48 vastausta artikkeliin “Lukemisesta…”

1. hannu.s kirjoittaa:
   2. heinäkuuta 2008 kello 19.45

   Minä lukijana tiedän muutaman kappaleen tai sivun jälkeen: tämä kirja on luettava. Se avaa sielun silmät, vie toiseen paikkaan, kirjaimissa on imu. Esim. viimeksi Paul Auster: New York Trilogia tai Anna Ahmatovan Kootut runot. James Joyce: Odysseus, en pääse kuin pari kolme sivua, ja luku pysähtyy.

2. Pirkko Limnell kirjoittaa:
   2. heinäkuuta 2008 kello 20.22

   Olen hannu s:n kanssa aika lailla samaa mieltä. Yleensä jo ensimmäisellä sivulla tiedän, onko kirja minun kirjani. Tavallisesti luen maagiselle sivulle 40. Ellei vieläkään nappaa, jätän kirjan. Joskus olen palannut uudestaan, kun on jäänyt tunne, että jotain voisi välillämme vielä olla. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli kirja, johon palasin ja joka sitten alkoi vetää ihan huimasti.

   Luen kaikkea mahdollista, paitsi yleensä en kauhua. Scifin suhteen myönnän rajoittuneisuuteni, suora porno ei oikein ime. Muuten kelpaavat kaikki tyylit ja lajit, aikakaudet ja kulttuurit, ukot ja akat, Proustit ja Polvat.

   Kirjainten imu, kuten hannu s. luonnehti, on ihan olennaista, samoin tekstin rytmi. Aiheeksi kelpaa mikä vaan.

   Tykkään tulla yllätetyksi. On ihanaa, kun kirja tuntuu omalta. Mutta hienoa on myös, kun se suoranaisesti ei tunnu, mutta kutkuttaa: jotain tässä on mutta mitä. Siinä taas tutkimista ja ystävien kanssa jappasemista.

   Kiitos kirjoittavista ja lukevista ystävistä luojalle, johon en usko.

3. Kosher kirjoittaa:
   2. heinäkuuta 2008 kello 21.05

   Millainen lukija olen?
   Luen paljon. Olen aina lukenut. Olen nopea lukija. Olen utelias lukija. Kokeilen uusia lajeja. Minulla on aina monta kirjaa menossa.
   En hevin jätä kirjaa kesken, koska kokemukseni mukaan kirja alkaa vetää noin sivulla 30-40. Ellei, sitten kirja pois. Sellaista tapahtuu harvoin.
   Pidän sellaisista kirjoista, jotka kysyvät minulta, jotka vaativat minulta tai jotka vastaavat piilossaoleviin kysmyksiini. Ne enentävät.
   Minulla on noin sata lempikirjailijaa.
   Mainitsen joitakin
   JOITAKIN SUOMALASIIA LEMPIKIRJOJA TAI -KIRJAILIJOITA:: Aaro Hellaakoski, Mirkka Rekola, Irja Rane (Naurava neitsyt), Leena Krohn, Marianne Alopaeus (Pimeyden ydin), Mikael Niemi, Eino Leino, Elmer Diktonius, Pentti Haanpää, Väinö Linna, Mka Waltari (Sinuhe), Bo Carpelan, Raija Siekkinen,Tomi Kontio, Kari Hotakainen (Juoksuhaudantie), Saila Susiluoto, Markku Paasonen, Solveig von Schoultz, Sari Malkamäki, Sari Mikkonen, Kjell Westö, Eeva Tikka, Hannu Väisänen
   JOITAKIN ULKOMAISIA LEMPIKIRJOJA TAI -KIRJAILIJOITA: Gabriel García Márquez, Nikolai Gogol, Andrei Makine, John Fowles, Antoine de Saint-Exupery (Pikku prinssi), Grimmin sadut, Wislawa Szymborska, Octavio Pazin runot, Jevgeni Jevtushenko, Tzingiz Aitmatov, Milan Kundera, Fedor Dostojevski, Isaac Bashevis Singer, Gunther Grass, Franz Kafka, Margaret Atwood, Kahlil Gibran, Richard Bach,Tomas Tranströmer, Aisopos, Charles Baudelaire, Paul Celan, Carlo Betocchi, Konstantinos Kavafis, Guillaume Apollinaire, Bernardo Atzaga, Henri Michaux, Samuel Beckett, Orhan Pamuk, Daniil Harms, Guy de Maupassant, Italo Calvino. Tässä pieni osa.

4. Leijonainen kirjoittaa:
   2. heinäkuuta 2008 kello 21.28

   Minä luen pääasiassa kotimaisia klassikoita. Suurelta osin listani on samanlainen kuin Kosherin kotimainen lista. Lisäisin siihen vielä L. Onervan novellit ja Marja-Liisa Vartion ”Hänen olivat linnut”. Etenkin runot ovat alkaneet viehättää nykyisin: Maritta Lintusen ”Valaistut talot” ja Helena Sinervon ”Tilikirja” ja jo Kosherin listalla ollut Rekola.

   Eniten lukemiseeni vaikuttavat omaperäiset sanat ja kielikuvat sekä rytmi. Etenkin Bo Carbelanin teksteissä saa nauttia sanoista ja salaperäisestä tunnelmasta. Nuorena olin oikea ahmija, mutta vanhemmiten minusta on tullut nautiskelija. Enää tarina ei ole tärkein vaan se miten se on kerrottu.

5. Heli Saari kirjoittaa:
   2. heinäkuuta 2008 kello 22.07

   Lapsuudenkodin kirjastohuoneen kirjoja notkuvat hyllyt ahmin jo lukioon mennessä, yleisen kirjallisuustieteen opiskelijana minulle tulivat tutuiksi -jopa pakkolukemiseen asti – kaikki klassikot eri kirjallisuuden lajeista. Alan vaihto aiheutti myöhemmin uudentyyppiseen ammattikirjallisuuteen perehtymisen ja sen myötä jatkuvan lukuprosessin.Tämä tilanne puolestaan on muovannut vapaa-ajan lukemisen sisältöä: dekkarit,novellit, runot ja pakinat nousevat etusijalle.Kirjan valintaan vaikuttavat minulla usein myös elämän kulun eri tapahtumat suruineen ja iloineen sekä tiedon tai tunnetilan hakeminen eri tilanteissa.

6. Punahilkka kirjoittaa:
   2. heinäkuuta 2008 kello 23.21

   Kiinnostavampaa on pohtia, miten luen. Tavoitanko rivien välit? Entä tekstin kerrokset? Ymmärränkö mihin kirjoittaja on pyrkinyt, mitä halunnut sanoa? Nappaanko vain tutun, helpon, makean vai maltanko odottaa outoa, vierasta, yllättävää?

   Kun onnistun, minun luovuuteni lukijana ja kirjoittajan luovuus kohtaavat – tekisi mieleni sanoa että suloisesti ja sanonkin!

7. nen kirjoittaa:
   3. heinäkuuta 2008 kello 0.46

   Mä oon ahkera lukija, jos jotain joskus jää kesken, palaan siihen myöhemmin, joten luen myös shampoopullontakusia ja todella huonoja kirjoja, enkä edes alun jälkeen huomaa lukevani jotain huonoa. Ihmeellinen koukuttaa mut aina, Joycen Odysseusta parempi on Finnegan’s wake, Haruki Murakami nappaa, John Burnside, Tranströmer, Jean-Claude Renard, herttainen Jack Kerouac ja runosuosikkini Wallace Stevens, nyt luen hmm olosuhteiden pakosta Nursery rhymesiä suomeks ja se on vallan hieno, melkein kun lukis ramattua tai koraania, koko ajan tulee muista yhteyksistä tuttua tekstiä vastaan (Eliotia, Joycea, Poea, Yeatsia, tai siis loruja joista ne on saaneet teksteihinsä aihioita). Kansantarut ja viisut innostaa aina.
   Suomalaista runoa ja proosaakin on hurjan paljon mistä tykkään ja vielä enemmän sellasta mitä luen mielelläni, yks melkonen hitti on mielestäni Juha Seppälän novelli sähköstä.

