Blogit

Oli tavallinen sunnuntaipäivä.  Harmaina nököttivät Heinäpään talot kallellaan olevien piha-aitojen takana. Pikkumetsän suunnasta purjehtivat vaaleat poutapilvet ennustivat lämpimän päivän olevan tulossa. Sepe oli sinä päivänä päättänyt tehdä jotain muiden hyväksi, joten hänen oli ollut helppo suostua Hiltuskan  ehdotukseen.
Äiti oli kieltänyt heitä ottamasta vastaan mitään lahjaa. Ei keneltäkään, oli sanottu. Eivätkä he ottaneetkaan, eivät ainakaan heti, vaikka Hiltuska  sitä heille tarjosi, mutta piti ensin kantaa sen puut kellariin.  Se oli leski . Ei se enää jaksanut itse. Se oli muuten ihan mukiinmenevä muija mutta joskus ärsy.
 - Ei se ny mikkään iso kasa  oo, Sepe sanoi muille, Rikulle ja Masalle. – Oon nähäny isompiakin. Mitä ny puoli tuntia mennee, jos ruvetaan oikein husseeraamaan. Vai mitä, Riku?
 - Joo, Riku sanoi.  Se ei yleensäkään  puhunut paljon. Mitä nyt joskus innostui, jos tuli oikein tiukka paikka. Asia oli päätetty ja puolen tunnin kuluttua puut oli kannettu kellariin.
      
 - Olokaapa hyvät, pojat. Kiitos työstä. Hiltuska  työnsi kunkin käteen jotakin välkkyvää. Se kiilsi, se rapisi. Ei se ollut rahaa.
- Kiitos! he  huusivat. Kun se oli kädessä, Masa äkkäsi ensin, mitä se oli.
- Puurojauhua!  Voi jee! Masa kiljui.
- Puurojauhua! huusivat Sepe ja Riku.-Ki, ki, ki ja  sitten he jo pinttivät hirveää vauhtia ulos.

Omalla pihalla he vasta pysähtyivät. Puurojauhopussit olivat heillä kädessä. Pojat katsoivat ympärilleen: ketään ei näkynyt. Sepe sai sanat ensin:

-  Puurojauhua, pojat, voi helevetti! En paremmin sano.
-  Puurojauhokastiketta! Riku toisti hitaasti. Hän oli näissä asioissa tarkka.  Masa oli hiljaa ja unelmoi. Ei tehnyt mieli juuri tällä hetkellä puhua. Tämä oli paljon parempaa kuin raha. Hän hymyili onnellisena.
- Pannaan ne äkkiä taskuun, ettei kukkaan nää. Nopiasti! Sepe kuiskasi. He ähräsivät niitä taskuun ja pelkäsivät, että äiti kuulee tai  Niirasen setä tai joku, kun kuului kauhea rapina, kun pussit eivät olisi millään tahtoneet mahtua ahtaasta taskunsuusta. Viimein se onnistui, mutta  oli siinä väyläämistä, ennen kuin jokaisen pussi oli  piilossa. Kukaan ei ollut  nähnyt. Onneksi! Siitä oli kauan, kun he olivat viimeksi saaneet puurojauhoa,  tuota unelmien läimiskää, voisi sanoa  melkein, että läimiskien läimiskää, Sepe ajatteli.  Ainaski kuukausi. Jauho oli vaaleanpunaista. Se maistuisi kuin, kuin … Sepe ei keksinyt tähän hätään  millään  oikeaa sanaa. Ja nyt heillä oli sitä, oli kokonaista kolme pussia.  Joka pojalle oma. Se oli onnea!

- Mitä ny tehhään? Riku kysyi. – Ei kai me voija täsä koko päivää kykkiä.
- Ni. Mitä tehhään? Masa änkkäsi. -Tai mä tiijän, mennään sissään näyttään äitille.
- Ei missään tappauksessa, se ottas ne heti pois. Mää tiijän: mennään huussiin syömään, sanoi Sepe
- Huussiin? Ookko nää hullu? Siellähä haisee paska. Niiranen kävi justiin. Riku puisteli päätään.
- Ei se oo käyny pitkään aikaan. Sillä on  paskanpää lynkkauksesa, Sepe sanoi. Masa ei sanonut mitään. Oli parasta, että jotain tehtiin ja äkkiä, että pääsi syömään sitä herkkua, joka pussissa odotti.

Mentiin. Pussit rutisivat taskussa. Pittää kävellä hiljaa, Sepe vaati. – Ei saa rapista. Joku voi tulla ja ottaa pussit pois. Äiti tai  Niiranen! Niiranen oli jo vanha ja kärttyinen eikä pitänyt lapsista. Pirunpenikoiksi sanoi heitä, vaikka he eivät kuin vähän joskus koiranpommeja iskivät kivijalkaan sen ikkunan alla.  Huusi oli pihan perällä ja sinne oli pitkät portaat. Sepeä jännitti, oliko siellä joku.                 

Siellä oli kolme kopperoa: Pennilän, Taivalojan ja Niirasen. Joka kopissa kolme reikää. He pääsivät omaan osastoon ja vetivät puurojauhopussit esille. Sepe , porukan pomo, puhui:

– Nyt pojat on sillaila, että  ratekia  on täsä asiasa tärkiä. Mää just luin Sotilaspojasta.  Ei vielä, ei saa syyvä vielä. Äläkää hosuko, usko ny Riku. Housut alas ja istukaa rinkalle. Jos joku tullee, puotetaan pussit alas. Kukkaan  ei saa nähä. Onko selevä? Se oli pomon ääni.
 -Selevä, Riku toisti, mutta mää en ymmärrä, mitä järkiä täsä o, hän mutisi, vaikka  jo kiskoi housuja kinttuihin. Masa oli jo istumassa. He repivät pusseja auki. Sepe  valutti  vaaleanpunaista jauhoa kämmenelleen ja maistoi vähän.
- Hyvvää, pojat! Onko teillä hyvvää?
-Hyvvää on,  taivaallista, vakuutti Riku ja lappoi jauhoa suuhunsa kuin viimeistä päivää.
–Kato mun kieltä, onko jo punanen?
-Punane on ko hevon perse, Sepe vakuutti.

