Archive for the ‘Tunisia’ Category

Tunisian vaalit, maltillinen islamismi ja Persepolis-elokuva

Tiistai, Marraskuu 15th, 2011

Arabikevään käynnistäneen Tunisian vaalien lopulliset tulokset on julkistettu. Täysin odotusten mukaisesti voiton vei maltilliseksi islamistipuolueeksi luonnehdittu Ennahda (al-Nahda) 89 paikan eli noin 41 prosentin äänivyöryllä. Yhteensä paikkoja oli jaossa 217.

Vaaleissa valittiin neuvosto, jonka on määrä laatia Tunisialle uusi perustuslaki ja päättää tulevista parlamentti- ja presidentinvaaleista.

Ennahda-puolueella on radikaalit juuret. Syrjäytetyn diktaattorin Zine Abidine Ben Alin hallinto käytti kovia otteita puolueen nujertamiseen. Vielä vuosi sitten Ennahda joutui toimimaan maan alla. Pitkä historia alistettuna ja kiellettynä puolueena selittänee ainakin osittain islamistipuolueen menestyksen Tunisian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa.

Toiseksi tuli liberaali CPR 29 paikalla. Puoluetta johtaa tunnettu ihmisoikeusaktivisti Moncef Marzouki.

Yllättäen kolmanneksi eniten paikkoja, 26, sai itsenäisellä listalla kampanjoinut Aridha-puolue. Puoleen johtaja Hachmi Hamdi on Ennahda-puolueen entinen jäsen. Hän asuu Lontoossa ja omistaa satelliittikanavan. Hamdia on syytetty populistiksi, joka lupasi äänestäjille mahdottomia: 500 000 uutta työpaikkaa, ilmaisen terveydenhuollon ja ilmaisen joukkoliikenteen.

Neljänneksi tuli keskusta-vasemmistolainen ja maallistunut Ettakatol 20 paikalla. Ennahdaa vastaan kampanjoinut vasemmistoliberaali ja maallistunut PDP oli vaalien suurimpia häviäjiä 16 paikalla.

Kiinnostavaa on tunisialaisten laiska äänestysvilkkaus. Vain 51,7 prosenttia potentiaalisista äänioikeutetuista rekisteröityi äänestäjiksi. Aiempien tietojen mukaan rekisteröityneistä äänesti yli 90 prosenttia, mutta kokonaisuudessaan äänestysprosentti jää siis alle 50 prosentin.

Islamistinen Ennahda on sanonut kunnioittavansa naisten oikeuksia, yksilönvapauksia ja sananvapautta. Ennen vaaleja Tunisiassa käytiin kuitenkin kiinnostava sananvapauteen liittyvä debatti sen jälkeen kun kaupallinen Nessma-tv oli lokakuun alussa esittänyt iranilais-ranskalaisen animaatioelokuvan Persepolis (2007). Elokuva  perustuu Marjane Satrapin omaelämänkerralliseen sarjakuvateokseen.

Elokuva kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta iranilaisen pikkutytön ja tämän kasvukertomuksen kautta. Elokuvassa on kohta, jossa päähenkilö jutustelee lapsena Jumalan kanssa.

Elokuvan esittämisen jälkeen tuhannet salafistit ja muut islamistit osoittivat mieltään eri puolilla Tunisiaa. Kaikki muut puolueet tuomitsivat mellakoinnin, mutta Ennahda syytti tv-kanavaa muslimien loukkaamisesta.

Tapasin pari viikkoa sitten Ennahda-puolueen tiedottajan Mowadh Ghannouchin. Hän on puolueen johtajan ja pääideologian Rachid Ghannouchin poika. Haastattelun yhteydessä kyselin Ghannouch-juniorilta myös Persepolis-episodista. Tilan puutteen vuoksi tämä kohta haastattelusta ei ollut lehdessä. Julkaisen tässä animaatiokohua koskevan osan haastattelusta kokonaisuudessaan.