8. KesäTanssi kirjoittaa:
   3. heinäkuuta 2008 kello 10.24

   Luen jatkuvasti. Joskus useampaa kirjaa yhtä aikaa. Tälläkin hetkellä minulla on kesken Vernor Vingen Linnunradan ääret ja Hannele Klemettilän Gilles de Rais’n elämäntarina. Tästä voi päätellä, että olen kirjojen suhteen kaikkiruokainen; fantasia, sci-fi, dekkarit, elämänkerrat, historia, viihde – kaikki käy, kunhan tarina itsessään on minua kiinnostava. Yleensä tiedän ensimmäisen luvun jälkeen haluanko lukea kirjan loppuun. Nuorempana kahlasin väkisin kirjan loppuun vaikka en olisi pitänyt siitä. Nyt varttuneempana annan itselleni anteeksi, jos joku teos ei kiinnosta tarpeeksi. Nykyään uskallan jo myöntää, etten ole intellektuelli ja että kirjamakuni on oma asiani.

9. Leila kirjoittaa:
   3. heinäkuuta 2008 kello 10.47

   Ensin tekisi mieli kirjoittaa, että olen lukemisen suhteen kaikkiruokainen. Lukeminen kun kuuluu jokaiseen päivääni, sen on elinehto. Vanhemmiten olen huomannut joskus miettiväni – jopa pelkääväni – sitä mahdollisuutta, etten enää näkisi lukea. Kuten nen, minäkin luen kaikkea, jos on se hetki, että tekstiä kaipaan kuin leipää. Muistan ajan lasten ollessa vauvaikäisiä: maitopurkin tekstejä luin, luin kevyttä romaania hämmentäessäni vellikattilaa.

   Mutta en ole kaikkiruokainen. Vetelät, viimeistelemättömät romaanit eivät jaksa kiinnostaa. Tahdon kirjalta enemmän, tahdon sanoja ja lauseita, jotka voivat olla vain siinä kirjassa juuri sillä tavalla. Aihe ei merkitse ollenkaan niin paljon. Muutama viikko sitten liikutuin ja suorastaan järkytyin siitä taitavuudesta, jolla Virginia Woolf kirjoittaa kirjeestä romaanissaan Jaakobin huone, kirje saa kirjasta monta sivua. Sellaisia kirjoja tahdon lukea, oman maailmansa avaavia kirjoja.

   Lempikirjailijoiden luetteloa en osaa kirjoittaa, mutta jos kirjahyllyäni katson, eniten siellä on Doris Lessingiä, Virginia Woolfia, Leena Krohnia, Raija Siekkistä (ei kirjojen lukumäärältä, mutta painolta Novellit on yhtenä niteenä), Pirkko Saisiota. Runoja: Manneria, Rekolaa; uusia ihania nuoria runoilijoita paljon. Nimet ovat naisten, mutta luen miestenkin. Ei kirjoittajan sukupuoli ole ratkaiseva, mutta kenteis sittenkin naisen luomaan maailmaan on minun helpompi sukeltaa.

10. Jim kirjoittaa:
    3. heinäkuuta 2008 kello 13.18

    Olen huono lukija. Luen vähän ja erittäin valikoidusti. Löydettyäni kirjailijan, jonka tavasta kirjoittaa pidän, pitäydyn siinä pitkään, esimerkkeinä Shakespeare, Marquez, Hemingway, Waltari.

    Jos en jostain pidä, hylkään heti, klassikonkin. Kuuluisilta kirjailijoilta pidän ehkä eniten vähemmän tunnetuista teoksista. Ylistävä arvostelu tai valtava suosio voi joskus antaa aiheen olla lukematta. Näin vältyn pahimmilta pettymyksiltä.

    Ehkä niin kuin elämässä, haluan uida omaan suuntaan. Arvioin tekstiä lukiessani. Joskus teen muistiinpanoja. Sanat ovat lähes pyhiä. Niitä ei saisi käyttää väärin, kuten mm. propagandassa.

    Mottonani oli joskus: Paljon on paskaa, mutta siellä seassa on timantteja, joiden vuoksi kannattaa elää. Pätee kenties kohdallani myös teksteihin. Lukuunottamatta omiani, joissa on vain ensin mainittua. Olenkin nimittänyt niitä tortuiksi.

    P.S. ”nen”:lle tutustuin hiljattain hieman Haruki Murakamin novelleihin ja pidin kovasti Honey Pie:sta. On monesti tehokkaampaa antaa lukijan tehdä ajatustyö.

11. Tuisku kirjoittaa:
    3. heinäkuuta 2008 kello 14.47

    Pidän siitä, että kirjoittaja kykenee yllättämään: kielellisesti, tarinallaan tai millä tavalla tahansa.
    Jari Tervoa en voi lukea lainkaan. En kestä sitä viimeisen päälle hiottua tyyliä, jossa joka lause on kuin ladattu ase.
    Jos teksti on ylitaiteellista tai älyakrobaattista snobbailua tai kuivaa korppua, heitän kirjan takaisin sinne mistä se on tullutkin: eli yleensä kirjastoon.
    Tällä hetkellä menossa Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Ei mikään taideteos, mutta mielenkiintoinen kudos.

12. kannus kirjoittaa:
    3. heinäkuuta 2008 kello 16.38

    lukijana noin yleensäottaen olen vaihtelevainen. lukutiheys vaihtelee bulimiasta täyteen pidättyväisyyteen… tällä hetkellä yöpöydällä arno schmidt, eikä ensimmäistä kertaa. pidän niistä, joita ei pakosti ahmita, mutta joiden sanat huomaa muistavansa kuukausienkin jälkeen, joiden pariin voi palata. runoja rakastan (esim. walcott, brodsky) – ja luen niitä korkeintaan yhden kuukaudessa.

    julkaisemattomien tekstien lukijana olen erilainen (teen sitä melko usein), ja pidän tämän tiedostamista merkkinä omasta ”aikuistumisestani” : kun kukaan kustantaja ei ole legitimoinut tekstiä, leijuu sen yllä wannabee -vaikutelma. ja sehän taas tekee minusta, lukemisen amatööristä, melkein ammattilaisen…

    nyt kärjistän:
    minun on helpompi olla pitämättä tekstistä, koska a) todennäköisesti se ei ole kovin kummoinen enkä siten munaa itseäni vaikka moittisinkin ja b) itselleni tulee voimakas ja tärkeä olo kun saan kerrankin olla tyrmääjän asemassa enkä vain tyrmättävänä.

    lisäksi lukemiseeni vaikuttavat kirjoittajan ikä (suoraan sanottuna pännii, jos joku minua nuorempi kirjoittaa jotain loistavaa) sekä kaikki muutkin ennakkoluulot liittyen kirjoittajan persoonaan ja elinpiiriin.

    annan itsestäni nyt ehkä aivan hirveän vaikutelman, mutta haluan tällä vain ilmaista, että objektiivisuus ei ainakaan minulta suju vaivatta.

    siten tämä blogi on minulle loistava kokemus: tekstit tulevat luetuksi vain teksteinä. ja vilja-tuulian jossain päin esittämä havainto siitä, kuinka erilaisista syistä osallistujat tekstejään kirjoittavat on minusta hyvin tärkeä. ensinnäkään en osaisi lukea kuin kustannustoimittaja ja toiseksi siihen ei ole mitään tarvetta.

    tämän blogin avulla yritän kehittyä paremmaksi lukijaksi: ennakkoluulottomammaksi ja… armollisemmaksi? kannustavaksi? rohkaisuun on mielestäni lähes aina syytä. eikä kukaan takuulla yllä parhaimpaansa pelkän piiskan avulla.

13. Leena Aunio kirjoittaa:
    3. heinäkuuta 2008 kello 18.06

    Olen mahdottoman hidas lukija, ainakin siltä itsestäni tuntuu. Lukiessani nautiskelen yleensä jokaisesta lauseesta. Minulla on myös liian vilkas mielikuvitus ja reippaasti muistoja, jotka aktivoituvat lukiessa, alan usein itse kuvitella tai kirjoittaa juttuja kesken lukemisen. Opiskelujeni vuoksi minulla ei ole ollut paljoa aikaa lukemiselle. Ja sitten kun olen lomalla, seurustelen mieluiten ihmisten kanssa. En ole se, joka menee kirjan kanssa nurkkaan, vaan se, joka on keskellä tapahtumia. Liian sosiaalinen ja kommunikatiivinen. Minun pitää suhtautua kirjojen lukemiseen systemaattisesti, varata sille aikaa, keskittyä.

