikaisin humaltuneiden hoilausta, sekä erikokoisten seurueiden puhetta. Olin juuri oikomassa itseäni pitkän istumiseni puuduttamana, kun huoneeni oveen koputettiin.
    Mentyäni avamaan, näin yhden talon palvelustytöistä seisomassa kalpeana ja jännittyneen näköisenä kirjeen kera oveni ulkopuolella. Annoin hänelle pikkukolikon kiitoksena ja sieppasin kirjeen hänen käsistään nopeasti. Huoneeseen mentyäni totesin sen olevan vain neljään osaan taitettu karkea pergamenttipalanen, joka oli sinetöity suurella vahasinetillä. Tunnistin Herra Myyrän nimikirjaimet sinetistä. Suurempia kursailematta repäisin paperin auki nähdäkseni mitä siihen oli kirjoitettu. Maahinen lennähti olalleni päästäkseen hänkin lukemaan viestin.

Tervehdys, sisko.
Koska olet meikäläisiä, on sinun saatava tietää joitakin asioita.
Tule tapaamaan minua illan neljäntenä hetkenä
Satamakissan bordelliin, lähelle laitureita.
Tule mieheksi pukeutuneena ja tuo ystäväsi mukanasi.
Minun on näytettävä sinulle jotakin.

Kirjeen allekirjoituksena oli pelkkä suuri M kirjain, mutta tunnistin käsialasta Herra Myyrän, sen verran olin nähnyt kaupassa hänen kirjoittamiaan pullojen etikettejä ja erilaisia reseptejä yrttiseoksia varten. Katsoin huolestuneena Maahiseen. -Onko meidän turvallista mennä?
    Maahinen kallisteli päätään levottoman näköisenä, mutta ei ottanut kantaa asiaan. Juteltuani hetken hänen kanssaan, päädyimme siihen, että menisin bordellin sisään yksin. Jättäisin Maahisen ulos viestirullan kanssa joka olisi sidottu hänen jalkaansa kiinni. Mikäli en tulisi ulos takaisin ennen aamunkoittoa, olisi Maahisen lähdettävä etsimään lentäen toiset ystävämme mukanaan viesti jossa kertoisin kaiken siihen menessä tapahtuneen ja pyytäisin heidät jatkamaan tehtävää joka jäisi minulta silloin kesken.
    Minua olisi myöhäistä tulla enää etsimään niin monen päivämatkan päästä, koska jos olisin kadonnut, ei jälkiäni enää todennäköisesti löytyisi. Pyysin Maahista pysymään bordellin ulkopuolella vahdissa ja hälyttämään minut joko sisään tulemalla tai kirkumalla, jos näkisi jonkun meitä ahdistelleesta seurueesta tuntemansa tulevan sisään minun perässäni.
     Pakkasin huoneessa kaikki tavaramme yhteen laukkuun ja lähdin alas. Majatalon salissa etsin sen Isännän ja pyysin häntä vahtimaan laukkua puolestani alkerrassa kunnes tulisin itse tai joku toinen tulisi kyselemään sitä minun tekaistulla nimelläni.
    Maksoin laskun oleskelustani ja annoin Isänälle runsaat juomarahat kiitoksena hänen avustaan laukun suhteen. Isäntä lupasi vahtia laukkuani hyvin ja laittoi sen tiskinsä alle piiloon ihmisten katseilta. Jäin Majatalon saliin joksikin aikaa istuskelemaan ja kuluttamaan aikaa. En juonut mitään, sillä halusin pitää ajatukseni valppaina ja aistini terävinä illan seikkailua varten.
    Istuin vain hiljaa nurkkapöydässä tarkkaillen muita kulkijoita ja asiakkaita joita pyöri Majatalossa illan alkaessa. Olin vetänyt Samurain lierihatun silmilleni ja kietoutunut mustaan löysään viittaani. Maahisen olin lähettänyt huoneesta poistuessani ennalta lentelemään satamaan ja tarkkailemaan bordellin edustaa ja sitä ympäröiviä kujia.
    Hänen oli määrä ottaa minut kiinni satamaan kävellessäni tai viimeistään Satamakissan edessä. Valmiin, nopeasti kirjoittamani kirjeen olin jo kiinnittänyt hänen jalkaansa ja sitonut sen rullalle.
    Aika tuntui matelevan odottaessani hetkien kulumista. Illan kolmannen hetken alkessa lähdin Majatalosta ulos. Vuorokausi oli jaettu kahteen kahdentoista hetken jaksoon, joista päivän ensimmäinen alkoi auringon noustessa ja viimeinen päättyi kun tiimalasia oli käännetty kuudennen kerran.Siitä puolestaan alkoi illan ensimmäinen hetki ja sen viimeinen päättyi auringon nousuun.
     Maahista ei näkynyt Majatalon ulkopuolella, joten lähdin kävelemään satamaa kohti ripeää tahtia. Pysyin turvallisuuteni vuoksi enimmäkseen kaupungin valaistuilla pääkaduilla, joista poikkesin syrjään vasta vähän enen satamaa. Kiersin kujasokkelon lävitse Satamakissan bordellin eteen ja jäin odottelemaan Maahista.
    Lopulta tämä ilmestyikin läheisten kattojen takaa. Maahinen lensi vastapäisen talon katolle, jonka savupiipun suojissa hänellä näytti olevan ihan mukavat oltavat ja hyvä näkymä bordellin edessä olevalle aukealle ja kaduille joka suuntaan. Kävelin ripeästi pienen aukion poikki ja astuin sisään Satamakissan ovesta.
