Muhkea peilipiironki seisoo peräkammarin nurkassa. Piirongin alaosan muodostaa kaksi isoa ja näiden päällä kaksi pientä laatikkoa. Kussakin laatikossa on hienot helat, messinkiä sanoo mamma. Piirongin yläosan muodostaa korkea, suorakaiteen muotoinen peili, jonka molemmilla puolilla on pieni kaappi. Yllän juuri ja juuri katsomaan kuvaani peilistä. Peiliäkin kiinnostavampia ovat sen molemmin puolin asetetut jännittävät kaapit. Kummankin kaapin ovessa on nimittäin röpelöinen vihreä lasi. Kaapin saa auki sievästä nupista vetämällä. Tällöin avautuu näkymä toiseen todellisuuteen, mamman salaperäiseen maailmaan. Vasemmassa pikkukaapissa on Tokalon – niminen tuubi ja kaunis vihreä-kultakirjava pullo, johon on kirjoitettu isot numerot 4711. Aina välillä saan avata pullon ja nuuhkaista. Se tuoksuu mammalta. Oikeanpuoleisessa kaapissa on koruja. Lumoavin koru on kaikissa sateenkaaren väreissä kimalteleva rintakrossi, jota mamma käyttää sireeninvärisen leningin kauluksessa. Pelottavin esine taas on sormus, jossa on musta, salmiakin mallinen kivi – verikivi. Sormuksen Margit-täti laittaa aina elokuviin lähtiessä sormeensa. Oikeassa ylälaatikossa on kauniita, ohuita yöpaitoja. Ne ovat kuulemma silkkiä, ei mitään flanellia. Vasemmasta ylälaatikosta löytyy hienoja pyhänenäliinoja, Louhisaaresta saatuja – sieltä mistä kummitustarinatkin ovat kotoisin. Leveitä alalaatikoita ei millään saa auki muut kuin aikuiset.
Neljännesvuosisata myöhemmin maalaan piirongin kaappien sisustaa kultamaalilla. Maalin kuivuttua asettelen molempiin kaappeihin pienet ikonit ja rukousnauhat. Piirongin päällä palavista tuikuista lähtevä valo saa sivulle käännettyjen ovien vihreät lasit salaperäisesti väreilemään. Katseeni lipuu ovesta kaappiin, jossa aukeaa toinen todellisuus. Uskonnon mystiikka. Mieleen nousee isoäitini, Laineen mamman, kanssa laulamamme ”Oi jos mä kerran, saisin Herran….”. Kyynel valuu poskella. Silitän uudelleen vihreää rosoista lasipintaa. Olen kuulevinani jälleen tutut sanat ”varovasti, varovasti kulta pieni”.
” Mamma, saanko tämän sitten kun sää kuolet?”
Muistan lähtemättömästi tämän lauseen, koska minua jo nuorena tyttönä valistettiin kotona suorapuheisuuden ja teräväkielisyyden vaaroista tähän lauseeseen liittyvän tositarinan muodossa. Tuo viisivuotiaana esittämäni kysymys sai isoäitini kutsumaan isäni, rakkaan esikoisensa, puhutteluun turhan ennenaikaisesta perinnönjaosta. Isoäiti kuului rauhoittuneen kuullessaan, ettei kukaan ole vielä perintöjä jakamassa. Tarkemmin mietittyään hän oli tajunnut itsekin sen, miten pojantytär on ollut tästä piirongista äärimmäisen haltioitunut. Olin tavan takaa silitellyt kaapin oven vihreitä koristelaseja ja availlut piirongin ylälaatikoita kysellen siellä olevista kiehtovista aikuisten tavaroista.
Minulle niin rakas mamma kuoli vuonna 1978. Kenellekään suvussa ei vuosien saatossa ollut jäänyt epäselväksi se, mihin mamman piironki perinnönjaossa päätyisi. Kun satun katsomaan kaapin taakse, näen sinne mustekynällä ja mamman käsialalla kirjoitetun vuosiluvun 1929. Isäni on siis ollut yhdeksänvuotias, kun mamma ja pappa ovat hankkineet jugend-kaluston, jonka yksi osa tämä perimäni piironki on.
