Blogit

Nukumme kylki kyljessä, me kaksi – Musti ja minä.
Koira haukahtelee ”uh, uh, uh” – pehmeästi, niin pehmeästi.
Syvältä, syvältä unen metsästä, unen kalliolta kaikuu onnellinen haukku.
Mättäällä unilinnun munankuori, koira nuuhkaisee, höyhen tarttuu märkään kirsuun,
Musti sitä puhaltelee pois, pois – aivastaa unissaan.

Etutassut rypyttävät lakanaa juoksun tahtiin ja takakäpälät rummuttavat säärtäni vasten.
Neljätoista koiranvuotta pakottaa jäseniä päivisin,
kaihisilmäinen koira törmää puuhun ja häkeltyy,
Mutta öisin villi vallaton uni juoksuttaa.

Musti
¬¬¬
Makaat vuoteella kuin märkä kylpytakki, mahallasi liikahtamatta, kuono tyynyllä. Minä makaan yhtä matalana, samalla sängyllä, liikahtamatta minäkin – tunnista tuntiin – sinun koiranelämäsi lopun verran. Enää ei ole kiire, minulla on vihdoin aikaa, katsomme toisiamme silmästä silmään. Odotamme noutajan tuloa. Noutaja tulee Toyota Corollalla heti kun joutaa. Sitten ei enää satu.

Muistatko sen aamun?
Emosi, Vuoristen Emma-koira oli synnyttänyt seitsemän pentua. Lähdin valitsemaan pentueesta parhainta ja tyrkkäsivät syliini sinut, pahnanpohjimmaisen. Sanoivat: Tämä jäi, ota tai jätä!

Olit kevyt kuin karkkipussi. Kopasta nostettaessa oli toisilla pennuilla häntä polvien välissä – osasivat ujostella. Sinä et. Häntäsi sojotti pystyssä kuin piipunrassi. Kasvattaja tokaisi, että luulit itsestäsi liikoja.

Talossa oli huomionkipeä setäkoira. Se haastoi teitä pieniä painiin. Muut pennut heittäytyivät asiaankuuluvasti selälleen, paljastivat mahanahkansa ja vikisivät kuin kumilelu – ei niistä leikkikavereiksi. Mutta sinä, sinä hyökkäsit setäsi kimppuun, tartuit partakarvoihin etkä taipunut kellistettäväksi. Mahduit vaivatta ison koiran kitaan ja kertapuraisulla nieltäväksi. Olin niin kauhuissani, että kesti hetken ennen kuin älysin puuttua peliin. Kasvattaja toppuutteli:
- Anna olla! Se pentu pitää kyllä itse puolensa – on nähty!

Että sellainen pakkaus!
Kului pari viikkoa ja olit kotona. Roikuit lahkeessani kuin takiaispallo, neulanterävillä hyönteissyöjän hampaillasi sait farkuista pitävän otteen. Minä opettelin uuden tavan kävellä, liu’uin sukkasillani pitkin lattioita jalat harallaan, ikään kuin olisin taas alkanut käyttää vaippoja.

Hengität raskaasti, työläästi – uskottelen itselleni, että nukut. Sipaisen silmille valahtanutta otsatukkaasi ja näen ystävällisten nappisilmien rävähtämättömän tuijotuksen. Uni karttaa kuolevaa. Kun kutsun sinua nimeltä, et hievahda, häntä vain nytkähtää kerran ja jää ääriasentoon.

Minulla on aikaa nyt – sinulla on ollut aina. Kun olin kuumeessa kolme päivää, makasit vierelläni, etkä lähtenyt murisematta edes iltapisulenkille.

Muistatko ensimmäisen puistolenkkimme? Olit kuin vieterilelu, intoa täynnä, joka jäsen valppaana.
Kun olimme päässeet puistotien päähän, olit kampittanut jo kymmenkunta kävelijää. Jojohyppysi olivat tehokkaita, flexinaru vinkui kireyttään, kun loikit sammakkoa, heittäydyit maahan mahallesi, nostit peppusi pystyyn ja viuhdoit siimahännälläsi. Et päästänyt ketään ohi, jokaisen oli jotain höpötettävä juuri sinulle.

Leikkipuiston kohdalla talutti tukeva rouvasihmisen kääpiöpinseriä. Kaljapullokoira onnahteli tikkujalkojensa varassa. Nainen pysähtyi tuijottamaan sinun pistävänkirkkaita silmiäsi. Näytit karvapallolta, josta sojotti se piipunrassi. Koiratapaamisten etikettiin kuuluu tiedustella rotua. Sanoin, että kyllä on rotua – montakin ja nielaisin vastakysymykseni: Entä rouvan rotupuhtaus?
- Mutta onhan se sentään söpö, sanoi täti ja suli äitelään hymyyn.

