Älä ammu viestinviejää

| Julkaistu 29. 2. 2012 18:10

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, joka on viime päivinä herättänyt laajaa keskustelua ja syvää huolta niiden journalistien keskuudessa, jotka raportoivat työkseen vaarallisilta alueilta.

Kyse on keskustelusta, joka käynnistyi viime viikolla, kun amerikkalainen veteraanitoimittaja Marie Colvin ja nuori mutta palkittu ranskalainen kuvajournalisti Rémi Ochlik kuolivat Syyrian armeijan pommituksessa Homsin kaupungissa.

Yksityiskohdista ei ole varmuutta, mutta moni asia viittaa siihen, että toimittajia vastaan hyökättiin tarkoituksella. Syyrian hallinto kiistää tämän ja sanoo, etteivät he tienneet länsimaisten toimittajien paikallaolosta, koska toimittajat eivät olleet virallisesti rekisteröityneet.

Toistan heti alkuun saman, jota painotin jo perjantaina Helsingin Sanomissa: toimittajan henkiriepu ei ole yhtään sen arvokkaampi kuin kenenkään muun. Journalismissa tarinan kohteena ei pääsääntöisesti pitäisi olla journalisti. Siksi minusta on ylipäätään hieman kiusallista kirjoittaa toimittajien kohtaloista.

Colvin ja Ochlik olivat Homsissa kertomassa siitä, kuinka kymmenet siviilit kuolevat päivittäin armottomissa pommituksissa. Tätä taustaa vasten Colvinin ja Ochilikin kuolema oli vain yksi tuhansista.

Kuitenkin  toimittajien tappamisesta on tärkeä puhua. Kyse on nimittäin siitä, miten ja millaista tietoa yleisön on mahdollista saada konflikteista. Jos tapat toimittajan, tapat tarinan, joka journalistin oli tarkoitus välittää yleisölle.

Sotareporttereiden sisäisissä keskusteluissa onkin kuluneen viikon aikana puhuttu siitä, että juuri tämä logiikka oli mahdollisesti Colvinin ja Ochlikin kuolemien takana. Vaikka täyttä varmuutta asiasta ei ole, ilmeisesti Colvinin ja Ochlikin käyttämien satelliittipuhelinten signaali oli jäljitetty, ja sen jälkeen heitä oli ammuttu kohti.

Kuollessaan Colvin ja Ochlik olivat Syyrian kapinallisten rakentamassa ”mediakeskuksessa”, josta lähetettiin liveraportteja maailmalle. Joidenkin lähteiden mukaan Syyrian armeija oli ennen iskua nimenomaisesti käskenyt tappaa kaikki ulkomaiset toimittajat, jotka astuvat Syyrian maaperälle.

Ei tarvitse käyttää paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, että iskun tavoitteena oli ehkä yritys katkaista yhteys Homsin ja ulkomaailman välillä. Mahdollisesti tarkoituksena oli myös varoittaa länsimaista mediaa: näin käy, jos tulette Homsiin.

Näpäytys tehosikin. Useimmat ulkomaiset toimittajat ovat iskun jälkeen paenneet Homsista (jos vain ovat pystyneet). Moni kansainvälinen media (mukaan lukien Helsingin Sanomat) on joutunut panemaan hyllylle ainakin osan suunnitelmistaan raportoida Syyrian konfliktista.

Mikä on toimittajan rooli sodassa? – Olla silmänä, korvana ja suuna. Kertoa mahdollisimman riippumattomasti siitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään. Välittää tietoa, näkemyksiä ja tunteita.

Sota-alueelle meneminen on aina riski, mutta onko toimittajilla perusteita vaatia sodan osapuolilta sitä, ettei heitä ainakaan tietoisesta valittaisi iskujen kohteeksi?

On, sillä toimittajia suojelevat kansainväliset sopimukset. Kansainvälisten sopimusten mukaan sota-alueella työskentelevät toimittajat ovat siviilejä, joita sodan osapuolten kuuluu suojella. Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden pohjana olevat Geneven sopimukset sanovat sen selvästi:

Article 79 — Measures of protection for journalists

1. Journalists engaged in dangerous professional missions in areas of armed conflict shall be considered as civilians within the meaning of Article 50, paragraph 1 .