Minä ihailin aina Laineen mammaa, joka sanoi, ettei hän ikinä tule niin vanhaksi, että häntä mummuksi sanotaan. Siksi hän oli mamma niin omille lapsilleen kuin lapsenlapsilleen. Minulle tämä rakas peilipiironki on yhtä kuin Laineen mamma ja hänen elämänsä. Mamma piti kauniista tavaroista ja arvosti laatua, mutta hän pystyi toteuttamaan omia mieltymyksiään hyvin rajatuissa puitteissa. Siitä huolimatta tietty hienostuneisuus yhdistyneenä mamman dramatiikan kaipuuseen ja taipumukseen tuli hyvin ilmi. Oli sitten kyse vaikkapa silkkisestä yöpaidasta flanellisen sijaan. Tunnen omaksuneeni monet intohimoni kohteista, kuten parfyymit, näyttävät korut sekä silkkihuivit, isoäidiltäni. Myös liiasta dramaattisuudesta minua, kuten mammaakin, on syytetty. Turhaan. Minusta elämä kaipaa väriä ja volyymia, ainakin aika ajoin.
Piironkiin liitän myös monet mamman kertomat tarinat. Ylälaatikon pyhänenäliinat kirvoittivat pyynnöstäni aina uudelleen esiin Louhisaaren kummitustarinat. Piirongin kätköissä olevat korut, tuoksut, ja hennot yöpaidat liitin mielikuvituksessani mamman kertomien eksoottisten tarinoiden henkilöihin, olivatpa tarinat sitten Odysseuksesta tai Tuhannesta ja yhdestä yöstä.
Isoäitini nimi oli Fanny Maria Laine, omaa sukua Levander. Mitä kiehtovia nimiä, ajattelin jo lapsena nimistä. Mamman äidin nimi oli sekin ihmeellinen, Fanny Sulema Levander. Nimethän olivat kuin suoraan mamman kertomien tarinoiden henkilöiltä lainattuja. Oman ominaislaatuni aikuisiällä tajuttuani olen sanonut voivani harkita nimeni muuttamista Levanderiksi. Tällöin Tarjasta muotoiltu lempinimeni DA eli Daria viralliseksi etunimekseni, ja toiseksi etunimeksi ottaisin mamman äidin toisen nimen Sulema. – Kerran jos toisenkin huomaan piirongin peilin edessä maistelevani sanoja Daria Sulema Levander.
D.S. Levander
23. kesäkuuta 2008 kello 16.04
Nautin tämän (fiktiivisen tai todellisen) muiston lukemisesta. Rintakrossit ja pyhänenäliinat henkivät vanhojen maailmojen vihertävää, salaperäistä valoa.
23. kesäkuuta 2008 kello 16.38
Tässä on oivallisesti raotettu ovea toiseen todellisuuteen ja aikakauteen. Kaikki ei katoa pikkulapsen kasvettua aikuiseksi, ja muistojen sopukoista tulvii esille aarteita, mutta etenkin rakkaus isoäitiä kohtaan.
23. kesäkuuta 2008 kello 16.48
Oikein eletyn tuntuista, täsmällistä kerrontaa. Lainauksissa pitää kuitenkin olla tarkka. Muistinvaraisesti minäkin kirjoitan, mutta olen melko varma, että virren lainaus ”Oi jos mä kerran, saisin Herran….” kuuluu oikeasti ”Oi jos mä kerran, näkisin Herran….”
”…olen sanonut voivani harkita nimeni muuttamista Levanderiksi…” ilmaus turhan pliisu loppuun. Voisi ilmaista paremmin vaikkapa niin, että ”muutan nimeni… kun vain joskus saan sen rohkeuden…” tai jotakin sinne päin.
23. kesäkuuta 2008 kello 16.49
Hmm…maukas. Toivon, että perustuu todellisiin tapahtumiin.
23. kesäkuuta 2008 kello 16.56
Tässä tarinassa näemme, miten pienet asiat ja esineet muodostavat suuren kertomuksen. Tapahtumat ovat hyvin vähäisiä ja kuitenkin tapahtuu paljon ja kirjoittaja paljastaa vähällä paljon. Luin tätä oikein mielelläni, enkä kaivannut kummitusjuttujen konkreettista kerrontaa. Taitavasti kirjoitettu. Kiitos.
23. kesäkuuta 2008 kello 17.14
Kaunis kertomus. Herätti muistoja omasta lapsuudestani. Jykevät, tummanpuhuvat huonekalut, jotka lapsen silmissä ja mielessä olivat suunnattomia, arvoituksellisia, joskus jopa peloittavia.