    Saan kiksejä mm saduista ja hyvistä novelleista. Romaanit jäävät usein kesken. Lapsena luin paljon, mutta nuoruudessani en enää jaksanut keskittyä muihin kuin lyhyisiin juttuihin. (Vaikka tuli tässä mieleen, että koulussa minusta sauhuavan kynäni vuoksi puhuttiin romaanikirjailijaa. Tosin romaanikirjailijoita ei tule puhumalla vaan kärsivällisyydellä.)

    Ah, pidän monista. Ernest Hemingway, Joni Skiftesvik, Tove Jansson. Erlend Loe. Sinikka Nopola. Petri Tamminen. Kari Hotakainen. Maarit Verronen. Leena Krohn. Joel Haahtela. Rosa Liksomin lyhyistä jutuista tykkäsin joskus, vaikkei niissä ollut tolkkua, mutta siitä napakkuudesta pidin. Banana Yoshimoton ”Kitchen” on kaunis. Norjalainen Hanne Örstavik on mielenkiintoinen. Margaret Atwood: ”Poikkeustila”. Agneta Plejel: ”Kevään valoa”.

    On niitä paljon mielenkiintoisia. Antti Tuuri oli viime syksyinen löytö. Antti Hyry on kodikas. Ja tässä aiemmin mainittu Juha Seppälän ”Mitä sähkö on?” oli mielenkiintoinen kirja. Pidin siinä erityisesti novellista ”Pääsiäisyö”. Se valaisi minusta hienosti sitä, millaista on olla ”paska” tai ”paskan lapsi”. Lainausmerkkejä ei välttämättä tarvitsisi, anteeksi ruma kielenkäyttöni, jutun lukemalla tajuaa mistä on kyse. Se oli minusta avartava juttu. Muutenkin Juha Seppälän kieli on erittäin kirkasta. Luen mielelläni kieltä, joka hengittää.

    Kirjastot ahdistavat minua. Niin paljon lukematta, niin paljon kiinnostavaa! Joskus aiemmin kirjastot ahdistivat siitä syystä, että olisin halunnut lukea, mutta kaikki vaikutti enemmän tai vähemmän tunkkaiselta. Arto Melleri ja Pentti Saarikoski ja Eino Leino ainakin ovat myös jättäneet minuun jälkiä nuoruudessani. Elämä on hullua!

14. Heikki-Maija kirjoittaa:
    3. heinäkuuta 2008 kello 22.19

    Minä luen joka päivä. Eniten sanomalehtiä. Pidän myös hömpästä, se jos mikä pitää sielun virkkuna.

15. Leena Aunio kirjoittaa:
    3. heinäkuuta 2008 kello 22.42

    Siis lyhyesti sanottuna:

    Rakastan pieniä suuria lauseita.

    Siksi luen ja kirjoitan.

16. S.Pykäläinen kirjoittaa:
    4. heinäkuuta 2008 kello 0.13

    Luen Hesarin joka päivä töistä tultuani, vaikka jälkeläiseni kiemurtelisivat nälässä, desibelit halkaisisivat korvani ja muinaiset posliinit pirstoutuisivat.
    Valittujen Palojen vitsit ehdin lukea vasta mökillä huussissa. Pirkan sukkahousuniksit kuulen työpaikan kahvipaussilla. Keltaiset lööpit tavailen ruokakaupan kassajonossa. Kaikki vapaa-aika menee helvetin korkean olohuoneen ikkunoiden pesemisen suunnitteluun ja muuhun anopin vierailun lavastamiseen. Kas,kas, tässäpä olisi luontaisempi asetanta kysymyksellenne: Millainen lukija OLIN.

17. Anja kirjoittaa:
    4. heinäkuuta 2008 kello 9.30

    Kun nykyään luen proosaa, haluan rentoutua, naurahtaa tai ainakin hymyillä. Runoja lukiessani haluan puolestani itkeä. Viimeksi luin Hilja Haahden runokirjan.
    Voisin kuvitella syntyneeni kirja kädessä. Olen lukenut paljon ja kirjahyllyjä on ympäri taloa. Myös kahden perikunnan vanhat kirjat. Hengellisiä kirjoja en uskalla lukea enää lainkaan, koska ne pakottavat suorittamaan ja olemaan kiitollinen ja hyvä. Hirrrveitä sarjamurhaajakirjoja tai miehekkäitä poliisidekkareita en halua lukea, koska en pysy kärryllä eikä mielenkiintoni riitä. Mutta esim Margaret Atwoodin moniulotteisia jännäreitä en voi kuitenkaan vastustaa. Surullisia, masentavia, lohduttomia kirjoja en voi tätä nykyä lukea, koska se ruokkii alakuloista puoltani liikaa. Jotakin on kuitenkin aina luettava muuten nääntyy.

18. Pikupii kirjoittaa:
    4. heinäkuuta 2008 kello 11.59

    Olen monenlainen lukija, innokas ja utelias etsijä. Luen niin romaaneja, runoja kuin tietopuolen kirjoja. Esseitä julkaistaan Suomessa harmittavan vähän.

    Annan itseni helpostikin lopettaa kirjan kesken. Eihän siitä tulisi mitään, jos kirjastosta ei uskaltaisi lainata kirjoja ennen kuin olisi varma, että kirja kiinnostaa lukea alusta loppuun. Monet tietokirjat eivät tietenkään ole edes mielekkäitä luettavaksi kannesta kanteen.

    Luen paljon, mutta välillä ihmettelen, mitä oikein luen. Klassikoita olen lukenut hävettävän vähän. En oikein edes tiedä miksi, sillä silloin kun niitä lukee, havaitsee yleensä, että turhaan ne eivät ole asemaansa päässeet. Ostetuimpien kirjojen joukossa on myöskään harvoin kirjoja, joita olen lukenut tai missään aikeissa lukea. Siitä huolimatta, että olen jonkinlainen uutuusfriikki. Innolla odotan aina syksyn ja kevään uutuuskirjalistoja ja niistä sitten miehen kanssa lähdetään kiinnostavia teoksia kirjastoista metsästämään. Kun ihmiset listaavat suosikkikirjojaan, tuntuu, että en ole lukenut oikeastaan juuri koskaan paljon mitään. Kuitenkin aika suuri osa lukemistani kirjoista on enemmän ns laatukirjallisuutta kuin kevythömppää, vaikka tuollaista luokittelua on aika outoa käyttää.

    Koen hakevani kirjoista lähinnä ajatuksia. Hyviä kysymyksiä ja huomioita maailmasta. Pelkkä hieno kielen käyttö harvoin minua innostaa, jos tuntuu, että pääasia on esittää taitavaa kielivirtuoisteettiään. En ole koskaan innostunut progekitaroinnistakaan, jossa pitäisi ihailla, että osaapa soittaja taitavasti lirutella.

    Voisiko tänne muuten aloittaa keskustelun myös kirjoittamisesta? Olisi kiinnostava keskustella, kuinka ihmiset kokevat kirjoittamisen ja siihen liittyvät ongelmat ja riemutkin. Itse haluaisin kuulla esim. muiden kokemuksia tekstin viimeistelystä ja itsekurista tuon viimeistelyn kanssa.

19. Raija Kurki kirjoittaa:
    4. heinäkuuta 2008 kello 23.59

    Nautin kirjasta, joka yhdistää asioita niin että huikaistun ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta.

    Luen ihan liian vähän kirjoittamisintooni nähden, olen sitä tyyppiä joka haluaa varjella itseään rinnakkaisilta innostumisilta, kun oma kirjoitusprojekti on vauhdissa. Luen lehdistä arvosteluja ja hankin kiinnostavimpia kirjoja ”tulevaisuuden varalle”. Hyllyillä niitä on ja kasoissa siellä täällä, odottamassa… Sanomalehtiä uskallan lukea joka aamu.