2. They shall be protected as such under the Conventions and this Protocol, provided that they take no action adversely affecting their status as civilians, and without prejudice to the right of war correspondents accredited to the armed forces to the status provided for in Article 4 A (4) of the Third Convention.

3. They may obtain an identity card similar to the model in Annex II of this Protocol. This card, which shall be issued by the government of the State of which the journalist is a national or in whose territory he resides or in which the news medium employing him is located, shall attest to his status as a journalist.

Lyhyesti sanottuna sota-alueella työskentelevän toimittajan tarkoituksellinen tappaminen on siis sotarikos. Toimittaja menettää siviilistatuksensa vain tarttumalla aseisiin. Kuten kirjoitin jo lehdessä, edes terävän kynän tai kielen käyttäminen ei tee toimittajasta sodan osapuolta.

Voi tietysti olla naiivia olettaa, että Syyrian hallinto lotkauttaisi korviaan tällaiselle sormen heristelylle.

Syyrian konfliktista raportoiminen on toimittajille hankala pala. Käytännössä ainoa reitti konfliktin ydinalueille on vienyt luvatta Libanonin tai Turkin rajan yli. Tässä vaarallisessa matkassa ulkomaiset toimittajat ovat joutuneet pakosta turvautumaan Syyrian opposition apuun.

Toinen vaihtoehto on mennä virallista reittiä Damaskokseen ja pyytää hallitukselta toimittajaviisumia. Ongelmana on se, että tässä vaihtoehdossa toimittaja joutuu työskentelemään hallituksen valvojan alaisuudessa, mikä rajoittaa raportoinnin vapautta. Eräs kollega esimerkiksi kertoi, ettei hän Damaskoksessa ollessaan saanut kuvata edes jonoja bensa-asemilla.

Entä sitten Homsiin ja muille kapina-alueilla luvatta menneet toimittajat? Jos he joutuvat tukeutumaan työssään Syyrian kapinallisten apuun, eikö heidän raportointinsa ole jo lähtökohtaisesti vinoutunutta? Olivatko Homsiin lähteneet toimittajat jo valinneet puolensa?

Eivät. On tärkeää ymmärtää, että uutiset ja raportit eivät synny tyhjästä, vaan ainoastaan kosketuksesta uutisoinnin kohteiden kanssa. Toimittajat joutuvat antautumaan eri tilanteissa erilaisten lähteiden varaan, toisinaan altistumaan jopa suoranaiselle propagandalle. Tämä on kaikkien toimittajien, ei pelkästään sotareporttereiden, päivittäistä todellisuutta.

Journalistien riippumattomuus tarkoittaa sitä, että he erilaisten lähteiden hyödyntämisestä huolimatta tekevät journalistiset valintansa itse, eivätkä antaudu ulkopuolisen painostuksen alla. Objektiivisuus journalismissa tarkoittaa sitä, että kaikille osapuolille annetaan mahdollisuus kertoa näkemyksensä, vaikkei objektiivisuus sanan tieteellisessä mielessä aina täyttyisikään.

Niin sanotun arabikevään jälkeen puhjenneiden konfliktien jälkeen on nähty monia muutoksia sotajournalismissa. Internet ja talouskriisit ovat syöneet resursseja isoilta mediataloilta ja ajaneet monia aloittelevia toimittajia freelancereiksi. Libyan sodasta alkaen monet aloittelevat toimittajat ja kuvaajat ovat päättäneet kantaa riskit yksin ja lähteneet raportoimaan levottomilta alueilta ilman isoja taustaorganisaatioita.

Arabikevään myötä on nähty myös, että ammattitoimittajien lisäksi internetiin raportoivat kansalaisjournalistit ovat joutuneet yhä useammin iskujen kohteiksi.

Tämä kaikki on huolestuttavaa kehitystä.

Ja mikä pahinta, ainakin Syyrian osalta näyttäisi siltä, ettei kansainväliseltä yhteisöltä voi toistaiseksi odottaa kovinkaan suurta tukea sodan siviiliuhreille – olivatpa he sitten konfliktialueiden tavallisia asukkaita tai konflikteista raportoivia toimittajia.