Oli miehekäs olo.

-Ihanaa! sopersi Masa.-Tää o ihanaa. Voi ko ei kukkaan tulis!
-Tuskinpa ny kukkaan tullee. Nythän on vielä päivä.
-Niiranen voi tulla. Siitä ei tiijä. Kerranki se kävi päivällä, kun mä istuin täällä. Mulla oli ripuli.
-Oliko sun perse sarjatulella vai lasettelikko hilijalleen? Sepe penäsi.
-Ammuin täysillä. Sen  Niirasen piipputupakka haisee jo kilometrin päähän,  kyllä sen tietää, ko se tullee, Masa sanoi.
- Niin haiseeki. Kyllä sen tietää. On se niin varma tuntomerkki, eikookki, Sepe? 
- On se, Sepe ähkyi. –Ei se haittaa, se mennee eri koppiin. -Kuhan  ei vaan isä tulis. Tai äiti. Vähänkö mua pelottaa. Häntä ryvitytti, poika ähisi ihan punaisena: -Pojat… meni… me.. ni..ei saa … henk…tao mua selekään, Masa…. Masa hakkasi Sepeä oikein olan takaa.
-No,älä ennää, kuulekko nää , älä niin helevetisti hakkaa, ny riittää. Sepen henki alkoi taas pihistä.
-Mutta on tää  kuiteski hyvvää, Sepe vakuutti, – mitäs pienistä, eikookki hyvvää?
-O,  On, vakuuttivat Masa ja Riku kuin yhdestä suusta.

Pojat söivät ääneti. Vähän kerrallaan, että jauhoa riitti mahdollisimman kauan. He olivat kuin pienet kananpojat orrella. Heidän allaan odotti musta äänetön pimeys. Ja puurojauho oli taivaallisen ihanaa. Siinä oli jotain kiellettyä. Näin ei saanut tehdä. Tämä oli synti, Sepe  ajatteli. Tällaiselta synti maistuu. Jumala näkee heidät. Jumala rankaisee heitä, kun he syövät salaa sellaista, mikä on kiellettyä.  Olisi pitänyt kysyä lupa, että saako syödä, mutta nyt se oli myöhäistä. Sepe ajatteli, ettei sille voinut mitään, kun se maistui niin. Mitäs oli niin hyvvää.

Sitten se tapahtui: portaissa alkoivat kuulua askeleet. Jytkyn, jytkyn, panivat rappuset.
- Joku tullee! Sepe kuiskasi.
-  Se voi olla äiti tai isä,  Masa äänsi.
-  Mitä tehhään? kysyi  Riku. Sen ääni vapisi.
-  Puottakaa pussukat ja vähä äkkiä, Sepe komensi. He pudottivat. Alhaalta kuului vain pehmeä tussahdus. Siellä nyt olivat heidän puurojauhonsa. Ne olivat iäksi menneet. Niitä ei saisi takaisin. Ei millään konstilla. Ei koskaan. Piipputupakanhajua alkoi leijua nokkaan, kun tulija mennä rymisteli heidän loosinsa ohi omaan osastoon.
- Niiranen!  No, voi helevetin helevetti! Sepe ynisi.
- Nyt vituttaa!  Ihan oikeesti, mua  vituttaa,  Riku mutisi. Se oli kyyryssä ja piteli poskiaan kuin yrittäisi estää viimeisiä murusia liukenemasta alas nieluun.
- Niin  muaki, sää ja sun käskys ja ratekias.  Masa valitti. Se melkein itki. Joka tapauksessa sen silmissä kiilteli jotain kosteaa.       
         – Oli pakkovälämä. Äläkää mua syyttäkö,  Sepe puolusteli. -Se olis voinut tulla tänne ja mites sitte olis suu pantu. Häh?  Heleppo kai teijän on ko ei tartte ko istua, mutta toista on mulla, ko jouvun tekkeen kaikki päätökset. Helevetti.

Pojat myönsivät. Sepe oli oikeassa. Mitä sitten olisi tehty?  Se oli paha kysymys. He mennä rymistelivät ulos. Mitä väliä sillä enää oli. Niiranen ei pääsisi sieltä mihinkään vähään aikaan. Siellä se istuisi kuin tatti ainakin tunnin.  Sillä oli pahasti lynkkauksessa. Oli toimittu suuressa kiireessä. Ja olihan sentään saatu maistaa.

- Mutta oli se hyvvää! Voi piru, pojat! Masankin oli ihan pakko sanoa ruma sana ääneen.
- Vahinko oli kuiteski, että ne puotettiin,  Rikun ääni vapisi.
 - Joo, niin  oli, mutta oli kerrankin tojellinen hätä, sanoi Sepe.   – Tää oli, pojat, ratekiaa. Ratekian pittää pojat toimia. No,  joskus kyllä voi tulla yllättävä tilanne etteen ja joku pettää, mutta… 

Sepe  vaikeni.  Hän muisti pussit. Siellä ne  nyt killuivat jossakin oikein  syvällä, syvällä  paskassa. Häntä vitutti taas.   

Iso Pat
                  

Aihe: Proosa | 8 kommenttia »