He menevät hautajaisiin.
Kaninpojilla on valkoiset paidat (mutta ei kauan),
kanitytöllä Matrix-takki,
Kuudennella Miehellä kokopuku ja porkkanasolmio
ja kanilla sukkapuku.
Leski on pieniä luita. Pyörähtelevät silmät, siro kaula kaarella, pää siipien välissä.
Kania itkettää jo kirkon pihalla, vaikka hän ei tuntenut vainajaa.
Hän ottaa osaa jokaiselle vastaantulijalle.
Kaikilla punaiset nenät ja valkoiset liinat.
Pappi kertoo taas sen saman:
vainaja oli hyvä kani.
—
Kani soittaa hevoselle, koska rakastaa hevosen pehmeää ääntä, jossa on melankolinen klangi. Hän haluaa tietää, miten kanervankukista valmistetaan uniteetä. Unentulo on ollut vaikeaa, on tarvittu lääkkeitä ja viiniä. Viinistä tulee yksinäinen olo, jos ei ole puhekumppania. Nyt ei ole. Kuudes Mies lähti maistamaan ruohoa aidan toiselta puolelta. Kanilla on vieras, ontto olo.
He rupattelevat niitä näitä etäisestä tuttavastaan, Kukkahämähäkistä, joka valittiin Vuoden Hämähäkiksi.
- Mitä tuomarit oikein ajattelivat? Sillähän on länkisääret.
- Osaahan hän vaihtaa väriä, hevonen muistuttaa.
Kani rohkaisee itsensä.
- Luuletko, että minä juon toisinaan ihan hiukkasen liikaa?
- Paljonko sinä sitten juot? hevonen kysyy.
- Viime aikoina aika paljon. Joskus liikaakin.
- Onhan se sitten mahdollista, hevonen sanoo.
—
Kani on lopettanut viinin juomisen ja lääkkeiden syömisen.
Hänellä on luomutila, jossa kasvaa
(ei ruohoa)
hitaasti märehtiviä ajatuksia.
Hitaita pilviä lipuu tilan yllä.
Hän tekee hitaasti kotitöitä.
Illalla hän hengittelee.
Kannattaa aloittaa varovasti, hevonen neuvoo.
Vaikka hengittäisi kuinka vauhdikkaasti, ei valaistu yhtään nopeammin.
Hitaus on hankalaa.
Välillä kesken hengittelyn Kani käy tarkistamassa, nukkuvatko pojat.
Mitä telkkarista tulee. Onko Kuudes Mies palannut kotiin.
Sitten hän palaa tyynylle istumaan.
—
Sataa, on huhtikuu.
Kani polkee treeneihin ja ajattelee:
olisipa keltainen kumipuku.
Märät korvat lerppuvat märän myssyn alta. Saappaissa on reikä.
Kuudes Mies katosi keksipurkkirahojen kanssa, ei löytynyt miestä baareista.
Kani polkee surullisen paikan ohi.
Siinä on kynttilöitä, missä kettupoika ajoi ojaan.
Jos kuolisi, kuka lohduttaisi pikkukaneja?
Tai.
Jos lapsille tapahtuisi jotakin. (Häipykää, ajatukset!)
Sataa.
Sade on nyt.
Hannele Louhivuori
Hannelelle palautetta Vilja-Tuulialta:
Koska sikermä on vahvasti kertova ja proosarunot toisiinsa sidottuja, käsittelen palautteessani niitä omana pienenä taideteoksenaan, en niinkään erillisinä runoina.
Ensimmäiseksi alan pohtia kaniuden ja ihmisyyden rajapintoja. Disney on oikeassa, niitä on runsaasti. Seuraavaksi kiinnostavat eroavaisuudet. Porkkanasolmio nyt voi olla kenellä tahansa. Korvatkin saattavat lerppua myssyn alta, jos ne ovat erityisen lerppuvaiset. Johtopäätös: runoissa ei eletä kaniyhteisössä à la Richard Adamsin Ruohometsän kansa (loistoteos, muuten), vaan maailmassa, jossa on kaneja ja hevosia tekemässä ihmisten asioita.
Rajojen hahmottaminen tuottanee silti kirjoittaessa välillä päänvaivaa. Tärkeintä on, että kaniin ja hänen tuntemuksiinsa voi samaistua. Ettei lukiessa tarvitse pohtia, miksi lukee juuri Kanista. Se, miksi kerrotaan kanista eikä jostakusta Pertsasta, tuo myös lisää ulottuvuuksia. Vähän niin kuin Julia Vuoren sarjakuvataiteessa, jossa seikkailee sika. Eläinten kautta paljastuu ihmisen haavoittuvaisuus – ja se, että kukin on maailmassaan jollain tavalla vieras. Toiset olennot ovat toisia lajeja, vaikka olisivat samaakin lajia. ”Vainaja oli hyvä kani” tähdentää roolileikin onnistumisen. Lause on kuultu monta kertaa, mutta kun yksi sana vaihdetaan, alkaa sen sanomaa ajatella uudelleen ja tarkemmin.