Tunisiassa käytiin iso debatti sen jälkeen kun televisiossa näytettiin Persepolis-animaatioelokuva. Oletko itse nähnyt elokuvan?

En ole nähnyt. Vain joitakin osia siitä.

Jos Ennahda johtaisi Tunisiaa, voisiko valtion televisio näyttää Persepolis-elokuvan?

[Kaupallinen] Nessma-tv näytti elokuvan provosoidakseen tunisialaisia ja vaikuttaakseen vaalitulokseen. Nyt olemme jo ohittaneet tämän asian. Tv-kanavan johto pyysi anteeksi Tunisian kansalta ja myönsi tehneensä virheen. Olemme hyväksyneet anteeksipyynnön ja menemme nyt eteenpäin.

Mutta Persepolis on palkittu elokuva, joka on hyvin suosittu ympäri maailmaa.

Jos joku elokuvateatteri haluaa näyttää elokuvan, niin mikä siinä. Kuitenkin haluamme suojella myös ihmisten oikeutta protestoida rauhanomaisesti. Se on myös sananvapautta.

Islamistipuolue Ennahdan kannattajat onnittelivat Moawadh Ghannouchia puolueen päämajassa Tunisissa lokakuun lopussa. Kuva: Pauline Beugnies.

Islamistipuolue Ennahdan kannattajat onnittelivat Moawadh Ghannouchia puolueen päämajassa Tunisissa lokakuun lopussa. Kuva: Pauline Beugnies.

Voisiko Tunisian valtiontelevisio näyttää Persepolisin?

Valtiontelevisio on, niin kuin kaikkialla muuallakin, julkinen palvelu, ja sen pitää heijastella kansan mieltymyksiä. En usko, että elokuva täyttää nämä kriteerit. Jotkut ihmiset ehkä pitävät siitä, mutta uskon, että vähemmistö. Yksityiset kanavat voisivat ehkä näyttää elokuvan, ehkä siinä ei ole ongelmaa.

Eli jonkinlaisia sananvapauden rajoituksia tullaan Tunisiassa näkemään?

Sananvapaudella on aina tietyt rajat. Esimerkiksi Saksassa ja joissakin muissa Euroopan maissa ja myös USA:ssa sananvapaus ei ole rajoittamaton. Esimerkiksi holokaustia ei saa kyseenalaistaa. Tätä ei hyväksytä kulttuuriselta ja eettiseltä pohjalta. Eli eri yhteiskunnilla on asioita, jotka ovat heille äärimmäisen tärkeitä, ja meidän pitää olla herkkiä sille, millaisia uskomuksia ihmisillä on. Uskonnovapaus on tärkeää. Ne jotka haluavat uskoa islamiin, heidän pitää saada uskoa, ja ne jotka eivät usko, niin ei siinä mitään, se on heidän oikeutensa. Mutta meidän pitää kunnioittaa toisiamme.

Voisitko tarkentaa mitä vikaa Persepolis-elokuvassa oli?

Islamin mukaan Jumalan kuvaa ei saa piirtää, joten muslimeista on hyvin loukkaavaa, jos Jumala piirretään animaatioelokuvassa. Tämä oli suurin ongelma. Ja koko elokuva, sillä oli poliittinen tarkoitusperä. Siinä kerrottiin Iranin vallankumouksesta ja viesti oli se, että näin käy Tunisialle, jos islamistit voittavat vaalit. Elokuvan oli siis poliittisesti motivoitu, eikä sillä ollut mitään tekemistä luovuuden tai taiteellisen luovuuden kanssa. Se oli puhdasta, likaista politiikkaa.

Mutta et ole itse edes nähnyt elokuvaa?

Olen nähnyt osia siitä.

Mitä osia?

Ison osan elokuvasta. Sen kohdan missä oli, niin kun tiedät, piirretty Jumalan kuva. Ja joitakin muita osia. Joten meidän pitää uskoa yhteiskuntaan, jossa kunnioitetaan toisia. Ne jotka uskovat islamiin, heillä pitää olla siihen oikeus ja ne jotka eivät usko, heillä on oikeus sanoa se, että eivät usko islamiin. Mutta samaan aikaan molempien pitää kunnioittaa toisiaan.