    Nuorena luin Molieren ja joitain Shakespearenkin näytelmiä ennen kuin kiinnostuin Anni Polvasta. Romaaneja, joissa oli surulliset loput (luen loput aina ennen kuin aloitan kirjan, jotta hillitsisin loppuratkaisuun pääsyn kiihkoa) uskalsin lukea vasta aikuisiällä.

    Nyt on kesken Tammen uusi Hautojen lauluja -hautakirjoituskokoelma ja samalla selaan kirjahyllyjäni läpi, jotta löytäisin sopivan tekstin yhteen tilaisuuteen.

20. Maria kirjoittaa:
    6. heinäkuuta 2008 kello 12.57

    Millainen olen lukijana? Nuorena olin kaikkiruokainen, saatoin jopa lukea runoutta. Nykyisin, ja nykyisestä runoudesta olen huomannut että en ymmärrä siitä höytösen pölähtämää, etenkin kun luen noita runoja ja arvosteluja täällä Kirjoittajapiirissä. Mutta proosaa kyllä luen, melkein aina jotain. MInulla ei kylläkään ole mielikirjailijaa. Olin kovin ihastunut Simon Sebag Montefioreen luettuani hänen kirjansa ”Stalin den röde tsaren och hans hov”. Kirja oli todella mielenkiintoisesti kirjoitettu, siinä tuli Suomenkin historiaa esille ulkopuolisin silmin. Mutta kun yritin lukea hänen seuraavaa kirjaansa, ”Den unge Stalin”, ei se ollutkaan enää mielenkiintoinen. Mutta yleensäkin pidän historiallisista ja todellisuuteen pohjautuvista kirjoista. Antonia Fraserin tyylistä pidän hänen kirjassaan ”Henrik VIII:s sex fruar”. Siinä tulee esille koko Euroopan historiaa miellyttävällä tavalla. Muita viimeaikoina lukemiani , minua kiinnostaneita kirjoja ovat Waris Dirien omaelämäkerrallinen ”En blomma i Afrikas öken” ja Lisa Marklundin ”Flykting” ja ”Asyl” (luulen että niiden nimet olivat, en näe niitä kirjahyllyssäni). Yksi kirja jossa on paljon mielikuvitusta ja joka oli kovin kovin mukaansa tempaava textiä, on Isabell Allienden ”Andarnas hus”. Niin, nämä ovat kaikki ruotsinkielisiä, mutta se johtuu siitä että asun Ruotsissa.

    Vähän kielestäkin. Olen kateellinen näille kirjoittajapiiriläisille heidän sanataiteellisuudestaan. Suomenkieli on kehittynyt (ehkä erikoistunut suomalaisuuteen). Monet sanat suomenkielessä, esim. ”työstää” tuntuu minusta aivan keinotekoiselta, ja kovin hienostelevalta, joka on tietenkin normaali sana Suomessa asuvalle. Mutta sellaista sanaa ei ollut suomenkielessä minun siellä asuessa. Eikä monta muutakaan sanaa. Kirjoittajapiiri on erittäin hyödyllinen kokemus minulle.

21. Anna V. kirjoittaa:
    6. heinäkuuta 2008 kello 18.47

    Proosasta luen kaikkein mieluiten satuja. Toki muutakin, välillä kiinnostuksesta, välillä velvollisuudentunnosta. Kuitenkin minulle tärkeimmät ja vaikuttavimmat kirjat ovat edelleen, monien aikuisten romaanien ja novellikokoelmien jälkeenkin lasten- ja nuortenkirjoja: Astrid Lindgrenin romaaneita, Harry Pottereita, muumeja… Välillä mietin, pitäisikö minun aikuistua kirjallisuusmakuni suhteen, mutta se kaikkein syvin ja myös kypsin elämänviisaus tuntuu sittenkin löytyvän hyvistä saduista. Tänä keväänä vasta oivalsin, että tätä kiinnostustani minun kannattaisi hyödyntää myös kirjoittaessani ja yrittää luoda ennemmin satuja kuin aikuisten novelleita.

    Runojen suhteen olen täällä kirjoittajapiirissä alkanut pohtia paljonkin kysymystä, miten luen tai miten toiset lukevat. Minulle runon lukeminen on tunnelmien ja tunteiden maistelemista. Olennaista on, syntyykö jokin maaginen, mystinen, vaikeasti sanoiksi puettava tunne tai kokemus, kun olen runon lukenut. En useinkaan ymmärrä tai edes yritä ymmärtää, mitä runon kirjoittaja täsmällisesti ottaen sanoillaan tarkoittaa. Jos taas runo on selkeä ja helposti ymmärrettävä mutta ei tuota minkäänlaista tunnetason kokemusta, se ei ole minusta kiinnostava.

    Täällä kirjoittajapiirissä on runoja kommentoitaessa usein puututtu sanojen tai lauseiden merkityksiin ja ristiriitaisuuksiin, pyydetty selventämään jotain kohtaa. Itse olen toisinaan ajatellut, etten edes huomannut epäselvää kohtaa tai jos huomasinkin, juuri epäselvyys teki minulle runosta kiinnostavan. On ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisilla tavoilla runoja voi lähestyä. Olen jäänyt miettimään, onko kysymys jopa perustavanlaatuisestakin erosta siinä, miten eri ihmiset lukevat runoja: toiset haluten ymmärtää ja pukea sanoiksi runon idean, toiset taas maistellen runoa ja sen tunnelmaa kokonaisuutena? Ja onko samalla tavalla kahdenlaisia runoilijoita, eli näkyykö sama ero runojen kirjoittamisessa?

22. Antti Tolonen kirjoittaa:
    8. heinäkuuta 2008 kello 20.44

    Valitettavan vähän olen laiskuudestani johtuen lukenut hyvää kirjallisuutta. Tällä hetkellä menossa Alice Munro:n novelli ”Hyvän naisen rakkaus”. Siinä on kerrontaa minun makuuni.
    On kaksi syytä, minkä vuoksi voin jättää kirjan lukemisen kesken. En tähän pane esimerkkejä, kun en halua pilata muiden lukijoiden lukunautintoa. Ensimmäinen ryhmä, muodostuu useimmiten kotimaisista jopa kehutuista kirjailijoista, jotka ovat saaneet kirjan alussa aikaan hyvin mukaansa tempaavan tapahtumasarjan, mutta sitten kirjan lopussa tulee hätä siitä, miten ihmeessä saada juttu päätökseen. Kirja sitten päättyykin mahalaskuun. Tästä olen oppinut, että kun juttua kirjoitan, ajattelen sille valmiiksi lopun. Ei tarinaa useimmiten kannata edes aloittaa tapahtumien alusta.
    Toinen ryhmä on teokset, joissa kirjoittaja on lähtenyt ”eläytymään” elämänpiiriin, johon hänellä ei ole muuta kosketuspintaa kuin toiset teokset, television uutislähetykset tai satunnaiset istuksimiset puiston penkillä seuraamassa spurgujen jutteluja. Tämä taustatietojen onttous paljastuu melko pian, joten kirjaa ei onneksi tarvitse kovin pitkälle lukea.
    Muutama vuosi sitten haastateltiin televisiossa suomalaista naista, joka oli menossa johonkin entisestä Jugoslaviasta irtaantuneeseen maahan. Hän aikoi oleskella siellä vuoden ja kirjoittaa sitten romaanin jostakin järkyttävästä Jugoslavian hajoamiseen ajoittuneesta naiskohtalosta. Sitä kirjaa en aio lukea.

23. vesa laine kirjoittaa:
    10. heinäkuuta 2008 kello 11.05

    Minusta kirjassa voi ihan hyvin olla sata ärsyttävää asiaa, huono kieli (tai käännös) ja kömpelö kerronta, jos siinä jotakin, joka kolahtaa. Esimerkiksi Khosseinin ”Leijapojassa” on paljon ärsyttäviä yksityiskohtia, mutta perustarina on niin vahva, että se kestäisi paljon kökömmänkin toteutuksen. Vastaavasti Bo Carpelanin kirjoista en löydä kökköyksiä, mutta en silti jaksa lukea niitä loppuun.