    Minun oli pakko siristellä hetken silmiäni, sillä sisällä oli todella valoisaa verrattuna katujen hämäryyteen. Valo näytti tulevan enimmäkseen kynttilöistä, jota oli piiloteltu ovelasti sinne tänne. Huoneessa oli todella kuuma suuren takkavalkean takia ja kauniisti hymyilevä palvelustyttö tulikin heti hakemaan viittaani tarjoutuen ottamaan sen pois. Kieltäydyin kohteliaasti ja silmäilin uteliaana ympäristöäni.
    Ainakaan tässä huoneessa ei näkynyt mitään räikeää tai säädytöntä, jonka kohtaamiseen ja kestämiseen olin itseäni koettanut valmistella. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten reagoisin jos näkisin jotain perverssiä tai inhottavaa, mutta ainakaan tässä huoneessa edes naiset eivät liikkuneet missään huomiota herättävissä asuissa tai suorastaan alasti. Paikka oli ilmeisen kallis ja korkeatasoinen, kaikki työntekijät olvat puhtaita, siistejä ja myös enimmäkseen hyvännäköisiä.
    Suuri takka roihusi ovea vastapäätä ja huoneen seiniä kiersivät pitkät penkit edessään pöytiä. Harvoja ikkunoita verhosivat paksut ja mauttoman ylelliset verhot, lattia oli paksujen mattojen peittämä. Oikealla ja vasemmalla seinällä oli muutamia ovia, joiden takana ilmeisesti tapahtui se mistä täällä varsinaisesti maksettiin, sillä sinne näytti jatkuvasti suuntaavan erikokoisia miesryhmiä yksi tai useampi tyttö käsipuolissaan roikkuen.
    Huomasin Herra Myyrän pian viistosti oikealla, takan viereisessä rauhallisessa nurkassa. Hänellä oli edessään hyvä ateria ja suuri juomatuoppi ja hän nyökkäsi minulle kohteliaasti liittyessäni seuraan. Ymmärsin pian miksi nurkan ympärillä oli tyhjää tilaa, sillä siellä vasta kuuma oli. Minun oli pakko avata viittani ja antaa sen valua penkille selkäni taakse ja toivoa ettei kukaan tulisi liian lähelle huomatakseen etten ollut oikeasti mies.
    Herra Myyrä oli tilannut minullekin, koska heti istuttuani sievä palvelustyttö kiikutti eteeni höyryävän lautasellisen tulisesti maustettua äyriäispataa tuoreen leivän ja hyvän valkoviinin kera. Aloin syödä hyvällä ruokahalulla, mutta viiniin koskin vain kohteliaisuudesta. En edelleenkään halunnut sekoittaa päätäni millään tavalla. – Kun olemme syöneet, saat poistua kanssani tuosta ovesta, Herra Myyrä sanoi ja viittasi meitä lähinnä samalla seinällä olevaan oveen. Satamakissan omistajatar odottaa meitä siellä ja usko kun sanon että hänelle on maksettu hyvin. Hän ei siis tule kyselemään mitään, kun jonkun tytön yläkerran huoneen sijasta suuntaammekin alas viinikellariin.
    Tuijotin Herra Myyrää ihmeissäni. Olin juuri kysymässä mitä ihmettä me siellä tekisimme, kun hän viittasi minua vain syömään ruokani loppuun ja olemaan hiljaa. Söimme sitten nopeasti lautasemme tyhjäksi ja lähdimme kohti Herra Myyrän osoittamaa ovea. Majatalon omistava pitkä ja tumma, kolhon näköinen naisihminen odotti meitä heti oven takana ja viittasi meitä seuramaan mitään sanomatta.
    Hän johdatti meidät sokkeloisten huoneiden poikki ja alas loputtomia kierreportaita viileään kellariin. Sinne pääseminen ja kylmänkostean, mutta puhtaan maakellarin tuoksun haistaminen oli helpotus yläkerran kuumuuden ja hajustekatkujen jälkeen. Vedin ilmaa syvälle sisääni helpottuneena ja pian sain taas syyn sulkea viittani sillä kellari oli todella kylmä.
     Herra Myyrä käveli ripeästi suuren ja hämärän kellarin toiseen päähän, ohi viski- ja oluttynnyrien ja pitkien pullorivien. Bordellin juomakokoelma oli ainakin laajuudeltaan todella vaikuttava. Kellarin toisessa päässä Herra Myyrä kopeloi aikansa karkeasti suurista lohkareista muurattua kiviseinää, kunnes yksi suurimmista kivistä päästi naksahduksen ja liukui syrjään. Sen takana oli ilmeisesti käytävä tai tunneli. Herra Myyrä sytytti kädessään olevan suuren lyhdyn mitään sanomatta ja viittasi minua menemään edellään sisään.
    Heti seinän aukosta sisään päästyämme hän sulki tien takaamme ja kääntyi puoleeni. -Bordellin omistaja luulee minun olevan täällä salakuljettajien asioilla, sillä erään laittoman maahantuloreitin päätepiste on tässä, Herra Myyrä sanoin viitaten käytävää oikealle. Tuo suunta johtaa satamaan ja maan pinnalle erään hylätyn varastorakennuksen sisään. Tässä suunnassa taas, hän sanoi vasemmalle viitaten, aukeaa suuri kaupungin alainen tunneli ja viemäriverkosto, jonka vain harvat tuntevat. Rikolliset ja vakoojat tietysti käyttävät sitä, mutta vain harva tuntee sen kokonaan.