Twitter: @juhuus
Facebook: HS Kairo

Kaamea sotku

| Julkaistu 27. 11. 2011 23:11

Egyptin parlamenttivaalien ensimmäinen äänestyspäivä koittaa viimein huomenna maanantaina. Se koittaa olosuhteissa, jonka voisi tiivistää kahteen sanaan: kaamea sotku.

Tilanne kiristyi viikko sitten, kun poliisit tyhjensivät voimalla mielenosoittajien leirin symbolisesti merkittävällä Kairon Tahririn aukiolla. Se oli aktivisteille viimeinen pisara. He aloittivat sotilasneuvoston vastaisen mielenosoitusrumban, joka ei ole sammunut vieläkään.

Koko edellinen viikko on täällä Kairossa ollut hirveää hullunmyllyä. Kyynelkaasua ja kumiluoteja ilmassa, sekasortoisia mielenosoituksia. Selkeää ilmapiirin jännittymistä, ulkomaalaisiin kohdistuvan epäluulon lisääntymistä.

Lauantaiaamuna heräsin karmeassa vatsataudissa asuntoni läheltä kuuluvaan väkijoukkojen huutoon. Olin niin kehnossa kunnossa, etten päässyt heti paikalle. Mutta kun myöhemmin iltapäivällä kävelin ulos, kotini vierestä kulkevalle tielle oli asetettu kukkia.

Siinä oli kuollut mielenosoittajien viimeisin ”marttyyri”. Hän jäi sotilaiden ajoneuvon alle.

Yhteensä mielenosoittajia on kuollut ainakin 40, ja loukkaantuneita on parituhatta. Tahririlla yleinen näky on silmäpuolet mielenosoittajat. He ovat saaneet poliisin ampuman kumiluodin silmäänsä.

Nyt osa Tahririn nuorista mielenosoittajista haluaisi lykätä vaaleja, koska heidän mielestään koko vallankumouksen jälkeinen kehitys juntan hallinnassa on mennyt päin metsää. Monet Tahririn aktivistiryhmät haluaisivat tilalle siviilihallinnon, joka muodostettaisiin Egyptin merkittävimpien poliittisten ryhmien johtajista. Väliaikaiseksi pääministeriksi he haluaisivat IAEA:n entisen johtajan ja Nobelin rauhanpalkinnolla palkitun Mohammed ElBaradein.

ElBaradei on kuitenkin kiistanalainen hahmo Egyptissä

Monien mielestä tilanne ylipäätään on niin tulehtunut, että vaalien järjestäminen nyt voi johtaa vain ja ainoastaan uuteen verenvuodatukseen.

Moni sanoo suoraan boikotoivansa vaaleja, koska ei usko, että sotilashallinto pystyy järjestämään vaalit luotettavalla tavalla. “Fuck the elections!” kiteytti moni mielenosoittaja Tahririlla.

Osa kansasta taas on kyllästynyt mielenosoittajien mellastukseen. He syyttävät epävakaudesta mielenosoittajia eivätkä hyväksy sitä, että pyhää armeijainstituutiota vastaan hyökätään. Heidän mielestään nyt pitäisi vain mennä rauhassa vaalien läpi ja katsoa, mikä on tulos.

Sotilasneuvoston johtaja, kenraali Hussein Tantawi ärähti tänään sunnuntaina. Hän syytti ”ulkomaisia voimia” levottomuuksien synnyttämisestä ja varoitti, että jos ”häiriköinti” ei lopu, sillä voi olla ”vakavat seuraukset”.

Että tällaisissa tunnelmissa mennään kohti Egyptin ensimmäisiä vapaana pidettyjä parlamenttivaaleja.

Vaaliprosessi on pitkä ja monimutkainen. Maa on jaettu kolmeen alueeseen, jossa kussakin äänestetään eri aikoina. 28.-29. marraskuuta äänestetään muun muassa Kairossa. Muiden alueiden vaalit pidetään joulukuun puolessa välissä ja tammikuun alussa. Tuloksia voi odottaa aikaisintaan tammikuussa.