Runojen lakoninen toteamisen tapa yhdistettynä kirpakoihin tunteisiin tuo minulle mieleen Riina Katajavuoren runouden: ”Kani polkee treeneihin ja ajattelee: olisipa keltainen kumipuku”, ”Vaikka hengittäisi kuinka vauhdikkaasti, ei valaistu yhtään nopeammin.” Riinan teoksista voisikin olla sinulle innoitusta.
Kaikille teksteille voi löytää tällaisia sisarussuhteita ilman, että ne menettävät piiruakaan ainutlaatuisuudestaan. Aivan erityinen ja omaehtoinen tämäkin runosarja on. Se koskettaa, jättää jäljen = jää mieleen. Siinä on siis sanottavaa. Runoissa pohditaan elämisen ja olemisen mahdollisuuksia yhtä aikaa konkreettisesti (viini, sade, hevos-ystävä, Kuudes Mies) että universaalisti (menettämisen pelko, toivot ja epätoivot, hyvän elämän mahdollisuudet). Teemat saavat kehkeytyä rauhassa. Näin lukijallakin on runoissa aikaa vaellella, tuumia, tutustua.
Ensimmäistä tekstiä työstäisin vielä. ”Punaiset nenät ja valkoiset liinat” -paikalle voisi kehitellä jotakin, joka ei olisi niin helposti ennalta arvattavaa hautajaistilanteessa. Mihin muuhun esineistöön tms. voisi kiinnittää huomion? Lesken lintumaisuutta voisi korostaa toisellakin virkkeellä, joka kertoisi lisää hänen suhtautumisestaan tilanteeseen, vainajaan; jotakin hänen ”lajilleen” ominaista. Muutoin tämä on koko lailla valmis runo.
Toisesta runosta poistaisin lauseen ”Kanilla on vieras, ontto olo” tai muotoilisin asian toisin. Proosan ja runon keinojen hyödyntäminen on tässä kiinnostavaa, sillä esimerkiksi runon dialogissa tyyli pysyy ehyenä ja tekstin laji (nimitettäköön sitä miksi tahansa) kirkkaana, mutta tuossa mainitsemassani lauseessa tuntuu olevan liiallinen ulkopuolinen kerronta käytössä. Vai olisiko ongelma tuo abstrakti sana ”olo”, joka syö tekstin omaa ilmaisuvoimaa pois.
”Hänellä on luomutila, jossa kasvaa (ei ruohoa) hitaasti märehtiviä ajatuksia” on yksi koko sikermän suosikkivirkkeistäni! Upea. Koko teksti kulkee hyvin. Kuten myös seuraava. Molemmissa korostuvat tavattomat ja suuret aiheet tavanomaisessa ilmiasussa. Kontrasti pelaa. Tyyli on hallittu, mutta assosiaatiot silti mukavan pomppivia.
Liisa Ihmemaassa –tyyppinen järjetön viisaus sopii tällaisiin runoihin kuin virne kissan kasvoille. Lempeä huumori varmistaa, ettei elämän nurjiin puoliin suhtauduta tosikkomaisesti, vaikka niihin voi suhtautua vakavasti.
Tekstit osoittavat, että on mahdollista kirjoittaa huolellista, harkittua säettä / virkettä olemalla samalla tuore ja kiehtova. Minusta tässä mennään virkistävästi postmodernismin tuolle puolen. Kun säkeitä ei ole pakko enää rikkomalla rikkoa ja esitellä puhekielen eri repertuaareja, avautuu uudessa runoudessa tie muuanne – vaikkapa kani-ihmisen maailmaan.
7. heinäkuuta 2008 kello 11.28
KANI/ HANNELE LOUHIVUORI
Kani elää miehensä Kuudennen miehen kanssa.
Mksi mies on Kuudes mies? Kuudes kumppani? Viitteitä Harry Limeen?
Heillä on kanipoika ja kanityttö.
Kuudennella miehellä on kokopuku ja porkkanasolmio.
Kuudennella miehellä on tapana kadota kapakoihin ja Kani lähtee etsimään. Kuudes mies ei taida olla (urosten, miesten tapaan?) huolissaan juomisestaan tai vieraissa käymisistään, mutta Kani on viininjuomisestaan ja kysyy ongelmastaan hevoselta. Kani lopettaakin juomisen ja lääkkeiden syömisen.