Lähetin Anun kylään, pois näkemästä. Oliko edes se oikein?
Aamulla makasitte keittiön lattialla poski poskea vasten, lapsi ja lapsen koira tai pikemminkin koira ja koiran lapsi.
- Hei tyttöseni, nyt on aika lähteä, kummitäti on jo ovella, sanoin tekopirteällä äänellä.
Anu antoi suukon kuonollesi. Sinun tuskasta sameat silmäsi kirkastuivat, häntäsi tuskin nousi matolta, mutta yritti nytkähdellä. Tyttö suostui pukemaan ylleen haalarit ja takin. Katsoi sitten minua vanhan ihmisen silmin ja sanoi:
- Ei Hän tuosta enää nouse.

Portaissa kahdet askeleet, aikuisen ja lapsen. Ulko-ovi kolahti. Levitin vuoteelle kukikkaan pyyhkeen. Ei sinua, kuolevaa koiraa, sopinut lattialle jättää.

Nyt olemme tässä vain me kaksi. Vielä aamutuimaan kiersit kotipihan. Yöllä oli satanut lunta jäisille lehdille. Lumi kattoi nurmen repaleisena riepuna, Sinä kävelit pystypäin, jäykin jaloin, et kuono maata viistäen. Et haistellut jälkiä. Jätit hyvästit elämälle, jonka tunsit ruohonkorren tarkkuudella. Tarkastit, pihavahti kun olit, vielä kerran kotipiirin: halkopinon, koivunrungon, karviaispensaat. Hiekkalaatikon kohdalla nousit varpaillesi, nuuhkit tuulta. Mitä jäit miettimään? Joit viimeisen vesitilkkasi kuistin portaalle unohtuneesta kukkapurkista, sadeveden täyttämästä. Vasta sitten jalat pettivät, enää et noussut. Nostin sinut kynnyksen yli keittiön lattialle. Lumi suli tassuistasi ja tytön yöpaita kastui, kun siinä köllötitte sylikkäin.

Turun tuomiokirkon kello lyö 12, keskipäivän peili ja sää. Ei kiinnosta. Suljen radion. Toyota ajaa pihaan, valkotakkinen piikittää ja kurvaa takaisin vastaanotolle. On kiire. Ei ehdi juoda kahvikupposta.

Poissa.
Musti on poissa. Sängylle on jäänyt vain kasa luita ja karvoja. Käärin ne vauvanpeitteeseen. Kun odotin Anua virkkasin sen ohuesta villalangasta. Peite on moneen kertaan pissitty ja pesty, pesty ja spuglattu, pesussa vanunut, harsittu, kursittu kiireellä kokoon pahimpia reikiä, noukittu virkkuukoukulla karanneita silmukoita, mutta yhä siinä on muisto vauvantuoksusta, yhä se on vaaleanpunainen ja makea kuin Linnanmäen hattara.

Nostan koiran pärekoppaan. Siinä Musti nyt makaa eteisen lattialla, Musti ja Mustin haju. Haju on koirankarvan tuoksahdusta, hikisen, vettyneen villasukan hajua, mutta ei tuttua, ei sellaista, että turkkia haluaisi rapsuttaa, että siihen tekisi mieli tunkea sormet ja työntää kasvot. Se on tuskan ja kivun kitkerää hajua.

Pentuna Musti nukkui kippurakäppyränä ompelukopassa, lankakerien seassa. Pehmeä untuvikko tuoksui uniselle lapselle. Karvaton maha hengitti kuin sammakolla. Pentu katseli unia silmät puolitangossa. Tuhinasta tiesi, milloin ruokailu oli menossa – etukäpälät lypsivät lankakeriä ja suu massutti. Siinä oli jälleen emo, uniemo, mahtui koppaan ja emon unettava murahtelu. Tuttu kieli pyyhki vauvakoiran kirsusta maitovanan. Pentu kiertyi onnesta käppyräksi. Heräsi äkisti. Pomppasi pystyyn kuin napista painettava lelukoira, katsoi ympärilleen ihmeissään: Missä emo? Rapsutin korvanjuuresta. Pentu rentoutui: Ai juu, se oli nyt tätä.