Ok. Kiitos haastattelusta.

Arabivuodenaika

Keskiviikko, Marraskuu 9th, 2011

Pitäisikö meidän puhua arabikeväästä, arabisyksystä vai arabitalvesta?

Ensimmäinen kuukauteni Lähi-idän kirjeenvaihtajana Kairossa on tullut täyteen. Kysymys vuodenajasta on pyörinyt mielessäni koko kuukauden.

Ensimmäisellä viikolla Kairossa tapasin yhden länsimaisen diplomaatin, jonka kanssa kävin illallisen pituisen keskustelun Egyptin tilanteesta. Diplomaatti puhui arabitalvesta, pitkästä kylmästä talvesta, joka on vasta alkamassa. Asiat eivät ole Egyptissä ollenkaan hyvin, hän sanoi. Hän kiisti olevansa pessimisti ja sanoi olevansa realisti.

Yritän minäkin olla olematta optimisti tai pessimisti. Yritän oikeasti ymmärtää, mistä vuodenajasta on kysymys.

Aloitetaanko siitä, mistä minun arabikevääni alkoi?

Oli tammikuu ja muistaakseni kova pakkanen. Tammikuun ensimmäisen viikon olin viettänyt 40 asteen helteessä Etelä-Sudanissa. Joulun aika ja koko alkuvuosi olivat menneet pohtiessa Etelä-Sudanin itsenäistymishanketta. Samoihin aikoihin Tunisiassa oli alkanut kuohunta, mutta se meni minulta kokonaan ohi.

Yritin jo ravistella Etelä-Sudania pois mielestäni, kun aloin hitaasti oivaltaa, mitä Pohjois-Afrikassa oli tapahtumassa. Kuohunta oli leviämässä Tunisiasta yli rajojen, ihan varmasti kohta myös Egyptiin. Kaikkiin niihin maihin, joissa tilanne oli se mikä oli. Leviäminen olisi vain ajan kysymys.

Näissä merkeissä tammikuu kulki kohti loppuaan. Tammikuun 26. päivä olin yhden päivän ”komennuksella” Hesarin kaupunkitoimituksessa. Sain kirjoitettavakseni jutun, jonka aiheena oli nuorten kesätyöpaikat pääkaupunkiseudulla tulevana kesänä. Kävin Kampin Narinkkatorilla haastattelemassa nuoria ja soittelin kesätöitä tarjoaviin yrityksiin.

Aihe on tärkeä, mutta minun on pakko myöntää, että kun kirjoitin juttua, ajattelin lakkaamatta Egyptiä. Siellä olivat nimittäin edellisenä päivänä, tammikuun 25. päivä, alkaneet valtaisat mielenosoitukset. Tunisiassa diktaattori Zine El Abidine Ben Ali oli jo kukistettu. Egyptiläiset yrittäisivät aivan varmasti samaa Hosninsa kanssa.

Viiden aikaan iltapäivällä yritin tuskissani saada juttua nuorten kesätyöpaikoista valmiiksi, kun ulkomaantoimituksen uutispäällikkö Virve Kähkönen tuli kysymään, voisinko kirjoittaa ylitöinä näkökulman tai kommentin Egyptin tapahtumista ulkomaansivuille. Egyptissä oli iso pyörä nytkähtänyt liikkeelle.

Kerroin Kähköselle ajattelevani niin paljon Egyptiä, etten kykene kirjoittamaan kesätyöjuttuakaan ajoissa valmiiksi. Kieltäydyin kohteliaasti lisätehtävästä. Jatkoin kirjoittamista, Egyptiä ajatellen.