     Minä olen yksi tämän kaupungin salakuljettajisa ja vien sinut pian katsomaan jotakin. Sinun on kuitenkin luvattava minulle kaksi asiaa ennen sitä, Herra Myyrä sanoi silmäten minua tiukasti. -Ja mitähän ne ovat? -Ensinnäkin, et saa koskaan mainita minua niiden tietojen lähteenä jotka kohta saat. – Samoin sinun on oltava hiiren hiljaa, vaikka näkisit jotain todella kammottavaa, koska jos päästät äänenkin, olemme molemmat kuolleita ennen aamunkoittoa. Toiseksi et saa paljastaa tätä kulkutietä kenellekkään kuin äärimmäisessä hengenhädässä. -Suostun, sanoin heti. Saatte siitä kunniasanani Herra Myyrä.
     Hän näytti helpottuneelta ja aavistin hänen tietävän kulkijoiden sisäisestä laista sen verran, että kerran sanansa  antanut ei sitä saanut rikkoa, yhteisöstä sulkemisen tai kuoleman uhalla. Se  takasi sen että kulkija saattoi huoletta antaa vaikka henkensä toisen kulkijan sanan varaan. Lähdin kulkemaan Herra Myyrän perässä yhä tihenevään pimeyteen.
    Käytävässä oli kosteaa ja kylmää, mutta onneksi raikasta ilmaa virtasi koko ajan jostakin ja lattia oli puhdas ja tasainen. Lyhdyn valo vääristi seinille kammottavia varjoja ja syvässä hiljaisuudessa pieninkin odottamaton ääni sai sydämen hypähtämään pelästyksestä kurkkuun tai lähtemään hurjaan laukkaan. Ajantaju katosi pian, samoin menetin suunnantajun nopeasti. En voinut ymmärtää miten Herra Myyrä saattoi kulkea erehtymättä pimeissä käytävissä.
    Minusta tuntui pian, että olimme vaeltaneet maan alla kilometrikaupalla ja tuntikausia ja ihmettlelin yhä enemmän määränpäätämme. Herra Myyrä ei sanonut minulle mitään, vilkaisi vain aina välillä taakseen varmistaen sen että olin yhä hänen perässään. Lopulta hän hiljensi vauhtia ja sitten pysähtyi kokonaan. -Shhh, hän kuiskasi ja viittasi minua tulemaan aivan viereensä.
   Hän teki jotakin lyhdylle, niin että sen valo himmeni aivan pieneksi ja nosti sen korkealle valaisten vasemmanpuoleista seinää. Seinä oli sileää, saumatta yhteen muurattua kivilaattaa, enkä voinut erottaa siinä mitään rakoa. Herra Myyrä kuitenkin painoi yhtä kivistä, jolloin se liukui äänettä sisään ja alaspäin ja paljasti näkymän suureen huoneeseen.
     Huone sijaitsi palatsissa, sillä sen seinät oli tapetoitu, huonekalut olivat hienoa kääsityötä ja verhot erittäin paksua ja hienoa kullankeltaista silkkiä. Ikkunat oli peitetty tiiviisti verhoilla, mutta huoneen katosta riippui useita kynttiläkruunuja, jotka valaisivat huonetta tehokkaasti. Huone oli muutoin raivattu tyhjäksi, mutta vastakkaisella seinällä minusta katsoen oli ikkuinoiden väleissä pieniä soikeita pöytiä. Huoneessa olevan ihmismassan lävitse en nähnyt mitä pöydillä oli.
     Huoneen peräseinällä oikealla minusta oli huoneen levyinen kapea lattiasta korotettu alue, jolle johtivat portaat ikkunoiden puolelta. Tämä vahvisti käsitystäni aatelistalon juhlasalista, koska oli joskus vieraillut vastaavissa suurten juhlien aikana. Silloin salien lattioilla oli pöytiä ja korokkeella pääpöytä, jossa isäntäväki ja arvokkaimmat vieraat aterioivat.
     Korotetulla lattialla seisoi pitkä, erittäin komea punatukkainen mies. Tämän vinot, kissamaiset silmät näyttivät pitävän hypnoottisessa otteessa huoneeseen ahtautuneita ihmisiä. Mies oli verhoutunut tummansiniseen, kultakirjontaiseen kaapuun ja hänen hiuksensa oli sidottu niskaan kiinni. Miehen ryhdistä, kasvoista ja äänestä näkyi käskemään tottuneen ihmisen karisma ja arvovalta.
    Nopeasti laskien ihmisiä, miehiä ja naisia oli ahtautunut lattialle seisomaan noin sata. Mies oli ilmeisesti juuri lopettamassa pitkää puhetta.
    -  Kaksi vuotta sitten minä menin erämaahan. Olin kyllästynyt elämääni ja kyllästynyt siihen miten  tässä maassa hoidetaan asioita. Kaikki oli tyhjää, merkityksetöntä, vailla mitään suurta tarkoitusta. Olin päättänyt mennä erämaahan selvittämään elämän tarkoituksen ja merkityksen. Paastottuani ja vaellettuani erämaassa neljäkymmentä päivää ja yötä, sain näyn.
    Ainoa todellinen Jumala lähestyi minua erämaassa. Hän puhui minulle ja kertoi, että ihmisen elämän todellinen tarkoitus on syntyä, tuottaa itseään kauniimpia ja viisaampia jälkeläisiä ihmissuvun ylentämiseksi ja kuolla. Lisääntyessään ihmisen tulee kiinnittää huomiota siihen millaisia jälkeläisiä hän tuottaa, jotta ihmisen suku ylenisi kohti jumaluutta.
