Blogit

”Ty!”
Mutisin jotain epämääräistä ja vedin peiton korvieni yli.
”Tyler!”
Miksi ihmeessä jonkun pitää keskeyttää uneni juuri silloin kun…
”TYLER!!!”
Tunsin kuinka sänkyni kallistui jyrkästi vasemmalle. Hetki sen jälkeen törmäsin rajusti jotain päin.. Puulattiaa? Kyllä.. Erittäin kipeän nenäni mielestä se oli puulattia ja jostain kumman syystä makoilin sen päällä enkä sängyssäni, jossa minun kaiken järjen mukaan pitäisi vieläkin olla.
”TY!”
”Mitä..?” Vastasin.
Kuka..? Aivan.. Tänäänhän oli SE päivä. Kaupungin hallitsijan häiden vuosipäivä. Kaikille asukkaille – jopa köyhille – oli tarjolla ilmainen juhla-ateria kaupungin torilla.
”Ty! Ylös ja vähä sassii! Perhana! Koht meil ei oo jälellä yhtäkää paikkaa isossa pöydässä!”
Nousin ylös lattialta raapien kipeää nenääni ja mutisten kirouksia Corille.
Cornelius oli puolihiisi, noin metri kuusikymmentä senttiä korkea, painoa tuskin viisikymmentä kiloa. Isä oli ollut hiisi ja äiti – Corneliuksen mukaan – joku aatelisnainen. Sitä Cor ei tiennyt että kuka tämä aatelisnainen oli, mutta kovin hän väitti että näin oli asian laita. Osittain jopa uskoin häntä, sillä hänellä oli aina vähintäänkin yllään siisti kauluspaita, solmio ja siistit farkut, joskus jopa puku ja hän oli aina puhdas, kuin suoraan kylvystä tullut. Eikä hän tuntunut koskaan likaantuvan, ei edes lapsuudenaikojemme leikeissä, jotka pääasiassa sijoittuivat erinäisiin mutaojiin. Hän olisi sopinut vaikka palatsiin asumaan – tietenkin jos hän olisi ollut mykkä, sillä Cor kirosi vähän väliä eikä jaksanut puhua oikeastaan koskaan kuin kunnon kansalaiset. Tänään Corilla oli yllään valkoinen korkeakauluksinen paita, musta pikkutakki, mustat suorat housut ja mustat kängät.
”Miksi ihmeessä sinun piti herättää minut tällä tavalla? Häh? Cor?” Tivasin.
”No siis katoppas ku suahan ei saa hereille sitten millään, sä oot vielki puolpukeissa ja parran sänkiki roikkuu jätkällä leuasta. Pitäähä sitä olla ees jollai tavoin siisti ku mennää juhlapöytää.”
Kuuntelin Corneliuksen valitusryöppyä, repiessäni paidan ja housut päälleni. Katsoessani peiliin näin, että Corin valitukset olivat aivan asiallisia. Hailakan ruskeat hiukseni olivat venähtäneet yli olkapäideni ja olivat suoraansanottuna saastaiset, ties mitä mönkiäisiä sielläkin liikkui. En ihmettelisi yhtään vaikka siellä olisi asunut rotta pesueineen. Vaatteet, jotka roikkuivat aliravitun ruumiini yllä olivat jotain mustan ja ruskean välimaastosta. Tosin paidan väri oli joskus ammoin ollut valkoinen ja housujen väri sininen.
Riisuin paidan ja housut yltäni ja kaivoin sängyn alta hieman vähemmän käytetyt vaatekappaleet, reikäiset farkut ja melkein valkoisen paidan. Nappasin osittain ruostuneen partaveitsen sänkyäni vastapäätä olevalta pöydältä ajatellen siistiä naamani.
”Ty! Ny liikettä nivelii! Ei sil ny nii välii jos pärstäs o hiema partane. Sehä tekee melkee vaa hyvää ku piilottaa ton arven su leuastas.”
Murahdin nopean vastauksen ja heitin veitsen takaisin pöydälle, en pitänyt siitä että minua muistutettiin tuosta arvesta.
”Saat sit siistiytyy jossai sadevesitynnyris tos matka varrel.”
Nyökkäsin vastaukseksi ja kävelin hökkelini ovesta ulos Cornelius kannoillani.

Mantereen kaupungit jaettiin kahteen ryhmään; keskuskaupunkeihin ja laitakaupunkeihin. Keskuskaupungit, kuten nimestä jo huomaa, sijaitsivat mantereen asutetun osan keskuksessa, Myrskymeren rannikon tuntumassa. Laitakaupungit levittäytyivät viuhkan muodossa kohti mantereen keskustaa. Portin kaupunki sijaitsi kauempana keskuskaupungeista kuin mikään muu laitakaupunki, niin kaukana että mantereen selkärangaksi sanotun Gothan vuoriston pystyi näkemään kaukana horisontissa kirkkaina päivinä.
Hökkelini sijaitsi Portin kaupunkia ympäröivän slummin laidalla. Slummin koko oli vaikuttava jopa keskuskaupunkien mittapuulla. Koko Portin noin sadastaviidestäkymmenestätuhannesta asukkaasta melkein kaksi kolmasosaa asui kapunkia ympäröivässä slummissa. Itse kaupunki sijaitsi kivisen kukkulan päällä ja ainoa tie kukkulalle kulki eräänlaista maaramppia pitkin. Kaupunkia ympäröi kivimuuri, jonka puhkaisi ainoastaan suuri portti, jonka mukaan kaupunki oli nimetty.

