Tänään tekee mieli kirjoittaa opettavaisista saduista. Mutta vielä enemmän tekee mieli mansikoita. Mansikka-aika loppuu koska tahansa, marjat on syötävä nyt kun niitä vielä saa.
Vai miten se olikaan? Lähikaupan tiskin äärellä kuulen keskustelunpätkän, joka todistaisi päinvastaista. Siellä vertaillaan kuka on eniten saanut mansikoita pakkaseen ja mistä ja milloin niitä on saanut laatikoittain edullisimmin. Ja eikun suoraan pakkaseen, kulkematta oman suun kautta. (lisää…)
Terveisiä Porista, kylläpä nyt matkustellaankin. Torstain ja perjantain piti kulua jazzin merkeissä, mutta selkävaivaisena luovutin Santanan konsertin kallisarvoisen pääsylipun teini-ikäiselle tyttärelleni. Tuntui olevan tyytyväinen.
Niin minäkin. Vietin mukavan piknik-iltapäivän keskikaupungin pikkupuutarhassa vihdoinkin Tove Janssonin elämäkertaa lukien. (lisää…)
Eipä tosiaan tarvitse puhua unohdetusta kirjasta: Fine van Brooklyn on Mika Waltarin tunnetuimpia ja arvostetuimpia pienoisromaaneja. Se ilmestyi muistaakseni ensin jatkokertomuksena, sitten Waltarin tapaan sadan kappaleen numeroituna bibliofiilipainoksena (1942), kunnes WSOY vihdoin rohkeni julkaista tämän kovin rohkeana pidetyn julman rakkauden kuvauksen. Sen jälkeen se on ilmestynyt lukuisissa kokoelmissa, ja myös nyt juhlavuonna. Se on näköjään myös Lukupiirin elokuun kirja, joten ilmaisen ihailuni lyhyesti. (lisää…)
Pitihän se tarkistaa omin silmin. Otin lukemattomien pinosta Frans Emilin Elokuun, pokkarin, ja katsoin nimilehteä. Sillinpää siinä tosiaan luki.
Ensimmäiseksi tuli mieleen, että Otavassa siis vielä on porukkaa, joka muistaa – kohtalokkaasti – tuon vanhan väännöksen. Kun aloitin kesällä 1963, Sillanpään vielä eläessä, Otavassa autonapumiehenä, kuljettajat ja varastomiehet puhuivat aina Sillinpäästä, kun keräsimme kirjakauppojen tilauksia varastoista pakkaamoon. Se ilmensi pikemminkin tuttavallista kunnioitusta kuin pilkkaa, oivalsin.
Pieni epätäydellisyys on siis vain inhimillistä. Sillanpäätä kannataa aina lukea, valitsin Elokuun viikon pokkariksi. Joskus elokuussa.
Kun tulin Vammalasta, postilaatikossa odotti pakettikortti. Lähetys oli noudettavissa kirkonkylän postipisteestä, eli kirjastosta. Mikäs sen sopivampaa: paketissa oli SKS:n klassikkopokkarisarjan uusin: Joel Lehtosen kaksoisromaani Sorron lapset / Punainen mies, tietääkseni ensimmäistä kertaa yksissä kansissa.
Lehtosen viileän groteski sivistyneistön ja yhteiskunnallisen liikehdinnän (tai pysähtyneisyyden) kuvaus on jostain syystä aina vedonnut minuun enemmän kuin esikuvallisena suomalaisuuden kuvauksena pidetty Putkinotko, jota lukiessani en tiedä hävettääkö minua paljaspersekansan vai kirjailijan puolesta. Romaanin kirjallisia arvoja en kiellä. (lisää…)
Kuka oli M. Ritvala, jonka ainoaksi jäänyt romaani ilmestyi alkusyksystä 1938?
Anagrammien ratkaisijoille nimi ei ole arvoitus: kirjailijan sukunimestä näkee yhdessä silmäyksellä, että sen taakse kätkeytyy huomattavasti tunnetumpi nimi, vaikka nimimerkissä ei hämäyksen vuoksi ole käytettykään kaksinkertaista W:tä. (lisää…)
Otin kesälomalle mukaan kaksi kassillista kirjoja, ja nyt jo harmittelen, että jotain unohtui.
Onnistuin varaamaan liput Kristian Smedsin Jumala on kauneus -esitykseen heinäkuun alussa Naissaaressa Tallinnan edustalla. Olen aina pitänyt taiteilija Vilho Lammesta kertovaa romaania Paavo Rintalan eheimpänä, mutta nyt olisi ollut hyvä tarkistaa vaikutelma. Edellisestä lukukerrasta taitaa olla vuosikymmeniä. (lisää…)
Juhannuslukemisena Stieg Larssonin Pilvilinna joka romahti. Onhan se pakko lukea, trilogian päätösosa, vaikka en varsinkaan keskimmäisestä osasta kovin innostunut ollutkaan. (lisää…)
Pistäydyin vain muistuttamaan, että vaikka blogini otsikko on muuttunut (sitä hiottiin toinenkin iltapuhde), sen sisältö on pääasiassa samaa kuin ennen. Valitettavasti tai onneksi, lukijasta riippuen.
Nyt on joka tapauksessa tunne, että on päässyt eteenpäin. Jollei elämässä, niin ainakin aakkosissa. Ä:stä K:hon on sentään melkoinen harppaus. (lisää…)
Viime viikon ja viikonlopun työmatkasta säästyi pari vapaapäivää. Siispä olen ollut eilisillasta lähtien maalla ja kuunnellut satakieliä.
Periaatteessa satakieli on kirjoittavalle (ja varmaan myös säveltävälle) ihmiselle samanlainen klisee kuin auringonlasku maalarille. Mutta ei käytännössä, minkä sille mahtaa. Minulle sen kuuleminen on – miten tuon mahtipontisimmin sanoisi – samanlainen todiste elämän mielekkyydestä kuin lasten joulujuhlan seuraaminen. Elämä on, taas vähän eteenpäin. (lisää…)
Olet selaamassa aiheen Huvilaelämää arkistoa.
