Blogit

Naistenklinikalla helmikuussa 1950

-Neiti Jylhälinna, Armi Jylhälinna? Lääkäri nostaa kulmiaan ja arvioi edessään sängyllä peiton alla makaavaa nuorta naista. Naisen sylissä on uusi Seura, kannessa lukee helmikuu 1950. Kirje lepää keskeneräisenä sen päällä. Pöydällä on pino muita kuvalehtiä ja kynsilakkapullo. Vaalea nainen laittaa kynän rauhallisesti kädestään pöydälle ja vastaa lääkäriä silmiin katsoen:

-Kyllä olen.

Lääkäri selaa papereitaan, yskäisee ja tuijottaa tiukasti silmälasiensa yli naista, jonka hyvin hoidetut punakyntiset kädet lepäävät rauhallisesti lakanan päällä  -Että adoptioon sitä poikaa olette ajatelleet? Pois annettavaksi?

Nainen siirtää katseensa ikkunasta ulos ja vangitsee kiharan korvansa taakse, kultainen korvarengas välähtää. –Niin. On se parasta näin.

-Onko neiti Jylhälinna miettinyt nyt asiaa tarpeeksi vai pitäisikö siitä vielä keskustella. Voin suositella sopivaa henkilöä.

-Asiassa ei ole keskusteltavaa tohtori. Olisin iloinen, jos voisin lähteä mahdollisimman pian täältä pois.

Lääkäri hypistelee papereitaan, kaivaa taskustaan kynän, jolla kirjoittaa jotain puolihuolimatonta ja nopeaa päällimmäisen paperin kulmaan. Ryhdistää selkänsä ja yhä tuijottaen muistiinpanoaan lausuu Armille: -Neiti Jylhälinna. Joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että poika joudutaan laittamaan teidän huostaanne joksikin aikaa. Korkeintaan muutamaksi kuukaudeksi. Sylivauvalle ei tässä vaiheessa ole vielä osoittaa paikkaa. Ja sijoitettavia lapsia on muutenkin paljon. On myös hyväksi että tutustutte lapseen. Lääkäri ottaa silmälasit pois kömpelösti ja yrittää saada naisen katseen kiinni siinä onnistumatta – Jos mieli vielä muuttuisi.

-Mutta tohtori. Se ei tule kysymykseenkään tässä tilanteessa. Ääni värisee, mutta nainen kokoaa itsensä. Katse käsissään hän sanoo nyt varmemmalla äänellä lääkärille –Minulla ei ole mitenkään mahdollisuutta huolehtia kahdesta lapsesta.

-Hyvä neiti, meillä ei juuri ole nyt vaihtoehtoja. Haluatte kenties ajatella asiaa rauhassa yön yli. Huomenna tilanne varmasti vaikuttaa teistä paremmalta Pyydän ottamaan huomioon, että kysymyksessä on väliaikainen ratkaisu, joka on vain lapsen parhaaksi. Ei tarvitse laittaa poikaa täynnä olevaan lastenkotiin.

Lääkärin poistuttua huoneesta Armi itkee hetken. Kohtu supistelee kipeästi ja hän tuntee kuinka veri valuu ulos puhdistaen kehoa.  Hän ottaa pieneltä tarjottimelta sairaanhoitajan tuoman särkylääkkeen. Kaataa lasipullosta vettä juomalasiin ja nauttii pillerinsä ahnain kulauksin. Kaivaa sitten käsilaukustaan kullanvärisen käsipeilin ja korjaa meikin. Hän harjaa vahvat kauniit vehnänvaaleat kiharat sileiksi ja sitoo ne kiinni nauhalla niskaan. Pukee päälleen sairaalan aamutakin, nousee sängyltään ja kävelee käytävää pitkin seimeen, jossa pienet vauvat nukkuvat kapaloissaan. Armi katsoo synnyttämäänsä lasta lasin läpi ja muistaa hyvin millaista vauvan kanssa eläminen on. Katkonaisia öitä, syöttämistä, vaativaa huutoa, jatkuvaa valmiustilaa. Hermostuttavassa hälytystilassa elämistä. Arvailua. Turhautumista. Ei, hänellä ei olisi voimia siihen enää uudelleen. Oskari oli nyt kaksivuotias, oli ihme, että he olivat pärjänneet tänne saakka, mutta että toinenkin lapsi, siihen eivät voimat riittäisi. Isä puuttui tältäkin raukalta. Ansaitsisi parempaa jossain muualla. Virkamiesperheessä. Ehkä opettajapariskunnan lapsosena.