Puolen tunnin päästä Kähkönen palasi ja kysyi, voisinko lähteä Kairoon. Milloin? Niin pian kuin mahdollista. Kilautin kotiin. Kuudelta seuraavana aamuna istuimme kuvajournalisti Sami Keron kanssa lentokoneessa.

Jos olisin etukäteen tiennyt, millaiseen hornankattilaan Kairossa joutuisimme, olisin ehkä miettinyt lähtemistäni kahteen kertaan. En viitsi kerrata kaikkia yksityiskohtia, mutta sen voin sanoa, ettei kyse ollut siististä sisätyöstä.

Kairo oli liekeissä. Iltaisin, kun onnistuimme pääsemään takaisin hotelliin tekemään kiireellä juttua seuraavan päivän lehteen, olo oli kuin pahoinpitelyn jälkeen. Useita toimittajiahan todella pahoinpideltiin noina päivinä. Olimme Keron kanssa onnekkaita, koska meistä vain tuntui siltä.

Silmät punottivat ja limakalvot olivat kuivuneet henkeen vedetystä kyynelkaasusta. Lihaksiin sattui. Kilometrikaupalla oli juostu, kyynelkaasukranaatteja ja lentäviä kivenmurikoita väistelty. Oli juostu ja taas väistelty ja paettu, etsitty reittiä pois pahimmista yhteenotoista mellakkapoliisien ja Tahrir-aukiolle pyrkivien kansanjoukkojen välillä. Tai oikeastaan se meni niin, että kun jostakin kuului laukauksia ja huutoa, minä juoksin pakoon. Kero juoksi kameran kanssa toiseen suuntaan.

Haavoittuneita ja kuolleita makasi noina päivinä moskeijoiden lattioilla viininpunaisten verilammikoiden keskellä.

Näistä koettelemuksista huolimatta, tai ehkäpä juuri niiden vuoksi, kun kansanjoukot pääsivät lopulta Tahrir-aukiolle, ja me toimittajat vapautta janoavien aktivistien perässä, mieleni valtasi suuri optimismi. Muistan elävästi, kuinka hienolta tuntui seisoa Vapaudenaukiolla. Liput liehuivat ja ihmiset roikkuivat panssarivaunujen tykinputkissa kuin lapset kiipeilytelineissä. Tempauduin silloin mukaan vallankumousromantiikkaan, enkä mielestäni täysin aiheetta.

Muuri oli murtumassa. Jää oli sulamassa. Arabikevät oli alkamassa.

Nyt on marraskuu, olen viettänyt Kairossa kuukauden, ja se pirun diplomaatti puhui arabitalvesta.

Kuukauden sisällä on nähty, kuinka mielenosoittajien ja sotilaiden välisessä yhteenotossa kuolee 24 mielenosoittajaa. Egyptiä hallitsevan sotilasneuvoston ja sotilastuomioistuinten mielivalta vaikuttaa pahemmalta kuin Mubarakin aikana.

Maltilliseksi kutsutut islamistit voittivat äänivyöryllä Tunisian ensimmäiset vapaat vaalit. Muslimiveljeskunta tehnee saman tempun Egyptissä kuukauden päästä.

Olen tavannut Egyptissä ja Tunisiassa maallistuneita, koulutettuja nuoria, niitä jotka seisoivat kansannousun eturintamassa. Monet heistä ovat huolissaan islamistien noususta, mutta kaikki sanovat, että sekin on parempaa kuin edeltävät diktatuurit. Enemmän he pelkäävät sotilasdiktatuuria, joka estäisi demokratian toteutumisen.

He vakuuttavat, ettei taistelu vapaudesta ole ohi, vaan jatkuu yhä.

Ennen Kairoon saapumistani kannoin mukananani Tahrir-aukiolta tarttunutta optimismia. Nyt mieleni on vallannut hienoinen pessimismi.

Tässä blogissa yritän selvittää, mihin vuodenaikaan arabimaailma on matkalla. Yritän ravistella yltäni pessimismin ja optimismin. Yritän olla realisti.

HS Kairo Facebookissa
Twitter: @juhuus