Sama Mustiko siinä makaa silmät auki! Silmät kuin maitolasia, lempeä katse on pysähtynyt. Häntä ja pää näkyvät peiton alta ja toinen takajalka. Miten se koira on noin kuluneen näköinen? Häntä huiski vielä eilen, nyt se on pölyinen luuta ja karva elotonta takkua. Suu on unohtunut raolleen. Pitkä, nuoleva kieli roikkuu velttona suupielestä. Tungen kielen hampaitten taakse. Ei mahdu! Yhtenä myttynä se täytyy työntää. En tiedä meneekö oikeinpäin, tukkiiko kurkun. Mitä väliä – ei sillä kurkulla enää ynistä, ei haukahdella. Harmaantuneissa partakarvoissa on kuolaa, kovettunutta kuin spreijattu hiuslakalla. Tuossa se koira on, niin kuollut kuin koira voi kuollut olla. Vain raatokärpäset puuttuvat. Lapsikin sen tajuaa kuolleeksi – toivottavasti.

Anu tulee kotiin ja käpertyy kopan viereen, katsoo pitkään, hypistelee sitten koiran viiksikarvoja vikkelin sormin kuin soittaisi pianoa, paijaa kylmää korvalehteä. Katsoo silmiin – hätääntyy. Koiran toinen silmä on apposen auki, toisessa luomi on valahtanut puolitankoon, silmä muljahtanut, verestävä valkuainen näkyvissä. Lapsi puhaltaa pipiä silmää, tarttuu ripsiin, etsii katsetta luomen alta. Ei löydä. Ei räpäytä koira silmäänsä. Luomi on liimautunut kiinni sarveiskalvoon.

Lapsi näyttää itkettävän pieneltä, yhdessä päivässä kutistuneelta, pieneltä ja yksinäiseltä. Koiran kasvattama, nyt orpo. On ääneti, ei itke.

Siitä tulee kesäkuussa kymmenen vuotta, kun Musti tuli taloon. Ei teetetty pentuja sekarotuisella. Koira oli jo viisivuotias Anun syntyessä, hemmoteltu ja lellitty kodin keskipiste. Äityisikö mustasukkaiseksi lapselle? Koira vahti ovea ja ynisi, ei päästetty lastenkammariin – varmuuden vuoksi. Sitten se pelätty tapahtui!

Ovi oli jäänyt raolleen ja koira livahti huoneeseen. Vauva nukkui sängyllä ja oli ihmeen kauan kitisemättä. Kun kävin kurkkaamassa näin: Musti makasi oikoisenaan vauvan vieressä. Pelästyin niin, että huimasi. Sain karjaistua koiralle. Musti hyppäsi hädissään sängyltä ja ryömi nöyristellen eteiseen, pää painuksissa, hartiat kyyryssä, silmät kyynelissä. Koira peruutti nurkkaan ulko-oven pieleen, istui hännälleen ja sen kurkusta tuli lähes äänetöntä ulinaa kuin vanhoilla mummoilla. Märkä juova jäi lattialle – maitovana. Mustin nisistä tihkui maitoa. Se oli imettämässä lasta.
Minua hävetti. Mitä vaaraa olisi koirasta, joka piti lasta pentunaan! En kehdannut tunnustaa koiralle olevani väärässä. Menin jääkaapille ja otin paketista siivun lauantaimakkaraa. Asetin sen Mustin tassulle. Musti nuuhkaisi, vaan ei syönyt, ei edes maistanut. Niin paha oli mieli, niin suuri oli suru – makkaran siivua suurempi.

Houkuttelin koiraa ’tseh, tseh!’. Mutta koira ei tullut, murjotti vain mykkänä. Silloin otin Mustin syliini, kannoin makuuhuoneeseen ja asetin vuoteelle vauvan viereen. Vauva tuhisi ja tuoksui lämpimälle röyhtäisylle. Musti nuuhkaisi vauvan niskavilloja ja vekkikaulaa. Asettui sitten varovasti lapsen viereen ja jutteli leppoisasti: uh, uh, uh. Häntä alkoi huiskia.

Illalla pyyhin eteisen muovimatolta lauantaimakkaran kokoisen rasvaläikän. Olimme taas sovussa. Me kaksi äitiä.

Siitä se sitten alkoi. Minä opettelin äitinä olemista, opettelen yhä. Tarvitsen avukseni kirjan neuvoja ja silti teen virheitä joka päivä. Musti ei käyttänyt kirjaviisautta eikä harrastanut virheitä. Musti ei opetellut. Se tiesi tasan tarkkaan miten ollaan emo.

En minä itke. Pääni on täynnä kyyneliä ja kurkku on tukossa. Silmät turvonneet umpeen itkemättömästä ikävästä.