 Maailmassa on pahaa ja Ainoa todellinen Jumala on kyllästynyt siihen. Hän ei tule sietämään enää kauan moraalittomuutta, seksuaalisuuden harjoitusta joka ei synnytä uusia jälkeläisiä, tai sitä että maailmaan syntyy muita kuin puhtaita ja kauniita lapsia. Sillä teidän tulee tietää, että ihminen puhtaana, kauniina ja täydellisenä on Todellisen Jumalan kuva täällä maan päällä.
     Samoin Ainoan Todellisen Jumalan vihan tulee pian kohtaamaan jokainen ihminen, elämäntapa tai oppi, joka kieltää tämän lisääntymisen puhtauden ja pyhyyden tai sen että Jumala on yksi. Te olette ne todelliset Ensimmäiset, jotka ovat vastanneet tosi Jumalan kutsuun.  Sillä tietäkää, että moraalittomuus, sairaus, laittomuus, noituus ja muu saastaisuus ihmisen elämässä on merkki ainoan Jumalan kirouksesta ja vihasta ja meidän tehtävämme on toteuttaa hänen kostonsa syntiä ja kaikenlaista pahuutta kohtaan.
      Me olemme hänen äänensä, hänen kätensä, hänen tekonsa tässä maailmassa. Opettakaa ihmisille, mikä on heidän velvollisuutensa Jumalan kuvina. Olkaa rohkeita, olkaa uskollisia, olkaa viekkaitta kuin ketut ja viisaita kuin käärmeet. Te olette valittuja! Jos pysytte uskollisina loppuun asti, niin tietäkää, että  osanne ja palkkanne tulee olemaan suuri, kunhan väärämieliset, saastaiset ja lain ulkopuolelle itsensä tietoisesti asettaneet  on puhdistettu tästä maasta ja Ainoan Jumalan kunnia saa jälleen loistaa.
    Mies lopetti puheensa. Ihmiset olivat kuunnelleet  häntä lumoutuneen näköisinä. Miehen lopettaessa he kaikki putosivat yhtä aikaa polvilleen kuin jonkin näkymättömän langan vetäminä ja kohottivat kätensä ilmaan. -Yksi Jumala, Yksi usko, Yksi kansa! He kaikki huusivat tämän tunnustuksen  suureen ääneen. Mies kumarsi heille ja kehotti heitä nousemaan ylös. -Pian koittaa toiminnan aika, ystävät, mies sanoi. Kukin tulee samaan täältä lähtiessään ohjeet miten menetellä ja mitä tehdä, jotta pyhyys, laki ja oikeus saisi jälleen valaista tämän maan. Tämä kaupunki on pian valmis ottamaan vastaan ainoan Jumalan totuuden ja hänen kostonsa väärämielisille.
    Siihen asti, mies jatkoi, nauttikaa osastanne valittuina, jotka eivät voi tehdä mitään väärää hänen silmissään ja tehkää tänä yönä kaikkea mitä sydämenne halajaa. Niine hyvineen mies poistui korokkeen takana olevasta palvelijoiden ovesta. Miehen poistuttua osa kuulijoistakin lähti, mutta ne jotka jäivät aloittivat hurjan juhlimisen.
    Ihmismassan harvennuttua näin, että pöydillä oli runsaasti alkoholijuomia ja ruokaa. Huoneen korokkeelle ilmestyi pian muusikoita, jotka alkoivat soittaa. Ihmiset rentoutuivat, nauroivat ja juttelivat. Ilman yhdenmukaista pukeutumista olisi kyseessä voinut olla mikä tahansa rikkaiden ihmisten juhla. Osa ihmisiä tuli siinä vaiheessa todella lähelle pientä kurkistusreikääni ja haukoin henkeäni nähdessäni heidän vaatteensa tarkemmin. Heillä kaikilla oli samanlaiset, joko tummansiniset tai ruskeat hupulliset kaavut. Jokaisen kaavun oikeaan käsivarteen oli ommeltu punakultaislla langoilla tyylitelty ketun pää.
     Horjahdin aukolta taaksepäin pyörtymäisilläni, sydän takoen. Silmissäni vilisi, kun mieleeni palautui elävänä näkemäni painajainen, jossa kaikkilla sotilailla oli ollut ketun pää oikeassa käsivarressaan. Vain Herra Myyrän raudanluja ote piti minut pystyssä. Hän kiskoi minut aukolta pois ja sulki sen kiireesti. – Shh, hän kuiskasi jälleen, nyt kiukkuisesti.
    Herra Myyrä lähti jälleen liikkeelle, viitaten minut uudelleen mukaansa. Yllätyksekseni hän ei palannutkaan takaisin tulosuuntaamme, vaan jatkoi samaa käytävää pitkin eteenpäin ja muutamien käännösten jälkeen umpikujaan, toiselle karkeasti muuratulle kiviseinälle, jossa oli vastaava salaovi kuin Satamakissan kellarin seinässä. Hän auttoi minut sisään aukosta ja sulki salaoven huolellisesti jäljessään.
    Sen jälkeen hän johdatti minut ylös kellarista pitkin ilmeisesti talon takaosaa kulkevaa kierreportaikkoa ylös toiseen kerrokseen. Portaat olivat puuta ja käytävässä haisi ummehtunut ilma. Siksi yläkerran huoneiden avara mukavuus ja raikas yrttien, kirpeiden mausteiden ja puhtaan ilman tuoksu olikin yllätys. Jalkani tärisivät yhä pelästyksestä ja istuinkin kiitollisena huoneessa olevaan mukavaan nojatuoliin.