Ja kun parlamenttivaalit ovat ohi, alkaa yhtä pitkä ja monimutkainen parlamentin ylähuoneen vaali. Ja sen jälkeen vielä, inshallah, presidentinvaalit. On lupa olettaa, että poliittinen epävakaus ja jännittyneisyys jatkuvat niin kauan, että koko prosessi on käyty läpi.

Lähden nyt pariksi viikoksi Suomeen ja palaan takaisin Egyptiin joulukuun puolessa välissä. Toivon, että tilanne on muuttunut siihen mennessä valoisampaan ja vakaampaan suuntaan.

Se on hurskas toiveeni.

Tunisian vaalit, maltillinen islamismi ja Persepolis-elokuva

| Julkaistu 15. 11. 2011 20:56

Arabikevään käynnistäneen Tunisian vaalien lopulliset tulokset on julkistettu. Täysin odotusten mukaisesti voiton vei maltilliseksi islamistipuolueeksi luonnehdittu Ennahda (al-Nahda) 89 paikan eli noin 41 prosentin äänivyöryllä. Yhteensä paikkoja oli jaossa 217.

Vaaleissa valittiin neuvosto, jonka on määrä laatia Tunisialle uusi perustuslaki ja päättää tulevista parlamentti- ja presidentinvaaleista.

Ennahda-puolueella on radikaalit juuret. Syrjäytetyn diktaattorin Zine Abidine Ben Alin hallinto käytti kovia otteita puolueen nujertamiseen. Vielä vuosi sitten Ennahda joutui toimimaan maan alla. Pitkä historia alistettuna ja kiellettynä puolueena selittänee ainakin osittain islamistipuolueen menestyksen Tunisian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa.

Toiseksi tuli liberaali CPR 29 paikalla. Puoluetta johtaa tunnettu ihmisoikeusaktivisti Moncef Marzouki.

Yllättäen kolmanneksi eniten paikkoja, 26, sai itsenäisellä listalla kampanjoinut Aridha-puolue. Puoleen johtaja Hachmi Hamdi on Ennahda-puolueen entinen jäsen. Hän asuu Lontoossa ja omistaa satelliittikanavan. Hamdia on syytetty populistiksi, joka lupasi äänestäjille mahdottomia: 500 000 uutta työpaikkaa, ilmaisen terveydenhuollon ja ilmaisen joukkoliikenteen.

Neljänneksi tuli keskusta-vasemmistolainen ja maallistunut Ettakatol 20 paikalla. Ennahdaa vastaan kampanjoinut vasemmistoliberaali ja maallistunut PDP oli vaalien suurimpia häviäjiä 16 paikalla.

Kiinnostavaa on tunisialaisten laiska äänestysvilkkaus. Vain 51,7 prosenttia potentiaalisista äänioikeutetuista rekisteröityi äänestäjiksi. Aiempien tietojen mukaan rekisteröityneistä äänesti yli 90 prosenttia, mutta kokonaisuudessaan äänestysprosentti jää siis alle 50 prosentin.

Islamistinen Ennahda on sanonut kunnioittavansa naisten oikeuksia, yksilönvapauksia ja sananvapautta. Ennen vaaleja Tunisiassa käytiin kuitenkin kiinnostava sananvapauteen liittyvä debatti sen jälkeen kun kaupallinen Nessma-tv oli lokakuun alussa esittänyt iranilais-ranskalaisen animaatioelokuvan Persepolis (2007). Elokuva  perustuu Marjane Satrapin omaelämänkerralliseen sarjakuvateokseen.

Elokuva kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta iranilaisen pikkutytön ja tämän kasvukertomuksen kautta. Elokuvassa on kohta, jossa päähenkilö jutustelee lapsena Jumalan kanssa.

Elokuvan esittämisen jälkeen tuhannet salafistit ja muut islamistit osoittivat mieltään eri puolilla Tunisiaa. Kaikki muut puolueet tuomitsivat mellakoinnin, mutta Ennahda syytti tv-kanavaa muslimien loukkaamisesta.

