Viimeisenä iltana matkallani Budapestissä Manuel kysyi minulta, olinko ikinä tappanut ketään. Me olimme molemmat juoneet ja istuimme hänen parvekkeellaan juttelemassa. Hän poltti sikaria, minä haistelin sen tuoksua. Viini sai meidät filosofisiksi, emmekä me uskoneet tai kyseenalaistaneet mitään. Me olimme suuria ajattelijoita, jotka muuttivat maailmaa.
Olin tullut kaupunkiin ystävien kanssa junalla ja jäänyt heidän lähtiessä. En Manuelin vaan oman taiteeni takia. Olin maalannut samoja kukkia lapsesta asti, värittänyt ne aina samoilla väreillä. Aiheitani oli arvosteltu liian naiiveiksi tai liian raskaiksi, mutta minä en ollut nähnyt niiden välillä mitään oleellista eroa. Manuel oli osoittanut rajan minulle samalla kun minä opetin häntä häivyttämään sen. Me ruokimme toistemme luomistyötä ajatuksillamme ja teoillamme, me olimme muusia toisillemme noiden viikkojen ajan.
Tuona viimeisenä iltana Manuel tanssitti minua eteläamerikkalaisittain vanhan vinyylin tahtiin kotonaan ja kertoi matkoistaan. Minä vain kuuntelin, ei tuntunut sopivalta keskeyttää häntä kaavamaisilla kokemuksillani. En minä oikeastaan hänen tarinoitaan ihaillut, eikä hänen äänessäänkään ollut mitään kovin taianomaista. Arvostin Manuelia kuitenkin suuresti, vaikka hän olikin usein ainoastaan rasittava itsetietoisuudessaan tai inhottava yrittäessään tahallisesti saada minut loukkaantumaan. Mutta Budapestissä minä en muutenkaan ollut minä, minä olin boheemi sankaritar tyhjän lompakon ja karkean kritiikin valtakunnassa, uhmasin klassisia tarvehierarkioita olemalla syömättä ja nukkumatta ja toteuttamalla elämäni sisällöllisintä ja opettavaisinta aikaa.
Syksy siellä ei ollut edes kylmä, mutta värisin, kun Manuel vielä poltti savukettaan. Hän tarjosi minulle hatsia ja kosketti kättäni. Se ei tietenkään ollut kummallista, olihan hän minua saanut jo aiemminkin. Menimme sisälle ja suutelimme. Manuelin kädet koskettelivat minua kaikkialta ja kietoutuivat ympärilleni. Avoimesta ovesta hiipi viileä tuuli sisälle kurkistamaan, mitä me teimme, kierrellen ympärillämme, se oli yhtä juopunut kuin mekin olimme. Minä nautin sen pehmeästä henkäisystä ja Manuelin käsistä ja huulista. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ihaillut minua.
Vedin Manuelin paidan hänen yltään, ja hän availi mekkoni vetoketjua. Hänen käärmetatuointinsa heräsivät eloon näykkimään ihoni kihelmöimään, ja minä tunsin myrkyn imeytyvän verenkiertooni enkä halunnut kuin saada sitä lisää. Minähän olin vaaroja pelkäämätön spartalainen, joka karkaa kotiseuduiltaan ja liittyy Rooman legioonaan. Varautukaa Athene, Zeus ja Ares! Hivelin kielelläni käärmeiden päitä, ja Manuel hymisi tyytyväisenä. Hän sai vaatteet pois päältäni ja heitti ne kasaan lattialle.
Aiemmin olisin varmasti luullut sen olevan rakkautta, mutta tuolla Budapestin matkalla kaikki uusi, jonka opin, sävytti maailmankatsomustani niin, että vanhoja näkökulmiani oli enää vaikea yhdistää entisiin. Pelkkä luulokin rakkaudesta olisi turmellut koko illan. Tunteita ei ikinä ole olemassa yksinään, niin uskominen on sentimentaalisuutta, ja sentimentaalisuus on ainoa synti, jonka taiteilija tuntee. Me tiesimme totuuden: tunteet ilmenevät ainoastaan esteettisistä syistä. Elämällä ja maailmalla ei olisi mitään arvoa ilman estetiikkaa. Ja kun me siinä suutelimme ja hyväilimme toisiamme, tiesimme siinä kaikessa tärkeintä olevan vain tapahtumien kauneus. Vaaleat kehot toisiaan vasten ja hiljaiset äänet. Sitä katsellessa olisi Akvinolaisenkin henki salpautunut.