    Herra Myyrä puuhasi aikansa huoneessa, hän sytytti tulen takkaan ja kynttilät kynttiläkruunuun, joka oli pitkähkön, vaalean puupöydän yläpuolella. Takan valossa näin istuvani nojatuolissa takan edessä, jalkojeni ulottuvilla mukava pieni jalkatyyny ja vieressäni pieni pyöreä pöytä, sekä toinen nojatuoli sen toisella puolella. Huoneen kattoa halkoivat paksut puupalkit, joista riippui yrtti- ja maustekasvikimppuja, ilmeisesti huoneilman raikastamistarkoituksessa.
    Lattialla oli muutamia mukavia mattoja, seinillä joitakin hyviä tauluja ja pitkä pöytä sijaitsi huoneen ikkunaseinän edessä.. Herra Myyrä ilmeisesti söi ja työskenteli tuolla pöydällä, sillä sen päällä oli läjittäin papyrusta, pergamenttikääröjä, sulkakyniä, mustepullo, sinetti ja muutamia likaisennäköisiä kulhoja.
    Olimme Herra Myyrän asunnossa hänen puotinsa yläkerrassa. Pöydän oikealta puolelta johti kapea ovi toiseen huoneeseen, arvelin sen olevan keittiön. Herra Myyrä kolisteli keittiössään aikansa ja palasi lopulta käsissään tarjotin, jolle oli astettu kaksi suurta viskilasia, hedelmiä, juustoja, tuoretta leipää ja hunajaa. Hän ojensi minun käteeni toisen lasin, asetti tarjottimen väliimme pöydälle ja istahti toiseen nojatuoliin viereeni. Hän kehotti minua eleellä käymään käsiksi tuomaansa ruokaan ja otti itse siemauksen lasistaan.
     Kohennettuaan tulta vielä kerran takassa, hän kääntyi puoleeni ja sanoi  -Nyt voimme puhua rauhassa. Tuijottelin tuleen äkkiä kovin hämilläni, tuntui hankalalta sanoa yhtään mitään. Kysymyksiä vilisi päässäni mutten tiennyt mistä aloittaa. Kenties Herra Myyrä oivalsi hämminkini, koskapa hän laski lasinsa kädestään ja kaivoi paitansa alta esiin korunsa. -Aloittakaamme tästä, hän sanoi. -Niin, mistä te olette saanut tuon korun, kysyin ihmeissäni häneltä. – No kas, hän aloitti. On olemassa eräänlainen joukko ihmisiä, joita yhdistää usko tiettyihin asioihin. Tämä ristin jakama ympyrä on meille yhteinen muistutus, eräänlainen tunnustus siitä mihin uskomme ja mitä pidämme tärkeänä.
    Näillä esineillä, joihin kuva on kaiverrettu, on olemassa voimaa. Tämä minun koruni esimerkiksi on totuudenkertoja, se siis paljastaa ihmisen tosiolemuksen valeasun takaa ja kertoo totuuden jos hän valehtelee. Miten se sen tekee, sitä en voi sinulle kertoa, koska sinulla on oma tiesi kuljettavana ja oma esineesi tutkittavana, hän jatkoi viitaten miekkaani. Voin vain sanoa, että tämä toimii. Esineen toi käsiini eräs vanha, valkohapsinen mies kauan sitten ja lähetti minut matkalle etsimään korun merkitystä ja oikeaa käyttöä.  -Minkä näköinen mies, kysyin henkeäni pidätellen. – Sinä tiedät kyllä, hän vastasi minua silmäillen. Sinulla ei muuten olisi miekkaasi.
    Me sanomme miestä portinvartijaksi, koska hän vetää esiin ja kutsuu ne joilla on kohtalo täytettävänä ja joille meidän totuudestamme on hyötyä hänen matkallaan. Miten hän ne ihmiset tunnistaa, sitäkään en voi sinulle kertoa. Se on osa hänen Mysteeriään. – Niin Kulkija, hän jatkoi surullisesti, ette te ole ainoita, jotka tuntevat Tien ja sen kutsun mysteeriot. Te kulkijat olette minun ymmärrykseni mukaan vain näkyvä muistutus maailmalle siitä, että jokaisen on vastattava Tien kutsuun, tavalla tai toisella, joko tässä maailmassa tai seuraavassa.
    Herra Myyrän sanat haipuivat hiljaisuuteen ja hän jäi tuijottamaan liekkeihin mitään puhumatta. En tohtinut sanoa sanaakaan, sillä näin Herra Myyrän silmissä saman syvän kaipauksen, joka yhdisti minua ja ystäviäni Tiehen ja kulkemiseen.
-  Mutta nyt, Herra Myyrä jatkoi reipastuen, meidän on puhuttava sinun tulevaisuudestasi. Minulla on velvollisuus auttaa sinua kaikin mahdollisin tavoin kantamasi symbolin tähden, joten kerro minulle, onko jotain mitä voisin tehdä matkasi helpottamiseksi? – No, sanoin ihmetellen mielessäni miten helposti kaikki olikaan järjestynyt. – Minun tarvitsisi päästä pohjoiseen, ylös Kolmen kuninkaan jokea. Mutta jos voisit löytää minulle laivurin, joka ottaisi minut ja korppiystäväni turhia kyselemättä mukaan ja matkan varrelta myös muut ystäväni, olisin siitä enemmän kuin kiitollinen. – Tietysti sellaisen johon voisi edes jossain määrin luottaa ja joka tuntee Kolmen kuninkaan joen todella hyvin.