Armi kävelee takaisin huoneeseensa ja jatkaa kesken jääneen kirjeen kirjoittamista vielä hetken. Hän näkee mielessään Reijon, joka lukee tuolissaan torkkupeitto polvien päällä hänen kirjettään. Polttaa sitten tupakan, jonka tumppaa alpakkaiseen tuhkakuppiin. Laittaa Oskarille iltapalaa, kuuntelee radiosta uutiset ja kirjoittaa vielä ennen nukkumaan menoaan vastauksen hänen kirjeeseensä. Reijo on antanut heille kodin, vaikka hän odotti toisen miehen lasta. Reijon kaltaisia ei tulisi helposti vastaan. Hän jäisi sinne pitkäksi aikaa.  Viimeiselle riville Armi kirjoittaa: Kyllä se vaikealta tuntuu antaa poikanen pois, on se vaan niin nättikin. Vaikka parhaaksi se kaikille meille on.

Lähtöpäivänä sataa Helsingin yllä kevyttä lunta. Tuuli leikittelee hiutaleilla potilashuoneen ikkunan karmeissa. On pakkanen. Huoneen toiseen sänkyyn oli edellisenä päivänä asettunut samanikäinen nainen. Nukuttuaan monta tuntia, oli nainen illalla yrittänyt saada Armista juttukaveria, oltiinhan tässä samassa tilanteessa ja huoneessa. Äitejä molemmat. Armi oli yrittänyt hymyillä, vaikka häntä ällötti naisen huonosti hoidetut kädet ja hiukset. Vastaili lyhyin lausein naisen uteluihin ja luovutti lopulta kuvalehtensä, jotta saisi vuodenaapurin vaikenemaan. Ymmärsihän se viimein lakata kyselemästä ja pysyä hiljaa. Illalla tuli naisen aviomies tuomaan terveisiä muilta lapsilta. Miehellä oli puku päällä ja suuri kukkapuska kainalossa. Hymyili ja suuteli poskelle. Kalliita ovat kukat talvella. Harvinaisia.  Ihan oli kelposen näkönen mies, vaikea ymmärtää mistä nainen oli sellaisen itselleen saanut. Jos ei rahalla? Käyttäisi osan siitä omaan naamaansakin. Vaikeinta oli ymmärtää naisen iloa. Oli varmaan sanomattakin selvää, ettei arki tuosta paremmaksi pääse muuttumaan. Tuskin riittää miehelle huomiota ja senhän tietää mihin se isännän seuraavaksi ajaa. Ei paljoa naurata enää kun niin käy. Vaan turhaa se on enää tuossa vaiheessa katua. Onneksi lähtivät toljottamaan lastaan käytävään, sai nukahtaa rauhassa sillä aikaa. Vaan nyt oli onneksi tullut hänen aikansa jättää tämä sairaala ja päästä vihdoin Reijon ja Oskarin luo. Harmitti että väkisin laittavat lapsen matkaan.  Poika on rauhallinen ja terve, mutta hoidettava vauva kuitenkin. Ei se ilmalla elä. Kuinka hän nyt tästä nämä kuukaudet selviäisi. Ensin hoitajana ja sitten lapsen poisantajana. Liekö hänestä kumpaankaan? Rinnat olivat onneksi asettuneet ymmärtämään, ettei hänestä imettäjää tulisi. Saisi Reijo antaa pullosta ja hoitaa muutenkin, niin tykkää paljon Oskarinkin kanssa olla. Hoidettuaan paperiasiat konttorissa Armi sai vauvan lastenhoitajalta kapaloituna syliinsä. Se oli toinen kerta, kun hän joutui pitelemään poikaa. Käärö tuntui sileältä ja tuoksui puhtaalta. Kapalo oli tiukka ja varmoin käsin tehty. Mutta yllättävän raskas se oli. Ja raskaalta tuntui vastuu rinnassakin. Kuinka hän selittäisi Oskarillekin vauvan tulemisen ja menemisen. Kuinka Reijo kaiken kaikkiaan asiaan suhtautuisi? Kirjeessä mies oli vakuuttanut heidän selviävän hienosti, vaikka asianlaita yllättäen näin kääntyikin. Oli hankkinut valmiiksi pullot ja tehnyt pahvilootaan vauvansängyn.  