Tapasin pari viikkoa sitten Ennahda-puolueen tiedottajan Mowadh Ghannouchin. Hän on puolueen johtajan ja pääideologian Rachid Ghannouchin poika. Haastattelun yhteydessä kyselin Ghannouch-juniorilta myös Persepolis-episodista. Tilan puutteen vuoksi tämä kohta haastattelusta ei ollut lehdessä. Julkaisen tässä animaatiokohua koskevan osan haastattelusta kokonaisuudessaan.

Tunisiassa käytiin iso debatti sen jälkeen kun televisiossa näytettiin Persepolis-animaatioelokuva. Oletko itse nähnyt elokuvan?

En ole nähnyt. Vain joitakin osia siitä.

Jos Ennahda johtaisi Tunisiaa, voisiko valtion televisio näyttää Persepolis-elokuvan?

[Kaupallinen] Nessma-tv näytti elokuvan provosoidakseen tunisialaisia ja vaikuttaakseen vaalitulokseen. Nyt olemme jo ohittaneet tämän asian. Tv-kanavan johto pyysi anteeksi Tunisian kansalta ja myönsi tehneensä virheen. Olemme hyväksyneet anteeksipyynnön ja menemme nyt eteenpäin.

Mutta Persepolis on palkittu elokuva, joka on hyvin suosittu ympäri maailmaa.

Jos joku elokuvateatteri haluaa näyttää elokuvan, niin mikä siinä. Kuitenkin haluamme suojella myös ihmisten oikeutta protestoida rauhanomaisesti. Se on myös sananvapautta.

Islamistipuolue Ennahdan kannattajat onnittelivat Moawadh Ghannouchia puolueen päämajassa Tunisissa lokakuun lopussa. Kuva: Pauline Beugnies.

Islamistipuolue Ennahdan kannattajat onnittelivat Moawadh Ghannouchia puolueen päämajassa Tunisissa lokakuun lopussa. Kuva: Pauline Beugnies.

Voisiko Tunisian valtiontelevisio näyttää Persepolisin?

Valtiontelevisio on, niin kuin kaikkialla muuallakin, julkinen palvelu, ja sen pitää heijastella kansan mieltymyksiä. En usko, että elokuva täyttää nämä kriteerit. Jotkut ihmiset ehkä pitävät siitä, mutta uskon, että vähemmistö. Yksityiset kanavat voisivat ehkä näyttää elokuvan, ehkä siinä ei ole ongelmaa.

Eli jonkinlaisia sananvapauden rajoituksia tullaan Tunisiassa näkemään?

Sananvapaudella on aina tietyt rajat. Esimerkiksi Saksassa ja joissakin muissa Euroopan maissa ja myös USA:ssa sananvapaus ei ole rajoittamaton. Esimerkiksi holokaustia ei saa kyseenalaistaa. Tätä ei hyväksytä kulttuuriselta ja eettiseltä pohjalta. Eli eri yhteiskunnilla on asioita, jotka ovat heille äärimmäisen tärkeitä, ja meidän pitää olla herkkiä sille, millaisia uskomuksia ihmisillä on. Uskonnovapaus on tärkeää. Ne jotka haluavat uskoa islamiin, heidän pitää saada uskoa, ja ne jotka eivät usko, niin ei siinä mitään, se on heidän oikeutensa. Mutta meidän pitää kunnioittaa toisiamme.

Voisitko tarkentaa mitä vikaa Persepolis-elokuvassa oli?

Islamin mukaan Jumalan kuvaa ei saa piirtää, joten muslimeista on hyvin loukkaavaa, jos Jumala piirretään animaatioelokuvassa. Tämä oli suurin ongelma. Ja koko elokuva, sillä oli poliittinen tarkoitusperä. Siinä kerrottiin Iranin vallankumouksesta ja viesti oli se, että näin käy Tunisialle, jos islamistit voittavat vaalit. Elokuvan oli siis poliittisesti motivoitu, eikä sillä ollut mitään tekemistä luovuuden tai taiteellisen luovuuden kanssa. Se oli puhdasta, likaista politiikkaa.

Mutta et ole itse edes nähnyt elokuvaa?