    Viime vuosina rajuimmat lukukokemukset ovat syntyneet tietokirjojen parissa. Pasi Toiviaisen ”Ilmastonmuutos nyt” oli järisyttävä, Naomi Kleinin ”Tuhokapitalismin nousu” melkein yhtä hyvä. Yleistajuisissa tietokirjoissa onkin mielestäni hurja tason nousu. Erityisesti Terra Cognita kustantamo ja Kimmo Pietiläinen ansaitsisivat ahkeruudestaan jonkin tunnustuspalkinnon – oman erityisalan ulkopuolisia luonnontieteellisiä kirjoja ei jaksaisi lukea englanniksi.

24. Leena Aunio kirjoittaa:
    10. heinäkuuta 2008 kello 16.09

    Suosittelen kaikille, jotka haluavat kehittyä kirjoittamisessa Mika Waltarin ”Haluatko kirjailijaksi”-kirjaa. Hyviä perusasioita. Monille teksteille täällä toistelisin vain sen kirjan oppeja.

    Hyvien kirjojen lukemisesta voisin kirjoittaa enemmän vaan en jaksa/ehdi, mutta sen haluan sanoa, että minusta on myös opettavaista lukea harrastajien tekstejä, siis kaikkea sellaista, jolla ei vielä ole statusta kirjallisuutena ja joka ei vielä ole mennyt kustantamojen seulojen läpi. Näissä teksteissä on usein näkyvillä vielä heikkoja tai häiritseviä piirteitä, joista voi ottaa opikseen. Toisen tekstistä on helppo huomata, mistä ei pidä. Omista teksteistä se on vaikeampaa. Monta päätelmää siitä, mikä on huono/hyvä teksti olen tehnyt harrastajien parissa. Kun näen ärsyttäviä piirteitä toisen tekstissä, vakaasti aina päätän, ettei omissa teksteissäni enää olisi samanlaisia. Vaikka eihän se niin yksinkertaista ole, omille teksteille on aina sokea, mutta tarkoitan sitä, että lukeminen opettaa myös kirjoittamisessa.

25. Antti Tolonen kirjoittaa:
    10. heinäkuuta 2008 kello 16.55

    Olenpahan tuon Valtarin kirjan lukenut ja petyin. Jos haluaa oppia kirjoittamaan, kannattaa mieluummin lukea vaikkapa Antti Tuurin kirja (nimi jotakin siihen suuntaan, että ”Miten kirjani ovat syntyneet”.
    Valtari kehui kovasti runoilijoista Eeva Kilpeä ja haukkui Linon maan rakoon. Luin sitten Kilven runoja ja petyin taas. Adjektiiveja jokainen runo täysi, mikä ei ole ollenkaan minun makuuni.
    Tietysti tekotavaltaan huonojakin kirjoja kannattaa lukea oppimismielessä.
    Jäi tuolla edellä mainitsematta myös erän tyyli, joka ei minuun mene ja kirjoittajan tietoinen pyrkimys hyvän kirjailijan ilmaisuun. Tällainen kirja oli Heikki Turusen oman äitinsä elämänvaiheista kirjoittama kirja, jossa tarkoituksellisesti ylipitkillä virkkeillä ja muilla tempuilla tavoiteltiin Sillanpään tyyliä. Turunenhan haluaisi päästä kansankirjailijan maineestaan ihan oikeaksi kirjailijaksi. Kyllä kirjoittajalla pitää olla sanoma tärkeintä ja tyylin pitää palvella sitä tarkoitusta.

26. Antti Tolonen kirjoittaa:
    10. heinäkuuta 2008 kello 16.56

    Unohtui tuossa äsken tärkeä kirjaryhmä, nimittäin oppaat, joissa opastetaan luovaan kirjoittamiseen. Niitä suosittelen kaikille lämpimästi. Toki netistäkin löytää ohjeita.

27. Leena Aunio kirjoittaa:
    10. heinäkuuta 2008 kello 17.22

    No totani ei se Waltari siinä kirjassa Eeva Kilpeä kehunut. Sen kirjan nimi oli Aiotko kirjailijaksi ja se on julkaistu 30-luvulla. Eeva Kilpi oli silloin vasta lapsi. Aino Kallaksesta hän mainitsi positiivisesti, sanoi, että jos ihastut hänen tyyliinsä, niin muista, että se on Aino Kallaksen tyyli eikä sinun!

    Helsingin yliopistolla on ollut vuosien mittaan niitä ”Miten kirjani ovat syntyneet” -tilaisuuksia. Kuuntelin niitä vuonna 2000. Ne ovat ymmärtääkseni kaikki jossakin kansien väleissäkin. Kyllä mulle jäi sieltä aika paljon mieleen, oli sen verran elävää kerrontaa.

28. Antti Tolonen kirjoittaa:
    10. heinäkuuta 2008 kello 18.04

    Ohhoh, olinpa huolimaton! Ei se Eeva Kilpi ollut, mutta toinen kuin Aino Kallas. Valtari kehui tätä naiskirjailijaa hyväksi vapaan tyylin taitajaksi. Kun tässä tarpeeksi kauan kirjoitan, nimikin tulee mieleen.
    Palautui ainakin mieleen hyviä asioita tuosta Valtarin kirjasta. Se, nimittäin mitä hän sanoi kirjailijan asemasta. Hänhän ei kirjassa suositellut kenellekään kirjailija ammattia. Samoin on kirjassa hyvää kaikki se, mitä konkreettisia toimia tulee eteen silloin, kun haluaa kirjoituksensa julkaistuksi. Se Valtarin kehuman naiskirjailijan nimi ei vain tullut mieleen, joten annanpa tämän mennä.

29. Ville Verkkonen kirjoittaa:
    11. heinäkuuta 2008 kello 10.57

    Olisiko ollut L. Onerva se naiskirjailija, jota Waltari AT:n mukaan kehui?

30. Punahilkka kirjoittaa:
    11. heinäkuuta 2008 kello 13.02

    Antti Tolosen Sähkömoottori-novellin tulkinnoista käyty keskustelu sai minut vielä pohtimaan lukemista (ja kirjoittamista). En tunne kirjallisuustieteellisiä termejä hyvin, esim. johtomotiivistakin on vain kalpea aavistus. Mutta eivät varmaan tunne kaikki loistavia kirjoja julkaisseetkaan. Esim. eräs viime vuosina julkaissut ja kiitelty kirjailija kertoi haastattelussa, että hänelle selviää kirjojensa teemat vasta lehtikritiikeistä. (Liekö ollut ironiaa mukana tässä lausumassa?).

    Minä pyrin lukemaan proosatekstiä eräänlaisena kudelmana, pitämään sen ainekset mielessäni lukemis- ja sulatteluprosessin aikana, punnitsemaan ja suhteuttamaan tekstin ainesosia toisiinsa. Näin motiiveiksikin määriteltävät tekijät voivat saada mielessäni hahmoa, vaikka en tällaista termiä käytäkään.

    Joskus kyllä jokin mielessäni ollut ennakko-odotus tai -käsitys tai (tiedostamatonkin) asennoituminen voi viedä tekstin vastaanoton ja tulkinnan urille, joita kirjoittaja ei ehkä ole tarkoittanut. Minä lukijana saan sen mitä olen halunnut mutta osa kirjoittajan sanomasta voi jäädä pimentoon. Joskus voin myös tavoittaa sellaista, joka itse asiassa on tekstissä, mutta kirjoittaja itse ei ole sitä tiedostanut.

    Ymmärrän niin, että tietty tarinallisuus on ihmiseen sisäänrakennettu. Siksi tarinat ovat aina kiehtoneet, luemme ja kerromme tarinoita. Ja kirjoitamme. Myös unet ovat tarinoita, niissähän on usein jo suoraan novellin rakenne – jos vain pystymme muistamaan ne. Kirjoittajina voimme siis ammentaa näistä mielemme varastoista, myös tekstin lajeja ja rakenteita. Erityisenä haasteena on se, että pystymme vapautumaan monenlaisista haittaavista esteistä ja pidäkkeistä, kuten peloista, ajatusluutumista jne.