    Herra Myyrä oli katsellut vuoroin minua ja vuoroin liekkejä puhuessani ja pudisteli ajatuksissaan päätään. -Eipä ole helppoa, ei, hän mutisi itsekseen. Montakin laivuria tunnen, hän jatkoi minua katsoen, mutta suurin osa on rikollisia ja salakuljettajia, eikä heihin voi oikein luottaa. He eivät puhu, mutta eivät myöskään välttämättä vie sinua ja ystäviäsi perille. Jotkut heistä ovat kuitenkin velkaa minulle suuria palveluksia, yksi jopa henkensä. Kenties voisin suostutella ja lahjoa jonkun ottamaan teidät mukaan. En osaa sanoa vielä. Mutta lähetän sanan, heti kun voin, siihen Majataloon jossa asustat. Nyökkäsin vastaukseksi, sillä mitä muutakaan olisin voinut sanoa. Tämä oli enemmän kuin olin osannut toivoa tai pyytää ja myös minä jäisin Herra Myyrälle suuren palveluksen velkaa.
    Hörppäsin muutaman kulauksen lasistani ja nakertelin hetken aikaa suurta juustonkimpaletta. -Entäs se mitä näimme, kysyin lopulta.  – Niin, se roskaväki, Herra Myyrä vastasi punastuen. En osaa sanoa muuta, kuin että paha tekee työtään tässä kaupungissa, maan alla, näkymättömissä. Sain totuuden sattumalta selville tultuani uteliaaksi eräiden kaupungissa liikkuneiden outojen valepukuisten henkilöiden suhteen. Tämä punatukkainen mies esimerkiksi. Aloin seurailla heitä ja se oli helppoa, koska tunnen kaupungin salaiset tiet paljon heitä paremmin ja koska monet verrannollistavat älykkyyteni kokooni. Se on heidän virheensä.
    Olen kuunnellut salaa muutamia vastaavia kokouksia, enimmäkseen hihkumista, fanaattisia puheita ja suuruudenhulluja suunnitelmia, joille en antaisi mitään painoa ellei kaupunki olisi alkanut muuttua niin kummalliseksi tuon miehen tulon jälkeen.
     -Ja sitäkö he sitten tahtovat, kysyin Herra Myyrältä, että kaikki erilaiset, vapaat, toisenlaisen elämäntavan valinneet ja oudot ihmiset tuhotaan tai pakotetaan heidän käsitykseensä elämästä?   -Sitä, Herra Myyrä sanoi hiljaa. Ja miten silloin luulet käyvän minulle, tai teille kulkijoille jotka olette jättäytyneet tämän maailman järjestyksen ulkopuolelle vapaaehtoisesti, tai niille onnettomille jotka ovat syntyneet vajaamielisinä tai hulluina? – Miten käy taiteiden, sirkusten, kiertävien seurueiden? Miten käy kaikkien ihmisten joiden totuus on toisenlainen kuin tuon joukon?
    – Kun pimeä nousee, miten käy valon ja niiden ikivanhojen totuuksien, joiden etsijä sinäkin kaikkien Tietä kulkevien lailla olet? -Huonosti käy, jos noiden suunnitelma toteutuu, vastasin inhosta värähtäen. – Miksi näytit tämän kaiken minulle? -Koska sinä ystävinesi törmäsit jo kerran heihin, vastasi Herra Myyrä. – Olen nähnyt Niklaksen joskus noissa kokoontumisissa.
-    Ja miksi en olisi näyttänyt? Tämä minun koruni, hän jatkoi rintaansa taputtaen, kertoo minulle, että sinussa on ainesta johtajaksi ja että sinulla on sisäistä voimaa, rohkeutta ja älyä taistella tuollaista valkeuden kaapuun puettua pimeyttä vastaan. -En minä ole koskaan haaveillut mistään suuren sankarin osasta, keskeytin Herra Myyrän. Ei minulla ole halua taistella, eikä minusta ole vastusta noin isolle joukolle  hulluja, mutta ilmeisen rikkaita ja vaikutusvaltaisia fanaatikkoja.
    Minä haluan elää rauhassa ystävieni kanssa, kulkea vapaana ja seikkaillen mukavia seikkailuja matkalla paikasta toiseen. En pidä tästä lainkaan. Herra Myyrä ei vastannut mitään, vaan kääntyi puoleeni ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän katsoi niin syvälle ja kauan, että punastuin lopulta. -Älä valehtele minulle, Herra Myyrä sanoi hiljaa.
    – On totta, että sinua pelottaa. On totta, että jokin osa sinusta haluaa elää juuri noin. Mutta on yhtä totta, että olet aina, jossakin sielusi syvimmissä sopukoissa haaveillut jostakin tämän kaltaisesta. Miettinyt mitä tekisit, jos sinulle tarjoutuisi joskus tilaisuus. Kuten jo sanoin, sinussa on kaikki tarpeellinen potentiaali, lahjat ja voima tämän kaltaiseen tehtävään. – On vain itsestäsi kiinni, miten käytät lahjojasi, sillä ne yksin eivät riitä. Joudut tekemään kovasti työtä kasvaaksesi lahjojesi ja piilevien kykyjesi antaman lupauksen mittaiseksi.
    – En voinut kuin nyökätä hänen sanoilleen. Minua hävetti, että olin yrittänyt valehdella itselleni valehtelemalla hänelle. -Kiitos sinulle sanoistasi, sanoin hänelle hiljaa. Herra Myyrä vilkaisi taivaalle, joka oli jo vaalenemassa ikkunaluukkujen ulkopuolella. -Sinun lienee aika lähteä, hän ilmoitti nousten samalla seisomaan.
