”Monien vuosien uutteran opiskelun ansiosta hän onnistui peittämään tietämättömyytensä tiedon paksujen kerrosten alle.”
Siinä se on, pitkän toimittajanuran yhteenveto. Löysin aforismin tänä aamuna Stanisław Jerzy Lecin uudesta, aiempaa laajemmasta suomennosvalikoimasta. Nyt olen sitten eläkkeellä ja blogi jatkuu ensi vuonna harrastuspohjalta — kuten enimmäkseen tähän astikin.
En halunnut jäädä historiaan kirjallisuustoimittajana, joka ei ole lukenut Putkinotkoa. No, nyt se on luettu, koettu ja nielty, niin kuin Käkriäisen Malakiaksen matokuuri. Olihan se… itse asiassa olen muutaman päivän nauttinut aivan hervottomasti. (lisää…)
Viimeiset kirjat laatikkoon, divariin menevät muovikasseihin ja kirjahyllyssä ja kirjojen välissä jostain syystä ajelehtivat lukuisat kirjanmerkit paperinkeräykseen. Hyllyt on purettu ja pinottu remontin tieltä. Sunnuntai on päättymäisillään. Huomenna pääsen takaisin maalle, jossa uudet kirjapinot — lukemattomat — jo odottavat. Ja korituoli jalavan alla. (lisää…)
Kesälomaan on kolme viikkoa ja mielen valtaa levottomuus. Pitäisi suunnitella mitä ottaa maalle mukaan kesälukemiseksi. Tiedän, tiedän, suunnitelmat eivät ole ennenkään pitäneet ja lopulta vain dekkaripino makuuhuoneen nurkassa alenee.
Tänä kesänä lupaan pyhästi (sormet ristissä) lukea klassikoista ainakin Poltetun Njállin saagan — helppo luvata, kun kirja on kohta puolivälissä — sekä Herodotoksen Historiateoksen. Kaksi tuoretta Shakespeare-suomennosta odottaa myös vuoroaan, sekä Ville Keynäksen uusi Rabelais-suomennos. Kirjakassi käy painavaksi! (lisää…)
Pikku-uutinen itävaltalaisesta verkkolehdestä: kymmenkunta talonvaltaajaa on ottanut haltuunsa 26 huoneen loistohuvilan ja sen neljän hehtaarin tontin Lausannen esikaupungissa Epalingesissa. Valtaajat vaativat rakennuksen ja puutarhan suojelemista. (lisää…)
Muistan Andrzej Wajdan tapaamisesta 1970-luvun lopulta vain lauseen: huonoista kirjoista tulee parempia elokuvia kuin hyvistä. Mieleeni ei jäänyt lisäsikö Wajda: ”Ja kääntäen.” (lisää…)
Toivottavasti mahdollisimman moni näki lauantai-iltana Joseph Loseyn ohjaaman, Venetsian ympäristön renessanssihuviloissa kuvatun Don Giovannin. Se on Ingmar Bergmanin Taikahuilun ohella paras näkemäni oopperafilmatisointi. Jos joku osaa vinkata vielä paremmasta tai ainakin yhtä hyvästä, kiiruhtaisin heti hankkimaan sen. (lisää…)
Kyläkaupastamme lienee turha mennä kyselemään iranilaista kaviaaria. Muuten kokeilisin uudenvuodenaaton hiukopalaksi kaspiankääryleitä. Resepti on yksinkertainen, joskin kalliinpuoleinen. Opin sen ukrainalaisen Vasyl Koželjankon romaanista Hopeinen hämähäkki. (lisää…)
842-sivuinen Mika Waltarin näytelmät ei näytä siltä, että sen ahmaisisi kerralla, mutta niin vain kävi vuonna 1999, kun kirja ilmestyi. Selailin sitä tänään uudelleen. (lisää…)
Ensin pimeni aurinko, sen luvatut 59 prosenttia. Pian sen jälkeen alkoi kesän mahtavin spektaakkeli näillä seuduilla. Jyrinää ja pauhua, odottamattomia räiskähdyksiä ja taivaankannen halkaisevia salamoita. Monet uudenvuoden paukkeet säikkymättä kestänyt koirani vinkaisi ja juoksi pihalta korituolistaan sänkyyn turvaan.
Ukkonen on lapsesta saakka kiehtonut minua (olenhan syntynytkin Ukon päivänä), joskin olen missannut muutamat elinaikani hurjimmat rajuilmat nukkumalla sikeästi. Nytkin nukahdin romaanivedokset kädessä koiran viereen, vaikka tiilikatto rytisi vuoroin sateesta, rakeista ja pienistä oksista.
Syy ei ollut kirjan — se oli Bo Carpelanin ensi viikolla ilmestyvä Lapsuus–, vaan ukkosen. Taivaallisen näytöksen dramaturgia oli tuhannesti tuttu keskinkertaisista romaaneista ja elokuvista, jotka yrittävät ottaa yleisönsä ryminällä ja räiskeellä, mutta eivät sitten keinojen loputtua tiedä miten jatkaa.
Kun kahden tunnin kuluttua heräsin, oli sumuista ja harmaata. Mutta jyrinä vain jatkui, samaa tylsää uraa soitellen.
Jatkoin Carpelanin lukemista.
Olet selaamassa aiheen Huvilaelämää arkistoa.
