Pölyt pyyhitty toisen kerran,
katsottu piirongin valokuvat yksitellen,
kelattu menneet ja haikailtu nuoruus.
Jahkailtu. Jossiteltu.
Nypitty pelargonian kellastuneet lehdet. Laskettu nuput.
Muisteltu äidit, isät, vainajat, rakastajat.
Lakaistu tunteet ja nieleskelty tyhjää.
Oiottu pitsiliinat ja mattojen hapsut.
Taputeltu sohvan silkkityynyt kuosiin.
Helvetti tätä vanhuutta!
Avattu täysi viinipullo
täytetty elämän tyhjyys.
Hän mainitsi kassalla:
on jo helmikuu,
uudet tarjoukset ja etusetelit
kuullakseen äänensä
sanovan muutakin
kuin tavanomaiset:
maksan plussakortilla,
kiitos ja näkemiin.
Kaupasta palatessa
hän silitti naapurin kissaa.
Säikähti omaa hellyyttään.
Herran tähden!
Hän säikähti, kun ruostunut ovikello pärähti.
Jehovan todistajat kiilasivat kynnysmatolle.
Hän valehteli olevansa kiireinen.
Paasasi heille:
onko elämää ennen kuolemaa ?
Herran tähden, sanoivat.
Eivät olleet tulleet ajatelleeksi.
Viimeinen pylväs ja ketjusilmukkajono.
Pannulappukasassa oli täysi tusina
värien vilinää ja roisketta.
Ne ovat silikonia nykyään nuokin.
Aine on vallannut paikan niin yöpaidan alla
kuin hellan ääressä, tytär totesi.
Äiti siirsi mykkänä lappukasan komeroon.
Narsistit napajäätikölle, hän kiehahti yli!
Hän kirjoitti vapisevalla käsialalla
naruun kytketyllä lyijykynällä ruutupaperille,
että baarin lihapullat olivat hyviä
mutta muusi kokkareista.
Tuntui hienolta,
että hänen mielipiteensä oli jollekin tärkeä.
Matonkudekerien määrä
oli hänen
yksinäisyytensä mitta
Hän seisoi ikkunan ääressä.
Katseli ulos lasittunein silmin.
Ei ollut varma
vierivätkö pisarat ikkunalasissa
vai hänen silmissään.
Kaija Saarelma
23. kesäkuuta 2008 kello 18.09
Onkohan tarkoituksella vaihtunut verbimuoto passiivista ”on nypitty…jne” aktiiviin ”Hän mainitse kassalla…”? Ainakin minusta 1. säkeistö on muutoksen takia irrallinen.
Tässä on vain arkisten tapahtumien laskettelua peräkkäin. Ajatuksen virta kannattaisi muodostaa huomattavasti yksityisemmäksi, jotta se kiinnostaisi.
Sinänsä havainnollinen kuvan eräästä elämästä.
23. kesäkuuta 2008 kello 18.33
luin nämä runot mielelläni. onkohan kirjoittaja oikeasti ikäihminen, vaiko vain hänen lyyrinen minänsä? joka tapauksessa, näkökulman hyppyyttäminen muutamaa vuosikymmentä kauemmas tekee hyvää.
monin kohdin teksti on erittäin hyvää.
jotkut runoista tosin mielestäni ihan turhaan tyytyvät päällimmäiseen, karvaaseen yksinäisyyden tunteeseen (etten sanoisi: itsesääliin). onkohan lähtökohta, ”runoja yksinäisyydestä” vähän liian kahlitseva? mitä jos muillekin tunteille suotaisiin tilaa, piilottamatta silti yksinäisyyden kipuja.
”hän kirjoitti…” kärsii liian pateettisesta viimeisestä lauseesta.
”hän seisoi…” on vähän turhan itsestäänselvä.
ja hatunnosto käsityötermien hyvästä käytöstä!
23. kesäkuuta 2008 kello 18.43
Ihastuttavia kuvia ihmisen yksinäisyydestä, tyhjyyden kokemusta ja sen sietämistä. Kaiken sen keskellä itseironiaa ja huumoria. Mielestäni kauniisti kuvattua surua lohdullisen hymyn kera. Kiitos!
23. kesäkuuta 2008 kello 18.59
Minä kun luulen, että passiivin vaihtuessa aktiiviin vaihtuu myös runo. Minä pidin näistä. Haikeita tutkielmia paitsi yksinäisyydestä, myös vanhuudesta.
23. kesäkuuta 2008 kello 21.09
Minusta tuli näin vanha
ihan hetkessä.
Kissan silitys, se on kaunis kuva yhdessä elämän säikähdyksen kanssa. Kaivatun tai menetetyn. Siis; jos tällainen tulkinta sallitaan.
23. kesäkuuta 2008 kello 21.18
Mieleeni tuli runosta tuntemani yksinäiset ihmiset. Sitähän se on, että kaupan kassalla kuulee oman äänensä ensimmäisen kerran päivässä. Tätä runoa voisi tiivistää reilusti. Sanoma ei siitä kärsisi, vaan kirkastuisi.
23. kesäkuuta 2008 kello 21.36
Tykkään kovasti!
Jos ajatellaan runoja sarjana, niin ehkä tunnelma tiivistyisi, jos kaksi viimeistä jätettäisiin pois. Hyviä runoja ne sinänsä ovat, mutta niissä mielestäni selitetään jotain sellaista, mitä muissa runoissa jo näytetään.
Keskimmäistä runoa voisi tiivistää? Esim. säettä ”ne ovat silikonia nykyään nuokin” muokkaisin hiukan.
23. kesäkuuta 2008 kello 21.49
Pidin tästä. Sopivan etäisyyden päästä kirjoitettua ja tiivistettyä, kohtuullinen itseironia miellyttää.