Kunnon mies se Reijo, otti kaiken huomioon. Alun perin piti olla aivan selvää, ettei lapsi tulisi ollenkaan mukaan. Näin hän oli sen ymmärtänyt. Vääryys oli, ettei ihmistä autettu hädän hetkellä, vaan sysättiin oman onnensa nojaan. Saisikohan sitä kunnalta jotain avustusta, kun ylimäärästä ei ollut mistä ottaa?  Kauanko he joutuvat tässä nyt näin elämään? Kuukausikin tuntui vaikealta ymmärtää. Kuljettaja odottaa aulassa ja ottaa vastaan vahtimestarilta Armin pienen matkalaukun. He astuvat ulos lumisateeseen. Kylmä ilma hyökkää Armin iholle, mutta vauva säästyy puhurilta kapalon liepeiden suojassa. Kuljettaja laittaa matkatavaran peräluukkuun ja avaa takaoven. Armi astuu vauvan kanssa vuokra-auton takapenkille. Auto lähtee hiljalleen ajamaan kohti pohjoista. Armi vilkaisee vielä olkansa yli sairaalaa ja se puistattaa häntä. Synnytys nyt oli yksi rutistus, mutta viisi päivää kontrollia, kyttäämistä ja vihjailuja on liikaa. Eikö tässä eletä vapaassa maassa? Auton tasainen hurina rentouttaa ja Armin ajatuksetkin kääntyvät kohti määränpäätä. Kaupunki on valkoinen ja autio. Vain muutama ihminen kävelee hiljalleen hämärtyvässä iltapäivässä. Armi korjaa asentoaan, huokaa syvään ja katsoo vauvaa. Poika nukkuu rauhallisena, oli syötetty kuulemma juuri ennen lähtöä.  Pojan silmäripset ovat pitkät ja sileät. Ne kaartuvat kauniisti. Vauva hymyilee unessaan ja Armi tuntee yllättäen, kuinka rinnat täyttyvät maidosta ja puristuvat liivin kuppeja vasten tiukasti. Enää ei auttaisi mikään, liivit kastuisivat ja haisisivat happamilta loppupäivän. Samalla, kuin vaistoten tilanteen, poika avaa rauhallisesti suuret silmänsä ja jää tuijottamaan Armia, joka kuin hypnotisoituneena ei saa silmiään irti lapsesta. Armi tuntee, kuinka jostain korvan takaa alkaa vetää ilkeästi kuin suonta. Mutta sen suonen toinen pää on jossain syvällä sisällä, märkien, pilalle menneiden pitsiliivien alla. Eikä sitä paikkaa voisi nyt edes hieroa, kun vauva lepää hankalasti tykyttävän kohdan päällä. Ja se harmittava, inhottava kipu nostaa kyyneleet väkisin silmiin, vaikka kuinka yrittää purra kulmahampailla posken herkkää sisäpintaa. Eikä se ihme ole että itkettää, koska nyt ei olisi uusiin liiveihin pitkään aikaa varaa. Pitäisi vaan selviytyä päivästä toiseen.  Kunnes poikanen saataisiin vihdoin oikeaan kotiinsa ja asiat ennalleen kuten niiden oikeasti kuuluu olla
***