    Minäkin nousin ja lähdimme jälleen portaita alas ja kellarin kautta käytäviä myöten takaisin Satamakissan bordelliin. Herra Myyrä vei minut enempiä puhumatta ylös sen saliin, jossa vain muutama haukotteleva tyttö sammutteli viimeisiä kynttilöitä ilmeisen vilkaan yön jäljiltä, miespuolisen henkilökunnan puolestaan raahatessa ulos paria lattialle sammunutta juhlijaa.
    Minä kävelin heidän perässään ulos pitkän yön jäljiltä, juuri ennen aamunkoittoa. Ovella käännyin katsomaan vielä kerran taakseni. Herra Myyrä seisoi liikkumatta keskellä lattia, tuijottaen perääni. Vilkutin hänelle  ja astuin ovesta ulos.
    Maahinen lensi samassa hartialleni ja hyppeli sillä levottomasti, sekä raakkui ja räkätti paheksuvaan sävyyn suoraan korvaani. Hän ojensi heti jalkansa, jotta ottaisin painavan kirjekäärön pois, minkä teinkin mielihyvin. Ymmärsin pian hänen olleen hirveän levoton, koska olin viipynyt niin pitkään poissa. Olin väsynyt, mutta tavalla, jonka kokee joskus valvottuaan koko yön tärkeän syyn tai hyvän seuran takia. Sellainen väsymys ei tee ärtyisäksi tai tyhmäksi, vaan ikäänkuin nostaa tai irrottaa ihmisen maasta irti, kuin olisi joitakin senttejä oman kehonsa sisällä ilmassa.
    Juttelin Maahiselle kaiken mitä olin nähnyt ja kokenut yön aikana ja hän kuunteli. Näin hänen reaktioistaan, että hänkin pelästyi edessä olevaa tehtävää ja vaaroja, eikä osannut oikein kommentoida mitenkään yön tapahtumia. Hänellä puolestaan oli ollut ilmeisen tylsä ja ikävystyttävä yö ilman mitään sen kummempia tapahtumia.
   Palasimme takaisin Majataloon, missä haukotteleva palvelustyttö ojensi minulle laukkuni ja saattoi minut uudelleen varaamaani yläkerran huoneeseen. Tällä kertaa se  oli aivan toisessa päässä taloa, sillä oma entinen huoneeni oli varattu yön aikana. Suljin paksut ikkunaluukut ja kömmin kiitollisena peiton alle, varmistettuani ensin että Maahisella oli kaikki kunnossa. Sen jälkeen nukahdin.

    ”On hyytävän kylmä. Vaellan yksin ja suojatta erämaassa, loitolla kaikista kaupungeista. Tunnelma on lohduton, hiljainen ja kuollut. Jäätyneen maan suru tuntuu lumen lävitse ja kuulen itkeväni ääneen omaa suruani maan kohtalosta. Missän ei näy elämää, vain jäätynyt, autio lumitasanko.
    Äkkiä taivaalla alkaa  tuulla ja tuuli nousee suurina pyörteinä, kunnes myrskyn voima peittää kaiken alleen.
Tuulessa kaikuu julmia, pelottavia ääniä. Ne paisuvat ja hiljenevät, vinkuvat ja huutavat. Äkkiä tuulen pyörteen keskelle muodostuu hirviömäinen hahmo, joka tuijottaa minua. Erotan vain sen keltaiset silmät, jotka tuijottavat minua myrskyn lomassa. Äänet kuuluvat nyt selvemmin.
-Me odotamme sinua täällä.”

    Heräsin jälleen hiestä märkänä omaan kauhun huutooni, enkä totisesti nyt jättänyt untani kertomatta. Maahinen lennähti pelästyneenä vatsalleni istumaan herättyään hänkin minun kiljaisuuni ja sai kuulla itkunsekaisen tarinan kauheasta unestani ja tarkemman kuvauksen edellisestä, joka oli käynyt inhottavalla tavalla toteen.
    Nyt olin ensimmäisen kerran todella pahoillani siitä, ettei hän kyennyt puhumaan, koska enemmän kuin mitään olisin tarvinnut ystävän lohdutusta ja ihmisen kättä jota puristaa. Silti Maahisen onnistui välittää minulle oma myötätuntonsa ja rakkautensa, linnunhahmostaan huolimatta. Vähitellen rauhoituin, Maahisen jäädessä istumaan sänkyni päätyyn, haluamatta enää mennä kauemmas nukkumaan.
    Näin hänen painavan päänsä siiven alle ja miten hän nukahti melko pian, mutta itse jäin valvomaan huoneen aamupäivän hämärässä. Arvelin nukkuneeni kolmisen hetkeä ja aamunkoiton olevan kääntymässä aamupäiväksi. Lopulta en saanut enää nukuttua, vaan hiivin hiljaa huoneen toiselle puolelle ja raotin ikkunaluukut. Rauhoittaakseni itseäni aloin kirjoittaa muistiin kaikkea mitä minulle oli tähän mennessä tapahtunut, saadakseni paremman käsityksen siitä mikä oli minut tähän johdattanut.
    Mietin miten voi olla mahdollista, että juuri minä kaikista ihmisistä joutuisin kohtaamaan ja elämään lävitse nämä asiat? Tämä oli yksi niistä kysymyksistä, joihin en koskaan saisi vastausta. Vanhan sanonan mukaan se joka kysyy kohtalolta -Miksi minä? Saa aina saman vastauksen, joka kuuluu -Miksi ei? Sen kummempaa vastausta en  olisi osannut minäkään keksiä kirjoittaessani sivun toisensa jälkeen täyteen muistiinpanoja matkoistamme ja ystävistäni.