”Ty! Ny ois aika kylpee.” Cor sanoi ja kampitti minut suoraan sadevesitynnyriin.
Räpiköin tynnyrissä ja hetken päästä pulpahdin takaisin pintaan.
”Hitto vie Cor! Varottaisit hieman aikaisemmin tai antaisit minun ainakin sukeltaa tynnyriin omilla voimillani! Ja kaikenlisäksi vesi on jäätävän kylmää!”
”Älä ny valita Ty, sähä tulit melkee puhtaaks ja tuski ees huomasit et se vesi oli kylmää… Ainakaa ennenku pulahdit sinne.” Cor sanoi leveän virnistyksen myötä.
”Mut..”
”Ny iho umpee ja pois sielt tynnyrist. Saatat vaikka sairastuu johonki. Ja ellet unohtanu ni meil o kiire.”
Nousin rivakasti tynnyristä. Yritin kuivata itseni mahdollisimman hyvin ja työnsin hiukseni hieman suippojen korvieni taakse (kyllä, olen haltia, tai tarkemminsanottuna puolihaltia) kun jatkoimme matkaamme juoksemalla kohti kaupungin porttia. Onneksi aamu oli aurinkoinen ja olin jo melkein kuiva kun saavuimme kaupungin portille.

Kaupunginportti oli auki ja kulku oli vapaa kaikille jotka halusivat kaupunkiin juhlimaan. Tavallisina päivinä portilla oli ryhmä vartioita ja kaupunkiin sisään haluavat joutuivat jonottamaan sisäänpääsyä.
Kaupunginportti ei ollut oikeastaan millään tavoin erityinen, sen ainoa erityispiirre oli tapa jolla se oli rakennettu, tai kuka sen oli rakentanut. Kaupunginportti ja kaupunkia ympäröivä muuri olivat koko maan ja luultavasti maailman ensimmäisiet rakennelmat, joiden rakentamiseen ja suunnittelemiseen olivat osallistuneet kaikki mantereen jollakin tasolla älykkäiden rotujen edustajat.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kaupungissa ja sitä ympäröivässä slummissa asui lähes joka rodun jäseniä, ja kyllä, kaikki elivät rauhassa keskenään muutamia pieniä kärhämiä lukuunottamatta. Mutta se miten tähän oltiin tultu on mysteeri kaikille. Jotkut väittävät että tämän mahdollisti teknologian nopea kehityspyrädys. Toiset väittävät että niin sanottujen pahojen rotujen edustajat onnistuivat kasvattamaan omaa älykkyyttään ja näin pääsivät eroon omasta verenhimostaan ja sodanhalustaan. Itse mielelläni ajattelin että kyse oli näistä kummastakin.
Tämäntyyppinen järjestelmä toimi laitakaupungeissa jostain syystä erittäin hyvin, kun taas keskuskaupungeissa toivoa tällaisesta järjestelmästä ei ollu lainkaan.