Roihuvuoressa kesäkuussa 2006

Vanhustenkeskuksen pihalla on paljon tyhjää parkkitilaa. Jussi ohjaa keväällä kahdella tonnilla ostamansa mersun parkkikselle. Pysäköi kiesin tuttuun ruutuun, nappaa penkiltä mukaansa muovikassin ja Ilta-Sanomat, kokeilee vielä, että röökit ovat povarissa tallella. On keskikesä ja pihan tuuheat koristepuskat ovat täynnä pieniä kukkia, imelä tuoksu leijuu helteisessä ilmassa ja lukemattomat mehiläiset, ampiaiset ja kukkakärpäset pitävät pitojaan kukinnoissa. Jussi kävelee kohti pääovia, mutta pysähtyykin ovikellon luona, kaivaa malluaskin taskusta ja sytyttää spaddun. Oikeastaan blaadata saisi vain sitä varten merkityllä alueella, mutta kertaakaan kukaan ei ole tullut naputtamaan. Sitä kai se on, henkilökuntapula. Tai ehkä kukaan ei vain välittänyt. Jussi katselee maassa hyppeleviä sirkuttavia ruskeita varpusia, jotka nokkivat pihatiellä maata. Hän on aina pitänyt varpusista, kaupunkilaislinnuista. Sitkeitä sissejä, Sörkän kundin kafruja. Ovat tottuneet täällä ihmisten läsnäoloon, saamaan murusensa kuivakakuista ja pyhäpullista. Lintujen touhuja voisi seurata vaikka kuinka kauan. Omat murheet unohtuu, kun seuraa tsirbujen elämää. Jussi tietää, että pian kasvoille lehahtaisi ilmaa, joka oli kyllästetty desifioimisaineella, lääkkeillä, laitosruoalla ja talossa asuvien vanhusten menneiden päivien muistoilla. Taloon ja sen tapoihin Jussi on jo tottunut, muttei ajatukseen sen ideasta. Vaikka tuskin hän Armia kotona hoitaisi, vaikka tilaa olisikin. Pelkät vierailutkin olivat raskaita. Jos ei lähtiessään suututtanut tai vetänyt hermosta, niin sitten vaan yksinkertaisesti masensi. Useimmiten niin. Välillä hän ihmetteli, mikä sai hänet käymään Armin luona kolmesti viikossa. Velvollisuus lähisukulaisesta? Kiitollisuus elämästä? Jos tunteista oli kysymys, oli Jussi kokenut Armia kohtaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana paljon enemmän vihaa kuin rakkautta. Pyhää, mustaa surunsekaista vihaa. Epätoivoista ja kipeää. Maidontuoksuista kipua. Kysymyksiä, joihin ei koskaan saanut vastauksia.  Niitäkö hän salaa vielä näillä vierailuillaan janosi ja etsi? Siitä oli vuosia, kun asiasta oli puhuttu ääneen. Silloin, aivan alussa, kun hän oli löytänyt Armin ja vasta opetteli toisen äitinsä läsnäoloa elämässään, oli kysymykset kääritty pehmoisiin epäsuoriin kysymyslauseisiin. Kun oli otettu parit paukut ja fiilis oli rento. Mutta Jussi oppi pian, ettei Armi ei ollut alttiina syötille. Tai ehkä hän oli vain tarkkana, tunnisti ansan ajoissa. Lipui katse kaukaisuuteen luotuna ohi ja jatkoi matkaansa radallaan. Mutta Jussin mieli ei luovuttanut ja niin oli väkisin tullut elämässä vastaan niitä hetkiä, jolloin sanat vain tulivat, ei niitä vain voinut pidättää.