23. kesäkuuta 2008 kello 17.45
Alun osuus olisi voinut olla fantasiatarinasta. Jotenkin tuotti pettymyksen, kun kääntyi elämänkertakirjoittamiseen.
Hieno esimerkki kuitenkin siitä, miten lapsen muisto voi luoda lumousta ja satua aivan tavallistenkin esineiden ylle.
Jotenkin jäin kaipaamaan, että koko jakso olisi kirjoitettu piirongin kautta, mitä kaikkea sille on tehty, mitä se on nähnyt, samanlaisissa lumoavissa pätkissä kuin ensimmäinen oli. Se olisi tehnyt tekstistä mielestäni eheämmän.
23. kesäkuuta 2008 kello 20.33
Piirongin kätköistä löytyy. Alun kuvailu piirsi piirongin lukijan silmiin hyvin elävästi. Ja kaikki ne hienot asiat, kölninvedet, silkit ja rintaneulat. Piironki vaikutti niin massiiviselta, että siitä olisi voinut kehittää vaikka pidempääkin tarinaa. Tarinaa elämästä. Jokaisesta laatikosta löyti varmasti jotain johon liittyi oma tarinansa. Millaisen elokuvan Margit-täti kävi katsomassa sormus sormessaan (ja kenen kanssa? kosijanko?) ja mitä mamma vimeksi piirongin laatikosta otti. Hieman kielen kömpelyyttä mutta se on sitä santapaperijuttua, pientä hiontaa ja tarina kiiltää entistä paremmin.
23. kesäkuuta 2008 kello 20.37
Minua jäi mietittyttämään tarinan ”toinen todellisuus”? Toisessa kappaleessa annetaan viitteitä uskonnon mystiikkaan, mutta sitten kirjoittaja ikään kuin vaihtaa puheenaihetta. Neljännesvuosisata myöhemmin. Voisi kuvitella, että kirjoittaja ei ole vielä kovin vanha – kolmen kympin ”kriisissä” kenties? Mitä siis on se toinen todellisuus, piirongin vaiko sittenkin kirjoittajan?
23. kesäkuuta 2008 kello 23.01
Hyvää kieltä, tarkkaa kuvausta. Olisin mielelläni lukenut tällaista enemmänkin. Hiukan laajentamalla tästä olisi saanut ”juonellisemman” tarinan (vaikka sitä tässä ei varmasti haettu) – esitän tätä vain siksi, että teksti olisi ollut pidempi, enemmän luettavaa
Minullekin jäi alusta mielikuva, että mukaan voisi astua esim. spefistisiä vaikutteita. Olisi jotenkin sopinut hyvin tähän tekstiin.
24. kesäkuuta 2008 kello 20.51
Miellyttävä tekstiä, saa uskomaan itseensä.
Elämäkerrallisuus tuskin häviää jos käytät kertomisen taitoasi esim. kappaleessa, jossa haluat piirongin mamman kuoltua. ”Tähän lauseeseen liittyvän tositarinan muodossa” antaa odottaa jännittävää kertomusta, joka onkin vain arkinen repliikki. Jätä esimainokset ja tee siitä jännittävä vaikka preesensillä.
Tässä tekstissä on niin paljon vihjeitä eri puolille, että jatko olisi välttämätön, ainakin lukijan mielestä!
25. kesäkuuta 2008 kello 21.43
Alkoi lupaavasti ja kiinnostavasti, mutta loppua kohti kiinnostukseni lopahti, koska meni elämäkerran eli yksityisen ja erityisen puolelle sen sijaan, että olisi antanut lukijalle oman uuden kokemuksen. Minullakin on ollut elämässäni pari tärkeää peilipiironkia, eräässä novellissa kerroin niistä, mutta deletoin juonen kannalta tarpeettomina.
19. tammikuuta 2010 kello 21.32
Juttu oli määritelty max. kolmen sikvun pituiseksi. Olen samaa mieltä, että mamman piironki antaa vielä monia tarinoita ihasteltavaksi. EHkä ei tällä elämäntarinoiden kurssilla, mutta muutoin. Kiitos kaikille kommenteista.
Anteeksi myöhäinen reagointini palalutteisiinne.