Makasimme sängyssä peräkkäin, minä edessä, Manuel takana. Hän oli sähköä liikkuessaan sisälläni, ja lakanoihin tippui hieman vertani, minä kun en vielä ollut niin kokenut. Silti minä pidin siitä. Minä nautin tuhansien aurinkojen ja pimeiden aukkojen voimalla kaikesta kivusta ja mielihyvästä. Irrottauduin ajan ja paikan määrittämästä todellisuudesta ja vaelsin maailmojen reunalla. Hyppäsin alas ja lensin, kunnes päädyin mereen ja muutuin aalloiksi. Sitten minä liplattelin ja pauhasin, mikä milloinkin tuntui parhaimmalta.
Myöhemmin me loikoilimme vierekkäin hengitystämme tasaten. Kädessäni oli veitsi, jonka olin poiminut Manuelin yöpöydältä. Silittelin sen kahvaa lähes huomaamattani. Manuel toisti kysymyksensä. Hymähtäen painoin pääni hänen olkaansa vasten ja viilsin hänen kurkkunsa auki. Pysyin hievahtamatta paikoillani hänen vartaloaan vasten, väsyneesti hymyillen, silmät suljettuina. Manuel vuoti nopeasti kuiviin tahrien meidät molemmat lähes kauttaaltaan. Sammutin savukkeen, jota hän oli polttanut.
”Ei, minä en ole ikinä tappanut ketään”, sanoin, ”Oletko sinä?”
Mutta hän ei tietenkään vastannut.
Roupeiro
25. kesäkuuta 2008 kello 15.16
tämän tekstin kirjoittaja ei ainakaan pelkää haasteita. lumous, seksi ja oivaltaminen sijaisevat yläpäässä listallani Vaikeasti Kirjoitettavista Asioista. itse en uskaltaisi koskea niiihin kuin erittäin epäsuorasti. tavallaan siis ihailen yritystä.
ilmaisu jumittaa välillä kuluneilla urilla. ajatuksiin kaipaisin toisenlaista syvyyttä tai uutuutta. henk.koht. en ihastunut tekstiin, mutta mieleni tekee sanoa, että sillä ei ole mitään väliä. joku muu voi varmasti pitää siitä paljon.
yksi pieni huomio: eikö filosofia rakennu kyseenalaistamisen varaan?
25. kesäkuuta 2008 kello 15.25
Hmm, teksti itsessään liukuvaa ja aivan ok. Loppuratkaisu minulle liian helppo ja kliseinen.
25. kesäkuuta 2008 kello 15.44
Roupeiro, motiivi tappamiseen jäi epäselväksi, ei auennut ainakaan minulle. Kerrontatyylisi on lentävää ja mielenkiintoa ylläpitävää….ei lukemista halunnut keskeyttää! Juonen filosofia edelleen veitsenterällä?vai ?
25. kesäkuuta 2008 kello 16.02
Mukanaan vievä teksti. Sivuseikka, mutta minua jäi askarruttamaan, miksi kertoja lopultakin arvostaa Manuelia suuresti, niin kuin hän novellin alkupuolella toteaa.
Minustakin loppu pomppasi puskista, vaikka alussa Manuel olikin esittänyt kysymyksensä tappamisesta. Lopetusta siis kannattaisi varmaan miettiä.
25. kesäkuuta 2008 kello 16.26
Teksti suorastaan pakotti lukemaan loppuun. Sujuvaa kieltä, vaikka en sinänsä tarinasta pitänytkään. Minän itsekeskeisyys tympi, liplattelu ja pauhaaminen tuntui tekstissä vieraalta. Ehkä liian paljon ihmeellisyyksiä yhteen pakettiin.
26. kesäkuuta 2008 kello 11.27
Pidin itse tekstistä, lauseet tuntuivat valuvan eteenpäin ihan itsekseen, vaivatta. Mutta sitten vastaan tulivat isot kirjaimet: jumalat, filosofit. Osoittaa suurempaa filosofista tietämystä puhua asioista ilman nimiä, tiedätkö? Siis estetiikkaa ilman sanaa ”estetiikka”, akvinolaisen teologista filosofiaa ilman Tuomaan nimeä.
Loppu tuli tyhjästä, yllätti kiusallisella tavalla. Eikö pelkkä neitsytveri olisi riittänyt? Kahden veren vuodattaminen samalla kertaa tuntuu liialliselta, kilseiseltä.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautittavaa luettavaa, erottuu kielellisesti edukseen tästä joukosta.