23. kesäkuuta 2008 kello 22.55
Hei kaikki innokkaat lukijat ja kommentoijat!
Ihana saada palautetta.Kiitos kaikille kommenteista.
Runoni ovat erillisiä runoja. Siksi ensimmisessä on passiivi muoto ja sitten vaihtuu aktiiviin. Joku arvaili kirjoittajan ikää. Itse en ole vanhus mutta työni kautta olen tutkinut suomalaista vanhuutta ja yksinäisyyttä.
24. kesäkuuta 2008 kello 7.17
Erittäin todellisia hetkiä sanoiksi puettuna. Näistä runoista voisi muodostella helposti tiiviin, koskettavan sarjan. Tällaisenaankin toimiva.
24. kesäkuuta 2008 kello 12.07
Näissä runoissa on hyvää kuvausta yksinäisyydestä, ja runojen tuottamia mielikuvia tavoittaa helposti. Pidän kielestä ja sanojen käytöstä: kieli on sujuvaa mutta samalla reipasta, sopivan ronskia ja konkreettista. Toisaalta nämä runot ovat ikään kuin kerralla luetut, toisella lukemiskerralla niistä ei enää löydä paljoa uutta. Ne kuvaavat tunnelmia ja tilanteita mutta eivät avaa kysymyksiä lukijan mietittäväksi.
Jostain syystä ensimmäisen runon passiivimuoto antoi minulle mielikuvan siitä, että tekijöitä olisi monta – siitäkin huolimatta, että tiesin otsikon perusteella runon kertovan yksinäisyydestä. Etenkin kun osa kuvaamistasi asioista (valokuvien katsominen, nuoruuden haikaileminen) on sellaisia, joita usein tehdään yhdessä. Minun korvaani siis passiivi tuntui hämäävältä, ja selkeämmältä olisi tuntunut jokin persoonamuoto, joka korostaa yhden henkilön tekemistä. Muuten pidin kyllä ensimmäisestä runosta paljon.
24. kesäkuuta 2008 kello 13.20
Koskettavaa, soljuvaa tekstiä, runot aukenivat heti ja antoivat onneksi tilaa myös lukijan omalle mielikuvitukselle! Kaija Saarelma, sinulla on hieno vire aiheeseen, yksinäisyyteen …terveisin Heli Saari
24. kesäkuuta 2008 kello 21.02
Tällä vanhuksella on vielä toivoa. Näin yksinäisyyteen tympääntyvän kapinallisen mummon, joka ällistyttää kassaneitiä ja Jehovan todistajia sanomalla jotain heitä ällistyttävää ja uskaltaa antaa sappensa kiehua myös rakkaalle tyttärelle.
Ja toisissa runoissa kapina sammuneena, kun paikalla ei ole ketään kelle kapinoida.
Yksinkertaista mutta jo aika hiotun tuntuista tekstiä. Tällaisista voisi saada herkullisen runolausuntaesityksen.
24. kesäkuuta 2008 kello 23.37
Jännä homma, mutta mulla tuli jälkeenpäin sellainen olo, että näissä runoissa ei kaikki asiat sointuneet yhteen. Ettei tässä ollut kyse johdonmukaisesta persoonasta, vaan että tähän oli poimittu eri elementtejä. Virkkaus ja viinipullo ei ehkä sovi yhteen, tai jokin vaan ei ihan täysin istu.
25. kesäkuuta 2008 kello 8.25
Hei Leena A,
kiitos kommentistasi. Mielenkiintoista lukea, miten erilliset runot lukijan mielessä punoutuvat yhdeksi tarinaksi.Tässä on kahdeksan eri runoa, joissa kussakin on kyse ihan eri henkilöstä. Jos tämä olisi ”runokirja”, runot olisivat kukin omalla sivullaan. Siis tämä blogimuoto nyt vähän sotkee lukijaa. Runoissani elää kahdeksan eri vanhusta oman yksinäisyytensä kanssa. Vanhuuden yksinäisyydessä on kuitenkin joitain yhtenäisiä piirteitä, vaikka kukin elääkin sitä oman historiansa saattamana, samoin kuin murrosiässäkin.
Iloista kesää!
25. kesäkuuta 2008 kello 19.26
Jos runot puoltavat paikkansa silloin, kun kirjoittajan oma ääni kuuluu, niin Kaija Saarelma!: olet onnistunut loistavasti. Pidän näistä kovasti.
Stilisointia (tarpeettomien sanojen karsintaa, liikaa selittelyä vaikkei sitä paljon olekaan) vielä on hyvä tehdä, kun ovat aikansa muhineet, mutta melkein valmista kamaa. Voisin lukea kokonaisen kokoelman.
En ole itse (kauhean) vanha mutta vanhenen kaiken aikaa ja elän nykyään yksin; tunnistan hyvin henkilöhahmot, jotka ensi kädeltä luulin yhdeksi ja samaksi, mutta sillä ei liene väliä. Ja tunteet ja tunnelmat. Virkkaus ja viinipullo on modernia vanhuutta, sallittakoon se heille ja sanottakoon se ääneenkin vielä, että sallitaan!!!
26. kesäkuuta 2008 kello 9.43
Näistä jäi päällimmäiseksi vaikutelmaksi eräänlainen kuivakka lempeys. Tuokiokuvissa on todellinen, eletty sävy, ja haikeuskin on oikeastaan miellyttävää, ei katkeraa. Ainoastaan viimeinen runo lipsahti melodraaman puolelle.
29. kesäkuuta 2008 kello 18.14
Yksinäisyys
todellista tai kuviteltua
Elettyä
7. marraskuuta 2009 kello 19.14
Tuntuu itsellä että on ihan yksin kun kaverilla on hauskaa jonkun toisen kanssa.Tämä runo kosketti.