”Miksi ihmeessä täällä pitää olla aina juhlapäivinä tämänlainen ruuhka?” Kysyin, kun pääsimme sisään portista.
”No siis jos vaa mainittet ilmasen ruua ja vapaan pääsy kaupunkii ni kaikkiha tuolt slummist o rynnimäs tänne, just niinku meki.” Cor vastasi ja tönäisi erään ympäripäissään olleen – jopa minuakin likaisemman – vähäkääpiön sivuun. Vähäkääpiö kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui suoraan avoimesta viemäriluukusta alas. Hetkeä alhaalta kuuluneen tömähdyksen jälkeen pinnalle kantautui muutamia ilkeitä kirouksia ja huutoa.
Naurahdin ja huomautin Corneliukselle tapahtuneesta.
”Hah! Toi kyl oli aikast hyvä. E ois uskonu et siin iha noi kävis, mut ainaki oli hyvä alku päivälle. Jatketaas samaa mallii ni ehkä onnistutaa kaataa muutama jättiläine palatsi päälle.” Cor virnisti leveästi ja jatkoi matkaa kohti toria.
Kaupungin kadut oli päällystetty harmailla kivilaatoilla ja ne oltiin jaettu kahteen osaan; korotettuun kävelytiehen kadun reunoilla ja kadun keskellä sijaitsevaan vaunuille, kärryille ja muille kulkupeleille tarkoitettuun ajotiehen. Kävelytien reunoilla oli tasaisin välimatkoin lyhtypylväitä, joiden nokassa paloi öisin kaasuvalo. Kaupungin talot olivat pääasiassa kolme tai neljäkerroksisia valkoisella rappauksella päällystettyjä kivitaloja.
Teknologian kehityksen myötä kääpiöiden ja maahisten kättentaitoja arvostettiin entistäkin enemmän, siitä johtuen muurien sisäpuolella asusti monia näiden rotujen edustajia ja he olivat tietenkin rakentaneet kotinsa mieleisikseen. Kyseiset kodit tunnisti helposti maahisten kohdalla pienistä ovista ja kääpiöiden maan alle johtavista rappusista jotka päättyivät raskastekoiseen oveen.
Kaupungin päätie johti portilta suoraan torille. Päätieltä haarautui tasaisin välimatkoin pienempiä katuja ja kujia vasemmalle ja oikealle. Tori oli valtava neliön muotoinen aukio ja se sijaitsi suoraan kaupungin hallitsijan palatsin edessä. Keskellä toria oli jättiläismäinen tammi, joka oli luultavasti seissyt siinä jo satoja, ellei tuhansia vuosia.
”Ei hitto! Täälhä o täyttä taas. Kyl jostain pitäis.. Aha! Tuol Ty! ny vauhtii ennenku joku vie noiki paikat!”
Mutisin nopean vastauksen ja pinkaisimme juoksuun kohti vapaita paikkoja.
Juhlapöydät ympäröivät torin tammea kolmessa kehässä. Jokaisessa kehässä oli kolme aukkoa joista pääsi kulkemaan sisempiin kehiin. Corin löytämät paikat olivat ulommaisessa kehässä aivan palatsin portin edessä.
Paikkoja oli vain rajattu määrä ja kun jokainen paikka oli täynnä, kaupungin vartijat eivät päästäneet enempää väkeä pöytien ääreen, joten kiireen pitäiminen oli täysin aiheellista, tosin muutamat kumoon tönäistyt henkilöt saattoivat ajatella ettei syytä kiireeseen olisi ollut.
Ainoa mahdollisuus tämän jälkeen oli odottaa että joku lähtisi pöydän äärestä tavalla tai toisella, joko omin jaloin tai muiden kantamana rettelöinnin, tai juopumisen aiheuttaman sammumisen johdosta.
Pääsimme istumaan juuri ennenkuin eräs jätti ehätti istumaan paikoille. Jätin takamus olisi vienyt kummatkin paikat eikä kumpikaan meistä olisi päässyt istumaan. Jätit olivat kolmesta ja puolesta metristä jopa neljään ja puoleen metriin korkeita leveähartiaisia ja paksukalloisia, hyvinkin paljon ihmistä muistuttavia otuksia. Jättejä ei tosin sovi sekoittaa jättiläisiin jotka ovat vieläkin isompia, jopa viidentoista metrin korkeuteen kohoavia hirvityksiä. Jättien ja jättiläisten älyssäkin oli huomattavia eroja. Jättiä ei sopinut loukata, sillä siitä päätyi hyvin nopeasti mutaojan pohjalle tai jopa oikeusistuimeen syytteenä kunnianloukkaus. Jättiläinen taas tuskin edes tajusi mitä loukkaus tarkoitti. Jättiläiset olivat pääasiassa lempeäluonteisia ja hyväntahtoisia, mutta eivät valitettavasti aina tajunneet omien voimiensa suuruutta.
Jätti ei onneksi ruvennut valittamaan tai riitelemään kanssamme. Hyvä syy siihen oli varmaankin se, että jokainen kaupunginvahti kantoi uudenaikaista ja hyvinhuollettua revolveria. Revolverin ammus ei tunnetusti paljoa välittänyt siitä, oliko kohteena hiisi-, ihmis- vai jättikallo, läpäisykyky oli sama. Aiona ongelma saattoi tulla jättiläisten kohdalla.
”Näitkös sä Ty?”
”Täh?”
”Kerittiin just enne tota jättii tähä, ei muute oltais kumpikaa mahuttu istumaa se jälkee.”
”Juu, huomasin kyllä.”
”Oli muute aikamoine munkki et päästii tähä.”
Nyökkäsin vastaukseksi.
Jos Corneliuksessa oli jotain ärsyttävää (Hänen puhtautensa lisäksi. Yritin kerran aivan tarkoituksella liata hänen paitansa mudalla, mutta jotenkin mystisesti hänen onnistui torjua pieninkin mutapaakku kädellään ja jopa heittää koko klöntti takaisin minua päin) niin se oli hänen tapansa ladella itsestäänselvyyksiä.
”Hmm.. Ja sit pitäs varmaaki ettii pari jättiläist, jotka vois kaataa ton palatsi päälle…” Cor mutisi virnistyksen levitessä hänen naamallensa.
Ja näin alkoi juhlinta.

Niko Vitanen

Aihe: Proosa | 5 kommenttia »