Tekstit ovat täynnä herkullisia verbaalisia oivalluksia:
”Kaninpojalla on valkoiset paidat (mutta ei kauan)”
” Leski on pieniä luita”
”vainaja oli hyvä kani”
Hevosen äänessä ”on metallinen klangi”
”Kuudes mies lähti maistamaan ruohoa aidan toiselta puolelta”
”Luuletko että minä juon toisinaan ihan hiukkasen liikaa?”
”Hänellä on luomutila, jossa kasvaa/ (ei ruohoa)/ hitaasti märehtiviä ajatuksia”
” Illalla hän hengittelee”
Kaiken hauskuuden alla on vakavaa asiaa: Kanin kasvukertomus. Hän on todella huolissaan omasta ja perheen terveydestä ja pärjäämisstä. Hänellä on apunaan menthori hevonen.
Vilja-Tuulia ansiokkaasti edellä valaisi tämän lajin kirjallisuutta ja esitti varteenotettavaa kritiikkiä. Kiitos paljon, Vilja-Tuulia!
Hän mainitsi kirjailijoita, joita hänelle tuli mieleen. Minulle tuli lisäksi Nalle Puh ystävineen mieleen. Siksi että samalla tavalla kuin Puhissa, tässäkin ovat suuret totuudet ja ratkaisut ihan vieressä: ne pitää vain huomata. Maailmaa ei voi parantaa kuin vain niin että ensin parantaa itsensä. Lääkärin on leikattava oma kätensä ensiksi. Siksi itseään tutkiskeleva ja rehellinen Kani käy ensin viininjuomisensa ja lääkkeittensä kimppuun ja menthori hevosen tukemana ottaa ohjakset käsiinsä. Kukaan ei pärjää ihan yksin. Jos vaikka kumppani
Kuudes mies huikentelee muilla viheriöillä, on ystävistä apua.
Tuleehan tässä sarjakuviakin mieleen: jopa Viivi ja Wagner.
Kautta aikain kirjailijat ovat kirjoittaneet eläinten kautta meistä ihmisistä (kuiten Vilja-Tuuliakin edellä hienosti kirjoitti). Aisopos, la Fontaine ja Krylov kirjoitivat faabeleissaan meistä raadollisista ihmisistä, samoin Lauri Pohjanpää runoissaan.
Hieman mietin, olisivatko nämä sittenkään proosarunoja? Proosarunoissa pitäisi olla enemmän arvoituksia, aukkoja jne. Ehkä nämä ovat sittenkin suorasanaisia, pieniä sadunomasia lyhytproosapätkiä.
Joista pidän valtavasti. Hauskoja ovat.
Kannattaa jatkaa.
Kosher.
7. heinäkuuta 2008 kello 12.24
Kirjoittajapiiri sato kypsyy vaan! Luin monta kertaa proosarunosi ja voin yhtyä edellisiin kehuviin arvioihin.Runojesi kani ei pistä päätään pensaaseen vaan rohkeasti loikkii elämänsä kantoisella polulla, rauhallinen mietiskelijä hevonen henkisenä apunaan. Runon poljenta etenee tarmokkaasti ja replikointi on oivallisesti kerroksellista dialogia.Tahdon lukea lisää……
7. heinäkuuta 2008 kello 12.49
Tulin siihen tulokseen, että tämä juttu on suunnattu lapsille. Aikuinenkin tämän tapaista voisi lukea, koska siinä on nokkelia rinnastuksia ja sanontoja. Lapsia on moneen lähtöön ja tällaisen epäsuoran kuvauksen ”Kuudes Mies lähti maistamaan ruohoa aidan toiselta puolelta.” voi muutama heistä tunnistaa ainakin aavistaa, mistä on kysymys.
On tässä muutama kohta, jota voi sanoa teennäiseksi. Lapsiakaan ei kannata aliarvioida.
Tämä on epäjohdonmukainen:
- Luuletko, että minä juon toisinaan ihan hiukkasen liikaa?
- Paljonko sinä sitten juot? hevonen kysyy.
- Viime aikoina aika paljon. Joskus liikaakin.
Miksi kysyä, kun jo itse tietää. Tietysti, jos aikaisemmissa kuvauksissa on luotu kanista vähän hömelö hahmo, jolta pääsee koko ajan ristiriitaista ”small talkia”.
”Kani on lopettanut viinin juomisen ja lääkkeiden syömisen.
Hänellä on luomutila, jossa kasvaa
(ei ruohoa)
hitaasti märehtiviä ajatuksia.