31. kannus kirjoittaa:
    11. heinäkuuta 2008 kello 15.06

    punahilkka-hyvä,

    oletko koskaan kokeillut seuraavaa: nähdessäsi tuttavan kirjahyllyssä lukemasi kirjan, kysynyt viattomasti mistä se kertoo?

    usein en melkein edes tunnistaisi heidän kertomuksensa perusteella kirjan tarinaa.

    on olemassa tuhansia kliseisiä lauseita teemalla ”en lue kirjaa vaan kirja lukee minut”, ”kirjan kannesta aukeaa seikkailu omaa sisimpään” jne. minusta siinä on vinha perä.

    mikä ei tarkoita, ettemmekö voisi esittää lukemastamme hyvinkin rakentavia kommentteja. mutta eksaktiudella on rajansa.

    tässä kirjoittajapiirissä on muuten jo ainakin kerran erehdytty pitämään tekstiä ja siitä esitettyä palautetta yhtenäisenä luomuksena. ja sellaisen lukemisen perusteellakin onnistuttiin esittämään varsin järkevänoloisia kommentteja. minusta se on mainio esimerkki siitä, kuinka aktiivinen onkaan lukijan osa tekstin luomisessa.

32. Antti Tolonen kirjoittaa:
    11. heinäkuuta 2008 kello 15.26

    Pohdinpa kerran, mitä kirjoittaminen on ja tulin tällaiseen tulokseen: Kirjoittajan mielessä liikkuu jotakin, jota hän pyrkii käsiensä kautta saamaan näkyviin. Oikein herkkänä kun on, voi päästä melko lähelle sitä mielensä tilaa. Kun tulee toinen ihminen ja lukee kirjoitetun, hänen mielessään liikahtaa jotakin sinne päin jos liikahtaa olleenkaan. Torjunta saattaa tulla väliin. Karkeana esimerkkinä torjumisesta olisi, jos yrittäisin lukea Mein Kampf’ia. Jopa Marxin Das Kapital voisi onnistua paremmin.
    Jos torjuntaa ei tapahdu, riippuu lukijan taustoista, mitä liikahtaa. Kun otit puheeksi tuon juttuni, voin sanoa että olisin voinut siitä tehdä tahallani vielä järkyttävämmän, kun olisin kuvannut onnistunutta Isän ja pojan Kajaanin retkeä. Tuo loppu, josta en halua missään tapauksessa luopua, olisi äkillisempänä tullut lukijalle vielä järkyttävämmäksi. Kirjoittaja voi siis tehostaa sanomaansa.
    Kirjoittajan mielestä virheellisiä tulkintoja tulee aina, joten jos niitä haluaa vähentää ei kannata panna tekstiinsä viitteitä sinne suuntaan, johon ei halua lukijan mielen liikkuvan. Jutussani viinapullo tulkittiin väärin siksi, että lukijat olivat niin kaukana kuvaamani ajan syrjäseudun elämästä. Minulle pullo oli vain ajan kuva, koska se kuului joka tapauksessa miesten kaupunkimatkaan.

33. Antti Tolonen kirjoittaa:
    11. heinäkuuta 2008 kello 15.56

    Tuosta ajatuskulustani jäi tärkeä asia kertomatta, nimittäin se että lukija saattaa ihan oikeasti nähdä kirjoittajan tekstistä jotakin kirjoittajan mielessä liikkunutta, jota hän ei ole tekstissä ollenkaan ilmaissut. Siksi kirjoittaessa mielestäni kannattaa olla rohkea. Kirjoittajan torjumat mielenliikahdukset kun kyllä tulevat lopulta tekstissä näkyviin. Niiden pitäminen poissa kahlitsee turhaan luovuutta.
    Jotakin voi lukea esimerkiksi siitä, ettei kirjoittaja sivua missään tekstissään sukupuolielämään liittyviä asioita.

34. Punahilkka kirjoittaa:
    11. heinäkuuta 2008 kello 21.57

    Kannus, en tiedä ymmärsinkö täysin, mitä tarkoitit – väititkö vastaan vai ilmaisitko olevasi samaa mieltä…

    Ajattelen, että lukija viimeistelee tekstin, se syntyy lopulliseen muotoonsa lukijan mielessä. Antti kuvaa mielestäni näitä prosesseja osuvasti tuossa edellä. Silti on kaikella tavalla kohtuullista ja kannatettavaa, että lukija pyrkii vakavasti ja antaumuksella ymmärtämään, mitä kirjoittaja yrittää sanoa. Muutenhan hommassa ei olisi mitään mieltä – onhan kirjoittamisessa ja lukemisessa kuitenkin kysymys vuorovaikutuksesta.

35. Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa:
    12. heinäkuuta 2008 kello 12.51

    Intresantti viestiketju, jatkanpa itsekin vähäsen.

    Olen ajatelllut niin, että teksti on kirjoittajan omaa vain hänen kirjoittaessaan sitä. Sen jälkeen – sen lähdettyä maailmalle – ei tekstiin tavallaan ”kuulu” enää kirjoittajan intentiot.

    Näin ollen en lue tekstistä kirjoittajaa enkä pyri varsinaisesti ymmärtämään, mitä hän on ollut sanomassa. Luen tekstiä. Sanataideteos antaa ilmi sen minkä antaa. Jos teksti oikein saa sydämen tykyttämään, syy voi olla kirjoittajassakin, siinä, että häntä pääsee näin kohtaamaan – mutta sellainenkin tunnelma on tekstin ansioiden syytä (joskus toki myös henkilökohtaisesti lukijalle läheisen aiheen).

    Kirjoittamisen ohjaamisessa, mitä mekin täällä toisillemme teemme, on kuitenkin kohtuullista ja kannatettavaa, kuten Punahillkkakin kirjoitti, pyrkiä ymmärtämään kirjoittajaa ja hänen tarkoitusperiään. Muutoinhan tekstiä on vaikea eritellä. Ei ole yhtä hyvän tekstin kaavaa, ei ole yhtä tapaa tehdä jokin teksti ”oikein”… ja toisen tekstiä kommentoidessa voidaan haistella painopisteitä, tekstistä kohostuvia ominaisuuksia…

    Itselläni käsikirjoitus muuttuu teon alla ollessaan hyvinkin paljon. Katsoisin, että aluksi on juuri se kirjoittajan intentio tärkeänä: haluan sanoa jotakin jostakin maailmasta. Sitten vasta se maailma alkaa syntyä. Sen pitäisi syntyä uutena kirjoittajallekin. Tekstiä ei voi suorittaa valmiiksi, päättää tekevänsä jostakin teemasta ja yksinomaan toteuttaa ideansa. Siten ei synny elävää kaunokirjallista ilmaisua, vaikka pintapuolisesti oivaa tekstiä voikin tulla.

    Eri juttu on tietty se, että ihmisillä monenlaisia työskentelyprosesseja. Joku voi oivaltaa teemansa jo varhaisessakin vaiheessa… saada sellaisen pitkää etäisyyttä luotaavan välähdyksen, joka kantaa loppuun asti, ja näin ollen sellaisella kirjoittajalla ei ehkä tarvitse olla niin monia erilaisia muuttuvia vaiheita käsikirjoitusta tehdessä.

    Ja jotakin välähdystä aina tarvitaan tekstin alkuun… Olkoon se vaikka ovi, joka päästää sisään maailmaan, joka alkaa vasta sittemmin rakentua.

    Mirkka Rekolan sanoin: Ei voi rakentaa. Täytyy antaa rakentua.

    Tämä lie vaikea oppi meille jokaiselle, kirjoittajalle, joka tietenkin haluaisi tehdä mahdollisimman hyvää tekstiä mahdollisimman tärkeistä aiheistaan.

    Juju onkin siinä, miten saamme ne tärkeät asiamme nähtyä sanataiteellisessa valossa – niin, ettei kirjoittajan intentio ole oleellisin, vaan sanoma syntyy teoksen tyylin ja kerrosten kautta.

    Anna V:llä oli aiemmin ketjussa kysymys siitä, onko erilaisia kirjoittajia ja lukijoita sen suhteen, kuka haluaa ymmärtää, kuka tunnelmoida. Minusta on ihanaa, jos runoja luettaisiin nimenomaan tekstin virtana, maailmana, tunnelmana, tyylinä… Tälläkin hetkellä on esim. nykyrunokirjoissa hyvin paljon erilaisia poetiikan oppeja yhtä aikaa, joten voi sukeltaa jos jonkinmoisiin vaihtuviin maailmoihin. Jos jää liiaksi erittelemään yhtä runoa ja sen merkityksiä, jotka tahtoisi selittää itselleen, voi olla, että lukeminen alkaa takkuilla.