- Anu, muruseni, ei kopassa ole enää Mustia, siinä on vain Mustin luut ja nahka.
- Ja kynnet, lisää lapsi.
- Niin kynnet – niitä Musti ei enää tarvitse, enää se ei raavi ovea, eikä kaivele kuoppia takapihalle – enää ei satu, takeltelen.

Ääneni on käheä ja puuroinen, ikälopun ihmisen rikkinäinen ääni. En tunne sitä omakseni. En pysty jatkamaan puhumista, vaikka pitäisi. Olisipa Musti auttamassa. Ääni tarttuu kitalakeen ja otsaluun alla särkee. Käännän katseeni, ettei lapsi pelästyisi vaikeaa ilmettäni. Näen ikkunasta kaistaleen taivasta, taivaalla repaleisia pilviä. Näen mielessäni Mustin juosta jolkuttavan taivaantietä, pysähtyvän nuuhkaisemaan kultareunaista pilvenhattaraa niin kuin ennen lumisella tiellä keltaista mehujäätä. Musti tökkii kuonollaan pilvipalleroita, kyykistyy pirauttamaan pissin merkiksi seuraaville.
- Hyvä koira olet ollut. Jos taivasten valtakunnassa on valttia rakkaus, niin kuin mainostetaan, pääset sinä, Musti, livahtamaan portista ensimmäisten joukossa, et joudu jonottamaan, et saa hampaisiisi vuorolippua. Saat tepastella kirsu pystyssä. Sinun ei tarvitse luikahtaa salaa Pietarin haarojen välistä.

Anu nostaa koiran jäykkää, kylmää korvanlehteä – eilen silkinpehmeää, nyt kuin kengänpohjasta irronnutta nahkaläpykkää, nostaa hyväillen ja sopottaa jotain huulet kiinni korvakarvoissa. Tuntuu pahalta, mutta minulta puuttuvat sanat kieltää. Olen sittenkin ulkopuolinen, en ymmärrä koiran ja lapsen salakieltä.

Musti ei murissut turhista. Se antoi lapselle vapautta, mutta tarvittaessa haukahti viimeisen sanan. Vain yksi murahdus ja lapsi tiesi, että on toteltava. Anu luotti koiraan ja koiran vaistoon. Minun käskyni hän kyseenalaisti, niitä saattoi rikkoa, niitä vastaan kannatti kapinoida. Joskus olin kateellinen eläimelle.
Anu oppi kävelemään pitämällä koiraa karvoista kiinni. Ja kun lapsi muksahti, oli Mustin pehmeät tassut aina valmiina estämässä kuhmut.

Kyllähän sitä koiraa kiiteltiin ja taputeltiin, mutta ymmärsinkö minä, mikä aarre Musti oli. Ehkä ymmärsin vasta tänään, viimeisenä päivänä.

Anu nousee kopan vierestä, katsoo minua silmiin ja toteaa:
- Nyt Musti lähtee.
Sitten tyttö kapuaa keittiön pöydälle yltääkseen ikkunalaudalle ja vilkuttaa kaksin käsin.
- Tule sitten pian kotiin, Musti! Kotiin, kotiin, kotiin! huutaa tyttö ja äänessä on hätää.

Lapsi luki taas ajatukseni: ’juosta jolkuttaa taivaantietä’.

Kannan Mustin pärekopassa ulkovajaan. Vajassa on vilpoista. Peittelen takajalan, ettei tule kylmä. On jo hämärä ja valot syttyvät lähitalojen keittiöissä.

Lapsi istuu yhä ikkunalaudalla, istuu, nojaa poskeaan viileää lasia vasten. Lämmitän pannulla eilisiä lihapullia ja tämän päivän muusia. Syötän lasta lusikalla niin kuin toipilasta syötetään. On käymättä kaupassa. Löydän maitotilkan, rikon siihen munat ja sotken jauhot. Työnnän uuniin. Olisiko pannukakusta ja mansikkahillosta Mustin peijaisiin.

Kun katulamput syttyvät, on minun pakko särkeä lapsen tolkuton toive:
- Anu, ei kannata odottaa, ei Musti tule takaisin. Musti on kuollut ja haudataan huomenna puutarhaan. Haudataan heti kun isä on kaivanut kuopan.
- Tulee Hän. Hän lupasi tulla, toteaa tyttö.

Siitä se alkoi. Musti tuli takaisin, aavekoirana, kuten lupasi. Ei pettänyt lasta.

Sirkku-Pirkku

Aihe: Proosa | 6 kommenttia »