- Kuka minun isäni oli?

Ja Armi koveni ja muuttui. Sähisi tai kirosi perkelettä kysymyksen laskeuduttua hänen tajuntaansa.

-Kuule sinun isäsi oli suuri mies!

Ja joskus taas tuhisi takaisin: -Purjelaivalla tuli kuule se mies joka sut polkasi, tuli ja meni. Turha menneitä kuule poika tonkia, tulee vaan paskanen mieli.  Mutta tuli uusi hetki ja taas kysyi Jussi ja kuohahti Armi ja jostain esille tuotiin kavalkadi ehdokkaita : Ranskalainen se kai oli, juutalaisverta jostain, mitä tuota nyt muistaa. Kreivi, maanviljelijä, matkamies maan, olisiko Islannista ollu?

Ja niin jo vuosia sitten, lannistettuna ja häpeissään, Jussi teki päätöksen, ettei asiasta enää puhuttaisi, vaan pysyttäisiin nykyhetkessä ja keskityttäisiin siihen, mitä oli verenperinnöstä jäljellä. Pakollisiin kohtaamisiin, joulukortteihin, lastenlasten kuvien lähettämisiin. Välillä pidettiin tapaamisessa väliä useimpiakin vuosia. Hapenottotaukoja, kasvutilan ottamista. Vaikeinta oli ollut tunnustaa, ettei Armilla kenties ollut itselläänkään asiasta hajua. Eikä sillä isällä, joka jossain kenties kaukaisessa maassa eli perheensä kanssa. Muistamatta lämmintä alkukesäistä hetkeä Helsingissä vuonna 1949.  Iloista iltaa, Fennian pöydällä tanssivaa kaunista vaaleaa nuorta naista. Helman rytmiä,  parfyymin tuoksua ja pehmeästi keinuvaa lanteen kaarta. Konjakkia, vihreää puistoa, äkkiä rypistyneitä vaatteita ja pohjoisen yölinnun kaunista laulua.  Se mies oli Jussin silmissä ollut aina pitkä ja komea. Harteet leveät ja käsivarsissa voimaa. Peilissä hän oli usein isänsä häivähdyksenä nähnyt. Ja Jussi tiesi, että tavatessaan heillä olisi yhteys, väkijoukosta he tunnistaisivat toisensa. Huumori yhdistäisi ja pelikortit kaivettaisiin esille.

-Mitäs me miehet akoista, antaa korttien puhua. Eikä siihen enempää sanoja tarttettaisikaan, turhiin puheisiin. Silmien valot leikkaisivat toisensa ja molemmat ymmärtäisivät sanoittakin sanomatta jääneet asiat..

Osastolle pääsee vain antamalla koodin, se on 1952, Helsingin Olympiavuosi. Sinä vuonna Jussi oli asunut jo kaksi vuotta Sörkässä uusien vanhempiensa luona. Nelikymppisen avioparin hartaasti odotettuna esikoisena ja ihmistaimena. Oli kestänyt pitkään antaa anteeksi, että vanhemmat olivat salanneet adoption. Nyt hän jo ymmärsi, että se oli ollut tuohon aikaan yleinen tapa. Kai siihen kannustettiinkin. Ajateltiin lapsen parasta. Tai perheen. Paljastumisen varalle ei kuitenkaan oltu pakattu käsikirjaa mukaan adoptiovanhemmille ja kädettöminä se kohtaus silloin käytiinkin. Äiti kielsi alkuun koko asian, syytti viranomaiskirjeen merkintää valheeksi. Tahtoi niin paljon uskoa siihen itsekin. Mutta isä taputti poikaa olalle, katsoi silmiin ja sanoi, että totta se on ja tämän kanssa on nyt elettävä. Ja kodin värit tipahtivat lattialle kuin talveen valmistautuvan metsän lehdet äkillisen syysmyrskyn yllättäminä ja kyyneleet valuivat kaikilla ja siinä surussa ei kukaan jaksanut toista kantaa.