    Mutta täytyy sanoa, että vaihtuviin tyylilajeihin (kuten tosiaan vaikkapa nykyrunoudessa) on totuttauduttava… Dekkaria voimme usein lukea noin vain, koska sen lajityypilliset ratkaisut ovat meille tuttuja. Kun laitetaan kaksi runokirjaa vierekkäin, poikkeavat sanomisen tavat toisistaan ehkäpä suuresti.

    Esimerkiksi yhden suosikkini, Harri Nordellin, runoja en ryhtyisi lukemaan järjen päätelmin ja metaforia esiin nostellen, vaan aistein.

    Kirjoittamisen ohjaamisessa sen sijaan on hyvä kiinnittää huomiota yksityiskohtiin… sellaista työskentelyä toivon omaltakin kustannustoimittajaltani; huomata sen, mitä itse en ehkä huomaa, nähdä vahvuuksia ja toisaalta kohtia, joille pitää tehdä jotakin.

36. EijaA kirjoittaa:
    12. heinäkuuta 2008 kello 14.04

    Vesa Laineelle: kun luin mitkä kirjat ovat olleet mielestäsi vaikuttavia (samoin minusta) rohkenen kysyä, oletko lukenut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet. Suosittelen! T eija aromaa

37. kannus kirjoittaa:
    12. heinäkuuta 2008 kello 14.18

    punahilkka,

    olin kanssasi samaa mieltä, vaikka ehkä omasta mielestäni lukijan subjektiivisuudella on vieläkin isompi osa. minusta niin saa myös olla, vaikka kieltämättä se ei aina tee tekstille ja sen tarkoitusperille oikeutta.

    tässä kirjoittajapiirin yhteydessä pyrkimys objektiivisuuteen on tietenkin vielä tärkeämpää kuin tavallisesti.

38. Antti Tolonen kirjoittaa:
    12. heinäkuuta 2008 kello 15.36

    Tässä piirissä minuun ainakin vaikuttaa se, että otsikkona on ”Haluatko isona kirjailijaksi” ja tuo isona kuvaannollisesti. Eli tänne on rohkaistu lähettämään töitään sellaisia, joilla on haaveita saada juttunsa julkaistuksi. Tietenkään eivät ole pois suljettuja sellaisetkaan, jotka ovat jo julkaisseet. Niinpä olen oman mieltymykseni lisäksi ilmaissut myös arvioita siitä, on luetulla mahdollisuuksia tyydyttää ensimmäinen kustantamon virkailija, vai paneeko hän sen ensimmäisen sivun luettuaan sivuun. Minun lukemiseen ja arvioimiseeni on vaikuttanut tämä näkökulma.
    Vaikka tätä näkökulmaa ei olisikaan, olen tällaisissa keskusteluissa kuten aina yksinkertaisen rehellisesti kertonut sen, miten luettu on vaikuttanut minuun. Tämän olen muutaman kerran tuonut esiinkin.
    Kun ensimmäisen kerran aikoinaan koulussa opettaja alkoi eritellä luettua runoa, kauhistuin, koska mielestäni runo siinä pilattiin. Koen itse runon jonkin kirjoittajaltakin ohi kiitäneen hetken aavisteluna ja pidän tunteista ,joita olen löytävinäni. Tämä kosketus kärsii, jos runossa on liikaa. En nimitä ollenkaan runoiksi loppusointuiseen runomittaan (useimmiten onnettoman tökerösti) kirjoitettuja kertomuksia, esitelmiä, elämänkertoja yms. Hauskoja ne voivat olla, jos on taitava tekijä asialla. Edes lapsia ei pitäisi aliarvioida tökeröillä, joutavilla loruilla.
    Kirjoitit, Vilja-Tuulia, jossakin yhteydessä, että kirjoittaa voi hyvin sellaisestakin elämän piiristä, josta ei ole henkilökohtaisia kokemuksia. Näin voikin tietysti, kun lukijana on kirjailijan kanssa samantapaisen taustan omaava ihminen. Tarkoitan, että jos vaikka ylistarolainen menee vuodeksi asumaan Suomussalmelle, tekee taustatyötä jopa yöpymällä muutaman yön pienessä mökissä ja kirjoittaa sitten romaanin suomussalmelaisen nuoren varttumisesta aikuiseksi, teksti menee täydestä toiseen ylistarolaiseen, mutta ei suomussalmelta peräisin olevaan lukijaan. Hänelle teksti on kuin soittaisi tuttua sävelmää epävireisellä viululla.
    Samoin käy, jos joku alkaa kirjoittaa lääkäriromaania eikä hänellä ole henkilökohtaista kosketusta sairaalamiljööseen.
    Minun mielestäni kirjoittajan kannattaa ennen kaikkea tutustua itseensä, jotta tietää mistä osaa kirjoittaa mistä ei, ellei halua kirjoittaa romaania tyyliin 1.”Puutarhani keväällä”, 2. ”Puutarhani kesällä”, 3. ”Puutarhani syksyllä”, jne. Tällaiselle sarjalle löytyy tietysti kirjahyllynsä täyttäjiä, jos kirjoittajana on jollakin muulla alalla nimeä saanut henkilö, mutta silloin en puhuisi varsinaisesta kirjallisuudesta.

39. Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa:
    13. heinäkuuta 2008 kello 18.23

    ”Kirjoittaa elämän piiristä, josta ei ole henkilökohtaisia kokemuksia.”

    Niin, mikä on kenenkin piiri? Siihen voi sisältyä paljon kokemuksia, jotka eivät ole suoranaisesti tapahtuneet itselle, mutta joihin samaistuu – jotka ovat tapahtuneet toisille – jotka ovat tapahtuneet omissa kuvitelmissa – jotka ovat verrannollisia joihinkin muihin, jotka ovat tapahtuneet itselle.

    Kuka on millekin herkistynyt. Kuka kokee minkäkin henkilökohtaisekseen.

    Sillä sanataiteellisen maailman on oltava kuvitteellinen todellisuutensa, ei jäljennetty todellisuus. Välttämättä ei auta, vaikka tuntisi kirjoittamansa kaupungin asemakaavan sentilleen. Samoin voi tosiaan mennä pahasti metsään myös silloin, jos ryhtyy lääkäriromaanin tekoon vailla asiantuntemusta.

    Tekstin laji määrittelee tätä suhdetta faktaan ja fiktioon myös. Tiukka aikaan, paikkaan ja tilanteeseen sidottu proosa vaatii usein faktoja. Runossa on inhimillinen kokemus usein tärkeämpi, jokin tunnejälki… (ja varmasti samoin on useassa proosan alalajissakin!). Jolloin runon minä ja hänen tapahtumansa voivat olla fiktiivisiä ja eri rooleissa, mutta silti mukana on vankka oma kokemus. Paradoksi, joka ei ole paradoksi.

    Olen herkutellut joskus sellaisellakin, että kirjoittaja on kaikki kirjoittamansa hahmot eikä heistä yksikään.

40. Heli Saari kirjoittaa:
    13. heinäkuuta 2008 kello 19.32

    On todella mielenkiintoinen keskustelufoorumi meneillään. Mielestäni kirjoittamisen lähtökohtana on luovuus, uteliaisuus, motiivi, aktiivisuus – kirjailijaksi synnytään ja kehittämällä edellä mainittuja ominaisuuksia – kirjailijaksi myös tullaan(rajaan pois määritteet huonoksi tai hyväksi kirjailijaksi). Lapsuuden ystäväni on julkaissut useita tunnettuja kaunokirjallisia opuksia.Olemme keskustelleet kirjoittamisesta sekä kirjailijana olemisesta.Hän on aina pohjustanut teoksiaan lukemalla paljon ko aiheeseen liittyvää faktaa ja on kuitenkin kertonut myös kirjoittaneensa menetysromaanin ilman suurempia pohjatöitä. Hänet on myös moneen kertaan palkittu ja hän on saanut stipendejä usein. Rahan mahti jyllää tietysti myös kirjallisuuden ympärillä, kustantajien keskinäinen kilpailu on kovaa. Hyväkin kirjailija voi jäädä painokoneiden alle, jos ei löydä oikeaa foorumia.Kirjoittajapiiri on mielestäni asiantuntijan Vilja-Tuulian plus kaikkien siihen osallistuvien mielenkiintoinen,virkistävä, homogeeninen kohtaamispaikka.