    Ulkona kirkas aamu oli kääntymässä pilviseksi päiväksi. Lopulta Maahinenkin heräsi ja menimme yhdessä alas myöhäiselle lounaalle. Minulla ei ollut ruokahalua aamun kauhun jäljiltä, eikä Maahinenkaan saanut annokseensa suurtakaan lovea. Hän tuijotti minua huolestuneena pöydän toiselta puolelta, jossa hän istui tuolin selkänojalla minua katsellen ja leivänpalaa mutustellen.
    Oli vaikeaa olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, enkä voinut puhua paljoakaan. Oli helpotus päästä takaisin yläkerran huoneeseen, pois ihmisten näkyviltä. Tiesin kokemuksesta, että tulisin viettämään seuraavat päivät itsesääliin ja masennukseen vaipuneena, sillä sellaisia seurauksia saa kärsiä se joka tietää asioita ennalta.
     Epäilykset piinaavat monin kerroin ja yleensä tuollaisten unien jälkeen kaikki mahdolliset pelot, huolenaiheet ja muut masentavat asiat hyökkäävät kimppuun pahemmin kuin muulloin. Oma väsymykseni ja yöllä koetut pelästymiset eivät mitenkään parantaneet tilanetta. Ne olivat päin vastoin heikentäneet minua, niin että olin tavallista alttiimpi pelon ja masennuksen hyökkäyksille.
     Kokemuksesta tiesin myös, että minua auttaisi eniten jos saisin jotain muuta tekemistä ja ajattelemista niiksi päiviksi, joina joutuisin odottamaan viestiä Herra Myyrältä. Vaan mitä voisin kesiä siksi aikaa? Ulos en oikein uskaltanut enää mennä, mielessäni eli liian voimakkaana kauhukuvia siitä mitä minulle saatettaisiin tehdä jos minut tunnistettaisiin.
    Vähitellen päivä mateli eteenpäin, lähinnä torkuin sängyllä ja toivoin ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Illan tullen olin edelleen väsynyt ja tokkurainen vähäksi jääneiden sikeiden unien jäljiltä. Suuntasin kuitenkin kulkuni alakertaan ajatellen ajan kuluvan nopeammin alakerrassa viiniä siemaillen ja kenties jopa hyvässä seurassa, jos sattuisi käymään tuuri. Maahinen oli haluton lähtemään alas, hän oli ilmeisesti liian väsynyt edellisen yön valvomisesta. Hän jäikin torkkumaan huoneeseemme, kun lähdin alas.
    Alakerrassa oli vielä alkuillan hiljaisempi aika, joten Majatalo oli vielä melko tyhjä. Olin juuri istahtanut penkille sen peränurkkaan, kun äkkiä ovella syntyi meteliä ja pieni, rääsyinen katutyttö juoksi sisään. -Onko Parantaja täällä, hän kirkaisi heti ovella. Hyppäsin pytyyn ennekuin ehdin ajatella ja huusin -Täällä minä olen. Ihmiset kääntyivät katsomaan minua, mutta katumiseen ei enää ollut aikaa tai mahdollisuutta.
     Tyttö juoksi luokseni -Herra Myyrä käski minun tuoda tämän heti sinulle, hän huohotti puristaen kädessään pergamentin palaa. Ja hän käski sinun pitää kiirettä, tyttö lisäsi ennenkuin juoksi ulos ovesta ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Repäisin pergamentin heti auki ja luin muutaman hätäisesti kirjoitetun rivin.

”Satamassta lähtee tänään auringon laskiessa laiva nimeltä Musta Lokki, sinulle on siinä paikka. Minut on paljastettu, kaupasta kuului meteliä aamupäivällä ja minua etsitään. Joku on kavaltanut minut tai seurannut meitä molempia.  Sinua käytiin tänään taas kyselemässä oikealla nimelläsi liikkeessäni. Oman turvallisuutesi tähden älä etsi minua, vaan lähde. Olet ainoa nyt joka tietää mitä on tekeillä. Mene!”

    Alla oli sutaistuna sama M kirjain jonka olin nähnyt edellisessäkin viestissä. Tuijotin lappua hetken ja säntäsin sitten sydän takoen yläkertaan. Maahinen rääkäisi kauhuissaan kun herätin hänet taas kesken makeiden unien huutamalla -Nyt on kiire! Ja sieppaamalla oman reppuni lattialta. Survoin siihen hätäisesti kirjoitusvälineeni ja vähäiset tavarani, komenisin Raakun hartialleni ja lähdin juoksemaan alas. Jätin huoneen pöydälle muutaman kultarahan maksuna huoneesta, koska en ehtisi enää etsiä Isäntää käsiini.
    Ihmiset tuijottivat minua ihmeissään, kun hyökkäsin vauhdilla ulos ovesta. Jotkut huutelivatkin perääni, mutta en jäänyt vastaamaan tai kuuntelmaan mitä minulle huudeltiin, vaan ryntäsin vauhdilla satamaan. Vilkaisin huolestuneena taivaanrantaan, sillä aurinko oli juuri painumassa mailleen. Pelkäsin etten ehtisi laivaan ja jäisin kaupunkiin ilman kyytiä ja ilman Herra Myyrää.

Vaskikäärme

Aihe: Proosa | 2 kommenttia »