26. kesäkuuta 2008 kello 18.24
Mielenkiintoinen teksti, ja kieli erittäin sujuvaa. Toiseksi viimeisessä kappaleessa tuntuu kuitenkin olevan väkisin väännettyä runollisuutta – maailmojen reunat, todellisuudesta irtautumiset, lentämiset ja meren aaltojen liplattelut ja pauhaamiset eivät hirveästi ihastuttaneet eivätkä oikein istuneet tyyliin. Parempaa tekstiä on edellisessä kappaleessa, ”tiesimme siinä kaikessa olevan tärkeintä vain tapahtumien kauneus” ja ”vaaleat kehot toisiaan vasten ja hiljaiset äänet” kertoo jo paljon enemmän ja hienommin. (Eikö kuitenkin pitäisi sanoa ”tapahtumien kauneuden”? Myös ”näykkimään ihoni kihelmöimään” ontuu, ja ”heidän lähtiessä” pitäisi olla ”heidän lähtiessään”. Pakko oli huomauttaa näistä, kun kieli muilta osin oli niin täydellistä…)
Lopusta en kyllä hirveästi pitänyt, ensimmäinen reaktio oli ”häh, miksi?” Tappamista pitäisi motivoida enemmän, tai sitten vain vihjata siihen suuntaan ja jättää mahdollisuus, muttei yhtäkkiä vain viiltää kurkkua auki. Tosin viimeinen lause oli hieno, siitä voisi olla vaikea luopua…
26. kesäkuuta 2008 kello 21.10
Teksti sujuu, mutta jäi runkomaiseksi, synopsis ikään kuin. Mitä jos purkaisit lauseet yksi kerrallaan (tai ei ihkasen kaikkia) kaunotekstiksi, tässä-ja-nyt-tunteiksi, preesenstekosiksi. Pääsisit irti hienoisesta selittämisen sävystä. ”Myrkky imeytyi verenkiertooni.” Ja mitä nainen tekee saadakseen lisää sitä mitä haluaa? Hän liittyy Rooman legioonaan ja oppii siellä ehkä käyttämään aseita spartalaisen tyynesti. Jotenkin näin. Vai miten?
1. heinäkuuta 2008 kello 17.26
Tappaa tai tulla tapetuksi, siitäkö oli kysymys? Veitsihän oli Manuelin.
Tarinan alkupuolella olin lukevinanani kertojaminän kommenteista itseironiaa, en vihaa, joten loppu kyllä yllätti.
Vai tavoiteltiinko tarinassa kenties esteettistä elämystä? Sängyssähän pyöriskeli kaksi taiteilijaa, Aarne Kinnusen mukaan (estetiikan peruskurssi 1970-luvulla) taiteilija voi kokea esteettisen elämyksen esimerkiksi tarkastellessaan natsien ruumisröykkiöitä sopivassa valaistuksessa, ts. esteettisestä elämyksestä on riisuttu kokonaan moraalinen painolasti. Tekstissä viitataan tapahtuminen kauneuteen, mutta kauneus jää lukijalle näyttämättä.
Vai oliko tarkoitus pelkästään järkyttää lukijaa? Sadomasokismia monella tasolla? Tunnustaudun moralistiksi. Minusta tarina oli sairas.
1. heinäkuuta 2008 kello 17.34
Novellin nimestä tulee mielen hieman toisenlaiset tunnelmat…
Motiivia ei tässä mielestäni tarvita, kyseessä kun ei ole mikään murhamysteeri. Kyse on impulssista. Ja olisiko, että tässä impulssin pahuudelle antaa synti, johon päähenkilö lankeaa kokiessaan rakastelun jälkeen sentimentaalisen hetken (sentimentaalisuushan määriteltiin synniksi novellissa aiemmin).
Tekotaiteellisuus ei haittaa (pikemminkin päinvastoin), kun kieli on näin sujuvaa ja aihepiiri hämärämmällä puolella.
10. heinäkuuta 2008 kello 21.44
Viimeinen lause riittäisi ilman ”tietenkin” sanaakin?…. minua vaivasi uusintakysymyksen ja alkuperäisen kymyksen etäisyys; alkuperäinen kysymyshän esitettiin parvekkeella kesken filosofisen keskustelun, en ymmärtänyt lopun ja alun välistä yhteyttä