Hitaita pilviä lipuu tilan yllä.
Hän tekee hitaasti kotitöitä.”
Luin nämä proosarunot yhtenä kokonaisuutena ja suuremman kokonaisuuden osana. Siksi tuo luomutila minulla tökkii. Eikö tällainen pitäisi kertoa siinä vaiheessa, kun vasta tutustutaan tähän viehättävään olentoon.
Sellaisen kirjoittaja on onnistunut tästä kanista luomaan, ja se tässä on tärkeintä.
7. heinäkuuta 2008 kello 18.44
Kosher hieman lisää:
Kiitos mielenkiintoisista mielipiteistä. Haluan vielä kommentoida ja mietiskellä tätä tekstiä.
Kani kysyy hevoselta: ”Luuletko, että minä juon toisinaan ihan hiukkasen liikaa?”. Tämä on kokonaisuuden kannalta tärkein kysymys. Hän saa arvostamansa hevosen ulkopuolisen (vaisun, mutta tarpeeksi voimakkaan) vahvistuksen sille, että hänen on tehtävä jotakin viiniongelmalleen. Tästähän alkaa Kanin uusi elämä.
Hän syntyy uudelleen, tekee elämäntapamuutoksen, muuttaa luomutilalle, hylkää juomisen ja lääkkeet. Siksi kysyä, vaikka jo tietää. Joskus ihminen on rajalla ja muutos on kiinni niin vähästä. Kyllä me kaikki olemme sen jossakin muodossa tai asiassa kokeneet.
Ja luomutilalla ”kasvaa / (ei ruohoa)/ hitaasti märehtiviä ajatauksia/ ,,,
Tämähän on sitten tuo tärkeä muutos, että Kani on luopunut ruohosta ja muista huumaavista aineista.
Tässä on onnellinen loppu, josta jokainen hyvään ja terveyteen pyrkivä lapsi ja aikuinen pitää. Kukapa nyt toivoisi tällaiseen lapsille ja niille viisaille aikuisille (jotka ovat lasten kaltaisia) tarkoitettuun taidetuotokseen onnetonta loppua.
Vaikkapa että tämä viehättävä Kani kuolisi yliannostukseen tai elelisi katkerana edelleen etsien Monenettako miestä kapakoista ja naisista.
Hyvä Kani! Kani ja ihminen ovat herkkiä ja joskus liikahdus on pieni, tuskin näkymätön, tässä onneksi kohti elämää.
Kosher.
7. heinäkuuta 2008 kello 23.25
Hyvä kanit, kun mä jo aiemmin tulin todenneeks kanit tutunoloisiks, niin jatkan samalla linjalla, ovat kirkastuneet ja selkiytyneet nämä runot (vaiko mun pääni?), komiaks kokonaisuudeks, nyt tää soi yhteen ja kanius on tekstiä kantava voima, tuota Vilja-Tuulian mainitsemaa oloa mietin voisko siinä ollakin jollain lailla kolo, se kun on sellainen kanisana. Täytyy sanoa mä luin kaks kertaa väärin: olisinpa keltainen kumipuku
.
Hiukan helppoa mä jäin vähän kaipaamaan (vaan koska se oli niin ihana säe), tää kokonaisuus on nyt yhtenäinen eikä mitenkään sitä kaipaa, sitäpaitsi onhan sille tilaa kun teet näistä kokoelman.
8. heinäkuuta 2008 kello 10.13
satuja aikuisille runojen muodossa? erittäin hyvä idea ja hyvä toteutus. aidosti omaperäistä ja sujuva toteutus.
jos teksti sen sijaan onkin suunnattu lapsille, pidän heti paljon vähemmän (kas vain, ajatus ratkaisee eikä toteutus!) koska huumori on minusta niin aikuista enkä tykkää liiaallisesta ”toisella asteella” leikittelystä.
mutta sellaisena kuin ymmärsin, hyvä!!
9. heinäkuuta 2008 kello 20.44
Vihdoinkin löytyi selitys sille Kuudennelle Miehelle ja kanille, jotka olivat eksyneet toisen tekstin perään joku aika sitten!
Pidän vertauskuvallisuudesta, joka piilottaa isoja asioita näennäisen yksinkertaisuuden, tässä lapsellisen satumaisuuden alle.
Edellä on lahjakkaita analyyseja, itse tuon vain lisää kehuja yhden huomion lisää: onko välttämätöntä muuttaa jotkut yleisnimet erisnimiksi? Jotenkin sellainen hidastaa ja luo negatiivisella tavalla nokkelaa tunnelmaa.
Ja paljon kehuja!