Olen nähnyt osia siitä.

Mitä osia?

Ison osan elokuvasta. Sen kohdan missä oli, niin kun tiedät, piirretty Jumalan kuva. Ja joitakin muita osia. Joten meidän pitää uskoa yhteiskuntaan, jossa kunnioitetaan toisia. Ne jotka uskovat islamiin, heillä pitää olla siihen oikeus ja ne jotka eivät usko, heillä on oikeus sanoa se, että eivät usko islamiin. Mutta samaan aikaan molempien pitää kunnioittaa toisiaan.

Ok. Kiitos haastattelusta.

Arabivuodenaika

| Julkaistu 9. 11. 2011 0:08

Pitäisikö meidän puhua arabikeväästä, arabisyksystä vai arabitalvesta?

Ensimmäinen kuukauteni Lähi-idän kirjeenvaihtajana Kairossa on tullut täyteen. Kysymys vuodenajasta on pyörinyt mielessäni koko kuukauden.

Ensimmäisellä viikolla Kairossa tapasin yhden länsimaisen diplomaatin, jonka kanssa kävin illallisen pituisen keskustelun Egyptin tilanteesta. Diplomaatti puhui arabitalvesta, pitkästä kylmästä talvesta, joka on vasta alkamassa. Asiat eivät ole Egyptissä ollenkaan hyvin, hän sanoi. Hän kiisti olevansa pessimisti ja sanoi olevansa realisti.

Yritän minäkin olla olematta optimisti tai pessimisti. Yritän oikeasti ymmärtää, mistä vuodenajasta on kysymys.

Aloitetaanko siitä, mistä minun arabikevääni alkoi?

Oli tammikuu ja muistaakseni kova pakkanen. Tammikuun ensimmäisen viikon olin viettänyt 40 asteen helteessä Etelä-Sudanissa. Joulun aika ja koko alkuvuosi olivat menneet pohtiessa Etelä-Sudanin itsenäistymishanketta. Samoihin aikoihin Tunisiassa oli alkanut kuohunta, mutta se meni minulta kokonaan ohi.

Yritin jo ravistella Etelä-Sudania pois mielestäni, kun aloin hitaasti oivaltaa, mitä Pohjois-Afrikassa oli tapahtumassa. Kuohunta oli leviämässä Tunisiasta yli rajojen, ihan varmasti kohta myös Egyptiin. Kaikkiin niihin maihin, joissa tilanne oli se mikä oli. Leviäminen olisi vain ajan kysymys.

Näissä merkeissä tammikuu kulki kohti loppuaan. Tammikuun 26. päivä olin yhden päivän ”komennuksella” Hesarin kaupunkitoimituksessa. Sain kirjoitettavakseni jutun, jonka aiheena oli nuorten kesätyöpaikat pääkaupunkiseudulla tulevana kesänä. Kävin Kampin Narinkkatorilla haastattelemassa nuoria ja soittelin kesätöitä tarjoaviin yrityksiin.

Aihe on tärkeä, mutta minun on pakko myöntää, että kun kirjoitin juttua, ajattelin lakkaamatta Egyptiä. Siellä olivat nimittäin edellisenä päivänä, tammikuun 25. päivä, alkaneet valtaisat mielenosoitukset. Tunisiassa diktaattori Zine El Abidine Ben Ali oli jo kukistettu. Egyptiläiset yrittäisivät aivan varmasti samaa Hosninsa kanssa.

Viiden aikaan iltapäivällä yritin tuskissani saada juttua nuorten kesätyöpaikoista valmiiksi, kun ulkomaantoimituksen uutispäällikkö Virve Kähkönen tuli kysymään, voisinko kirjoittaa ylitöinä näkökulman tai kommentin Egyptin tapahtumista ulkomaansivuille. Egyptissä oli iso pyörä nytkähtänyt liikkeelle.

Kerroin Kähköselle ajattelevani niin paljon Egyptiä, etten kykene kirjoittamaan kesätyöjuttuakaan ajoissa valmiiksi. Kieltäydyin kohteliaasti lisätehtävästä. Jatkoin kirjoittamista, Egyptiä ajatellen.