Armi istuu sängyn päällä Helsingin kaupungin omistamassa vaaleanpunaisessa aamutakissa ja katsoo syyttävästi Jussia. –Tulithan sinä sittenkin. Minä jo ajattelin, ettet sinä tuu.

- No tulin tulin. Ainahan minä tulen, Jussi sanoo kärsimättömänä, mutta äänessä on lämpöä mukana. Hän ojentaa muovikassin Armille, joka kaivaa sieltä esiin sinisen suklaalevyn ja Seuran.

-Olisit konua tuonu.

-Jaa konua? No mihinkäs sinä sitä?

-Kestäs tän paikan paremmin kuule sinä Jussi. Ei tarttis valittaa. Armin ääni hiljenee kuiskaukseksi kun hän lisää. –Dementtejä kaikki paikat täynnä. Ei sitä täyspäine ihminen kuule kestä! Pois ku pääsis vaan nopeaan. Omaan kotiinsa ihminen. Armi katsoo Jussia merkitsevästi

Jussi nyökkäilee ja myötäilee. Tietäen, että Armin Pasilan koti on jo aikaa sitten purettu.

-Tai sais kuolla pois, kärsimästä. Armi haastaa.

Jussi yrittää kääntää puheen muualle. -Oletko televisiota katsonu?

-Mitäpä sitä sieltä tulisi.

-No laitetaan kuule auki ja katotaan. Avaanko suklaalevyn?

-.No avaa kuule. Eikö se Oskari tullu tänään?

-Ei päässyt tänään ei. Jussi ei kerro Armille että Oskarilla oli taas rankka putki päällä, vaan tarjoaa avaamaansa suklaalevyä, mutta Armi ei vilkaisekaan sitä vaan tapittaa mustilla silmillään Jussia.

-Viinaanko se Oskari on taas sekaantunu?

-Tuosta tiedä, en ole käynyt. Jussi sanoo, mutta ei pysty katsomaan Armia silmiin. Työntää vaan levyä Armia kohti. – Otapa nyt tosta Armi. Se on Fazerin suklaata.

Jussi katselee pientä huonetta, jossa Armi asuu nyt kuudetta vuotta. Se on koruton laitoshuone, jossa on sänky ja yöpöytä. Vaaleanruskeat verhot ja Kiinassa valmistettu matto. Viherkasvi, radio ja hänen ja Oskarin yhdessä ostama televisio. Seinäkalenteri on kolme kuukautta jäljessä. Yhteistilassa Armi ei suostu viettämään aikaansa. Eikä osallistumaan retkille tai kerhoihin. Ei menemään ulos, ei edes hänen kanssaan. Kai se ihmisen oikeus on, vaan säälihän se kuitenkin on. Olisi elämä täydenpää, kun olisi mitä puuhata. Toisaalta Jussi ymmärtää Armia hyvin. Ehkä hän onkin perinyt biologiselta äidiltään sen ehdottomuuden, millä hän suhtautuu muihin ihmisiin. Tuskinpa hänkään jaksaisi innostua jakamaan vapaa-aikaansa askarrellen vieraiden ihmisten kanssa koristeita. Jos ainoa yhdistävä asia on yhteinen asuinpaikka, ei se hirveän paljon voi mieltä nostattaa. Jussilla olikin tapana sanoa omille lapsilleen, ettei häntä saa laittaa vanhainkotiin, vaikka mikä olisi. Vanhempaa tytärtä asia lähinnä nauratti, sanoi aina takaisin, että sillä ehdolla, että Jussi lupaa laittaa hänet laitokseen, jos dementia vie tyttären ennen isää. Sitä Jussi ei aio luvata. Adoptioäidistäänkin hän huolehti loppuun saakka Sörkän asunnossa. Ja hän olikin ainoa, jonka äiti tunsi loppuun saakka. Armi oli ollut jo nelisen vuotta laitoksessa, kun tämä viimeisin yhteys heidän välilleen syntyi, ei pystynyt enää vaikuttamaan olosuhteisiin, ei vaikka olisi halunnutkin. Mutta tämän verran hänkin voi tehdä. Haluaa tehdä.