41. Vesa Laine kirjoittaa:
    14. heinäkuuta 2008 kello 22.34

    Eija A:lle: Yritin tänään lainata sen Nyleenin, mutta olivat kaikki lainassa. Itselleni jäi Nylenin kirjasta (sinänsä ylistävien) kirja-arvostelujen pohjalta huono kuva. Kun kirjoittaja määrittelee itsensä katoliseksi feministivegaanisksi ja kunnon katolisena vielä käy ristiretkelle tiedettä vastaan, minun lukuhaluni eivät herää. Mutta jos vakuutat, että Nylenin kirjassa on jotakin samaa kuin Toiviaisen tai Kleinin kirjoissa, niin kai on pakko tarkistaa. Eli kiitos vinkistä.

42. Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa:
    14. heinäkuuta 2008 kello 23.08

    Kirja oli yksi parhaista lukemistani aikoihin. Se on hyvin kaunokirjallinen teos – lukija voi olla eri mieltä A.N:n väitteistä ja karsastaa hänen lähtökohtiaan, mutta järkyttävän hyvin esseet on kirjoitettu.

    Heh, eikä tämä ole Savukeidas-puffi, vaan minun mielipiteeni.

43. minimalisti kirjoittaa:
    15. heinäkuuta 2008 kello 7.57

    Mikä on kirjoittamisen merkitys? Kirjoitanko ymmärtääkseni vai tullakseni ymmärretyksi, itselleni vai ulos itsestäni? Muuttuvatko ajatukseni suuremmiksi tai arvokkaammiksi, jos toisilla on mahdollisuus niitä lukea? Jääkö jotain oleellista tapahtumatta, jos jätän kirjoittamatta tai jos tekstittämäni ei pääse esille? Kyselen, koska minua on hämmentänyt täällä julkaistu aineisto. Tarve tulkita todellisuutta, tarve sanoa ja sanoittaa tai elämän ilmiöitä tutkien fantasioida, kuuluu ihmisyyteen. On monia tapoja energisoida ja energisoitua; aina joskus toisten kirjoittamaa lukemalla löytää perille tai ainakin lähemmäksi itseymmärryksen ydintä. Runsas vuosikymmen sitten olisin sanonut, että lukekaa Bellowia tai Cannettin “Sokeat”, joskus aikaisemmin taas, että ei kannata unohtaa Solzenitsyniä tai Nerudaa. Nyt sanon vain, että en olisi tällainen minä, jos kaunokirjallisuuteen tutustumiseni olisi jäänyt vähemmälle tai kokonaan toteutumatta. Arkityössäni tarvitsen niin kuuntelun kuin sanomisen ja dokumentoinninkin taitoja ja pidän siitä. Lukemisen ohella kirjoittaminen kutsuu ja haastaa. Ajatus muuntuu kantavammaksi, kun ajatuksia piinaavalle tunteelle antaa tilaa rakentua ja kiinnittyä luettavaan muotoon. Joskus ajatukset ketjuuntuvat, silloin syntyy tarina (tai runo ~ tai ainakin runontapainen). Ja tuntuuhan se hyvältä, jos toinen ihminen kertoo keskustellessaan kanssani tai tekstiäni lukiessaan oivaltaneensa jotain uutta tai tulleensa ajatelleeksi jotakin itselleen merkityksellistä. Vaikuttamisesta ja vaikuttumisesta on kysymys.

44. EijaA kirjoittaa:
    15. heinäkuuta 2008 kello 12.32

    Minäkin olin hyvin hämmentynyt Nylenin kirjasta, se vain vei mukanaan, loistavaa tekstiä! Varsinainen lukuelämys. En ollenkaan ole kaikista samaa mieltä (useista kyllä) mutta se ei vähentänyt kirjan merkitystä minulle. Näin kirjastoihmisenä tiedän että se on kovasti lainassa että ei muuta kuin varauksia tekemään ja jonottamaan

45. Leena Aunio kirjoittaa:
    17. heinäkuuta 2008 kello 16.45

    Hei, huomasinpa, että sen aiemmin mainitsemani Waltarin kirjan ”Aiotko kirjailijaksi” tiimoilta ovat kirjoittaneet muutamat kirjailijat täällä WSOY:n sivuilla: http://www.wsoy.fi/mikawaltari/

    Esim Tuula-Liina Varis ja Jari Tervo kirjoittivat niin, että minäkin tiedän, mistä he puhuvat.

    (Vihaan sitä, että rakastan kirjoittamista, vihaan sitä, että kirjoitan tämänkin.)

    Lempikirjani on muuten Kari Hotakaisen ”Buster Keaton -elämä ja teot”. Se on minusta myös paras kirjoittamisen opas, sovellettuna.

    Ja olen monta kertaa täällä maininnut sen Kjell Askildsenin ”Suuri autio maisema”. Se on ohut kirja, omistan sen, mutten ole vieläkään lukenut loppuun, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, jos taas matkustan sen luokse.

    Tässä keskustelussa olisi monta kommentoitavaa ajatusta, mutten jaksa.

    Ai niin, Maria, olen asunut myös Ruotsissa vuosia, suomen sanat välillä vieraantuvat omassa käytössä. Työstäminen/työstö on ihan tavallinen suomalainenkin sana, ruotsiksi se on bearbeta/bearbetning. Se on minulle tuttu sana myös ruotsinkielessä, koska opiskelen luovaa alaa, aina voi ”bearbeta lite till”.

    Työstö kuulostaa ehkä siksi hienolta sanalta, koska se on hieno asia. On helppo tehdä työ, mutta on hienompaa työstää ja viimeistellä, tehdä työstä loppuun asti hieno ja paras.

46. Antti Tolonen kirjoittaa:
    17. heinäkuuta 2008 kello 18.06

    Minimalistin kysymyksiin yritän hieman vastata. Kirjoittaminen on aina terapiaa. Voi käyttää kirjoittamista myös tähän yksinomaan. Pahaa oloaan voi purkaa esimerkiksi kirjoittamalla kirjeitä, joita ei lähetä. Kirjoittaminen on kuitenkin päätarkoitukseltaan yksi viestinnän laji. Huutamistakin voi käyttää terapian muotona: menee meren rannalle ja huutaa odottamatta, että kukaan vastaa tai edes kuulee, mutta kyllä ihminen haluaa voimakkaasti ottaa yhteyttä toiseen ihmiseen, kun hän huutaa.
    Eivät ajatukseni mihinkään muutu, kun toinen ne lukee, mutta minä saatan hyötyä kun hän antaa palautteen. Perusasetelma siis on, että kirjoitamme siksi että toinen tekstin lukee. Olkaamme iloisia siitä, että ainakin joku on kirjoittamamme rivit lukenut ja iloisempia, jos joku kertoo saaneensa niistä jotakin, mitä tahansa.

47. enkelinhöyheniä ikkunanlaudalla kirjoittaa:
    24. heinäkuuta 2008 kello 11.44

    Tuohon alkuperäiseen Vilja-Tuulian kysymykseen – ”Millainen lukija olet?” – vastauksena on, että luen kaikkea mahdollista aina kun mahdollista. Eniten pidän kuitenkin sellaisesta tekstistä, joka pistää ajatukset pyörimään, jossa kaikki ei ole valmiiksi selitettyä, joka naurattaa, itkettää ja raivostuttaa samaan aikaan. Tylsiä kirjoja luen monesti satunnaisesti harppoen sieltä täältä, jos en jaksa lukea oikeassa järjestyksessä. Jännittäviä kirjoja tulee joskus luetuksi lopusta alkuun, kun käyn salaa kurkkaamassa loppuratkaisun ja sitten selaan sivun/kappaleen taakse päin.

48. Kaja kirjoittaa:
    17. toukokuuta 2009 kello 12.25

    Kannus, mikä kirja Arno Schmidtilta sulla oli yöpöydällä?