Puolen tunnin päästä Kähkönen palasi ja kysyi, voisinko lähteä Kairoon. Milloin? Niin pian kuin mahdollista. Kilautin kotiin. Kuudelta seuraavana aamuna istuimme kuvajournalisti Sami Keron kanssa lentokoneessa.

Jos olisin etukäteen tiennyt, millaiseen hornankattilaan Kairossa joutuisimme, olisin ehkä miettinyt lähtemistäni kahteen kertaan. En viitsi kerrata kaikkia yksityiskohtia, mutta sen voin sanoa, ettei kyse ollut siististä sisätyöstä.

Kairo oli liekeissä. Iltaisin, kun onnistuimme pääsemään takaisin hotelliin tekemään kiireellä juttua seuraavan päivän lehteen, olo oli kuin pahoinpitelyn jälkeen. Useita toimittajiahan todella pahoinpideltiin noina päivinä. Olimme Keron kanssa onnekkaita, koska meistä vain tuntui siltä.

Silmät punottivat ja limakalvot olivat kuivuneet henkeen vedetystä kyynelkaasusta. Lihaksiin sattui. Kilometrikaupalla oli juostu, kyynelkaasukranaatteja ja lentäviä kivenmurikoita väistelty. Oli juostu ja taas väistelty ja paettu, etsitty reittiä pois pahimmista yhteenotoista mellakkapoliisien ja Tahrir-aukiolle pyrkivien kansanjoukkojen välillä. Tai oikeastaan se meni niin, että kun jostakin kuului laukauksia ja huutoa, minä juoksin pakoon. Kero juoksi kameran kanssa toiseen suuntaan.

Haavoittuneita ja kuolleita makasi noina päivinä moskeijoiden lattioilla viininpunaisten verilammikoiden keskellä.

Näistä koettelemuksista huolimatta, tai ehkäpä juuri niiden vuoksi, kun kansanjoukot pääsivät lopulta Tahrir-aukiolle, ja me toimittajat vapautta janoavien aktivistien perässä, mieleni valtasi suuri optimismi. Muistan elävästi, kuinka hienolta tuntui seisoa Vapaudenaukiolla. Liput liehuivat ja ihmiset roikkuivat panssarivaunujen tykinputkissa kuin lapset kiipeilytelineissä. Tempauduin silloin mukaan vallankumousromantiikkaan, enkä mielestäni täysin aiheetta.

Muuri oli murtumassa. Jää oli sulamassa. Arabikevät oli alkamassa.

Nyt on marraskuu, olen viettänyt Kairossa kuukauden, ja se pirun diplomaatti puhui arabitalvesta.

Kuukauden sisällä on nähty, kuinka mielenosoittajien ja sotilaiden välisessä yhteenotossa kuolee 24 mielenosoittajaa. Egyptiä hallitsevan sotilasneuvoston ja sotilastuomioistuinten mielivalta vaikuttaa pahemmalta kuin Mubarakin aikana.

Maltilliseksi kutsutut islamistit voittivat äänivyöryllä Tunisian ensimmäiset vapaat vaalit. Muslimiveljeskunta tehnee saman tempun Egyptissä kuukauden päästä.

Olen tavannut Egyptissä ja Tunisiassa maallistuneita, koulutettuja nuoria, niitä jotka seisoivat kansannousun eturintamassa. Monet heistä ovat huolissaan islamistien noususta, mutta kaikki sanovat, että sekin on parempaa kuin edeltävät diktatuurit. Enemmän he pelkäävät sotilasdiktatuuria, joka estäisi demokratian toteutumisen.

He vakuuttavat, ettei taistelu vapaudesta ole ohi, vaan jatkuu yhä.

Ennen Kairoon saapumistani kannoin mukananani Tahrir-aukiolta tarttunutta optimismia. Nyt mieleni on vallannut hienoinen pessimismi.

Tässä blogissa yritän selvittää, mihin vuodenaikaan arabimaailma on matkalla. Yritän ravistella yltäni pessimismin ja optimismin. Yritän olla realisti.

HS Kairo Facebookissa
Twitter: @juhuus