-Ojennatko Jussi mulle mehulasin?

Jussi katsoo kun Armi juo mehua nokkamukista pienin kulauksin ja ottaa mukin sitten Armin kädestä ja laittaa sen takaisin pöydälle. Röökiä alkaa tehdä mieli ja Jussi vilkaisee kelloa. Aika on taas mennyt kuin varkain. Pitäisi vielä viedä veikkaukset ärrälle ja käydä kaupassa. Hän katsoo Armia, jonka käsi tekee hidasta pyörivää liikettä pullean vatsan päällä. Jussi kuulee kuinka se kurisee kovaa. Armin käsi pysähtyy ja kasvoille nousee ihmetys.

-Kuule Jussi. Sun pitäs nyt lähtee. Armi näyttää nyt huolestuneelta.

-Aha, mitäs nyt?

-Sano mennessäs et hoitaja tulee auttamaan. Armi on hiljaa hetken. -Multa tuli housuihin.

Jussi katsoo Armia, joka istuu sänkynsä laidalla hiukset hapsottaen. Pientä vanhaa naista, joka istuu hartiat lysyssä kasvoillaan hämmentyneen typertynyt ilme. Ja siinä asennossa ja katseessa on jotain tuttua, kuin muisto, tai kaukainen kaiku. Mutta se ei kanna tähän hetkeen saakka, vaan jää kuin aaveena kummittelemaan ilman selväpiirteisiä rajoja. Jussi hyvästelee Armin, ilmoittaa hoitajalle tilanteen ja kävelee osaston ulko-ovelle. Hän naputtaa jälleen koodin, astuu rappuun ja kuulee, kuinka ovi naksahtaa lukkoon hänen takanaan. Jussi matkustaa hissillä takaisin alakertaan ja kävelee aulan läpi kahvilaan. Ostaa juustosämpylän taskusta löytyneillä euroilla, kiittää kirjavaan esiliinaan pukeutunutta kassaa ja kävelee pihalle. Hän istuu tutulle penkille, syö toisen puolen leivästään ja murustaa isomman puolen varpusparvelle. Jussi sytyttää röökin, vetää savua parilla kiihkeällä imaisulla keuhkonsa täyteen, pidättelee hetken henkeä ja vapauttaa sitten harmaan vanan, tuntee, kuinka keho kiittää ja rentoutuu. Ja siinä omassa hetkessään istuessaan, huumaavan nikotiinin skarpatessa aivoja, hän sulkee silmät ja näkee, kuinka udusta terävöityy selkeäpiirteinen kuva: On kesäaamu joskus kuusikymmenluvun alkuvuosina. Hän on lähtenyt aikaisin aamulla kalaan Sörkästä Mustikkamaalle, kun meren rannassa metsän reunaa kävellessään huomaa maassa pienen mustarastaan poikasen. Se nököttää kahden männyn välissä surkean näköisenä pienet siivet harallaan ja tapittaa häntä pikimustilla silmillään. Jussi pysähtyy ja katselee ympärilleen. Lähellä ei näy emoa, ei kuulu hätääntyneitä ääniä, ja niin Jussi laittaa ongen maahan ja kaivaa repustaan kannellisen purkin. Hän istuu maahan linnunpojan viereen puhellen sille rauhoittavasti ja noukkii purkista esiin kastemadon. Poikanen katsoo hetken arvioiden vuorotellen Jussia ja matoa, kallistelee päätään puolelta toiselle ja tekee sitten päätöksen, nappaa madon nopealla liikkeellä ahnaasti pieneen suuhunsa.

Marika Rosenborg 

Aihe: Proosa | 13 kommenttia »