Exegi monumentum

| Julkaistu 10. 2. 2012 16:23

Ellen laskenut väärin, tänään on kulunut 175 vuotta Aleksandr Puškinin kuolemasta kaksintaistelussa saamiinsa vammoihin. Sitä pidettiin aikoinaan taiteilijalle yhtä luonnollisena kuolinsyynä kuin keuhkotautia tai, varsinkin myöhemmin, alkoholia. Puškin, Tšehov, Vysotski.

Sattumalta näihin päiviin osui myös tilaisuuksia tutustua uudelleen Tšehoviin ja Vysotskiin. Näin eilen Helsingin Klockriketeatterissa Andriy Žoldakin nelituntisen hengästyttävän upean Vanja-enon, ja tiistaina menen Tallinnaan katsomaan uuden venäläisen näytelmäelokuvan Vladimir Vysotskista. 

Luin muutama päivä sitten Venäjän kirjallisuuden historian arvostelusta, että Puškin on mainettaan aliarvostetumpi kirjailija venäläisen kielialueen ulkopuolella, koska taidokas melodinen runokieli ei oikein avaudu käännöksinä. Näin varmaan on, mutta silloinhan pitäisi kyseenalaistaa käännösten eikä runoilijan arvo. 

Kansallisrunoilijan asemaa on pohdittu myös toiselta kannalta. Muistelen että neljännesvuosisata sitten – perestroikan ja glasnostin sivuvaikutuksia sekin – rohjettiin kysyä, eikö Puškin-kultti pitäisi romuttaa, koska se kahlitsi runoilijan elävän tuotannon ikuisiksi ajoiksi pönöttävään pronssipatsaaseen. Nuoren Puškinin tiedettiin käyttäytyneen ja pukeutuneen hyvinkin eksentrisesti. Eräs elokuvantekijä kuitenkin pakotettiin 1980-luvulla poistamaan käsikirjoituksestaan kohtaus, jossa nuori Puškin säikyttelee uimarannalla tyttöjä pensaissa. Kohtausta pidettiin ennenkuulumattomana häväistyksenä.

Päivälleen kaksikymmentäviisi vuotta sitten haastattelin merkittävää leningradilaista kirjailijaa Andrei Bitovia hänen hotellihuoneessaan Jyväskylässä. Bitov ja kaksi muuta neuvostoliittolaista kirjailijaa olivat Jyväskylän Talven vieraina, sattumalta Puškinin kuoleman 150-vuotispäivänä. Samoihin aikoihin Bitovin pääteos, 1971 kirjoitettu romaani Puškinin talo oli vihdoin saanut julkaisuluvan Neuvostoliitossa. 

Haastattelun jälkeen joimme pullon vodkaa runoilijan muistolle. Bitov ikään kuin pälyili ympärilleen, rykäisi: “En tiedä miten aloittaisin. Mutta paljonko käytetty Lada maksaa Suomessa?”

Huomaan haastattelusta, että olin yrittänyt – turhaan – vetää Bitovia mukaan ajatusleikkiin: entä jos Puškin olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, vuonna 1899? Minkä tien hän olisi valinnut vallankumouksen ja sisällissodan vuosina? Olisiko runoillut neuvostovaltion perustajan pronssipatsaasta vuonna 1933? Ja mikä olisi hänen kohtalonsa ollut suurena älymystön katovuonna 1937? Siitä on muuten nyt 75 vuotta – samaan lihamyllyyn joutuivat tuhannet Neuvosto-Karjalaan paenneet, vapaaehtoisesti muuttaneet tai pakolla rajan yli kyyditetyt suomalaiset (kuten Antti Tuurin vaikuttavan ja järkyttävän Ikitien päähenkilö Jussi Ketola). 

Samaisena vuonna 1937 neuvostoyhteiskunta hiljeni hetkeksi ilmiantojen, näytösoikeudenkäyntien, karkotusten ja teloitusten lomassa pystyttämään suurelle neu… venäläiselle runoilijalle ja nuorison esikuvalle muistomerkkejä sinne ja tänne. Yksi niistä pystytettiin Leningradin pohjoiseen esikaupunkiin Kolomjažki prospektin varrelle, kaksintaistelupaikalle. Runoilija itse ei olisi patsaista niin välittänyt, vaan kirjoitti Horatiusta mukaellen (Exegi monumentum) pystyttäneensä aikoja uhmaavan monumentin itse, runoistaan. 

Niin muuten kirjoitti ja lauloi Vladimir Vysotskikin. Silti hänkään ei säästynyt jälkimainettaan kangistavalta pronssimyrkytykseltä. Käykääpä katsomassa kauhistuttavan mautonta hautapatsasta Moskovan Vagankovin hautausmaalla. 

15 vastausta artikkeliin “Exegi monumentum”

  1. Jane kirjoittaa:

    Pakko kommentoida, vaikka Pushkin, Vysotski ja Bitov ovat jääneet minulta lukemtta.

    Pieni tarina Pushkinin patsaisiin liittyen. Pari vuotta sitten Pietarissa autokuskimme ilahtui joutuessaan viemään meitä majapaikkaamme koska sen vieressä sattui olemaan pienen pieni puistikko jossa seisoskeli yksi Pushkin; Vlad oli asunut ikänsä Pietarissa mutta ei ollut osunut ko puistoon koskaan. Hänen “harrastuksenaan” oli kuvata kaikki Pietarin Pushkinin patsaat. =)

    Olisipa hienoa päästä Moskovassa joskus tuolle hautausmaalle (tai mille tahansa hautausmaalle Venäjällä). Pitäisi ottaa pari vapaapivää työn lomaan joskus.

    Mutta asiaan; Hannu, mielenkiintoisia, mielenkiintoisia muisteluita! Näitä lukee tosi mielellään. Lisää!

  2. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Kävin tänään Tallinnassa katsomassa uuden venäläisen Vladimir Vysotski -elokuvan (venäjänkielinen, tekstitys viroksi). Esitys oli aamupäivällä klo 11 Tallinfilmin Artis-elokuvateatterissa Keskustan Solaris-kauppakeskuksessa. Olin onneksi varannut lipun etukäteen – edelläni oleva asiakas sai viimeisen varaamattoman lipun. Iso teatteri oli täynnä pääsiassa eläkeikäistä viron- ja venäjänkielistä yleisöä. Myöhemmin päivällä parikymppinen tyttäreni kysyi: kuka se Vysotski oikeastaan oli?

    Niin, kuka. Yritin selittää: Matti Pellonpää, Humphrey Bogart, Juice Leskinen ja Tapio Rautavaara, ainakin, samassa persoonassa, mutta yhteiskunnassa, jossa runoilijan sana ja laulajan ääni oli räjähdysainetta – vaikkei hän olisi sanonut poikkipuolista sanaa. Vysotskin suuria paradokseja oli, että hänen esiintymisiään yritettiin tukahduttaa ja estää, mutta häntä kuuntelivat kaikki Neuvostoliiton yhteiskuntakerrokset kaivosmiehistä Leonid Brežneviin. Kun kosmonautit lähtivät avaruuteen he vaativat mukaansa Vysotskin lauluja, vaikka niitä ei virallisesti saanut levittää.

    Kun elokuvassa innokas KGB:n upseeri saa selville, että ystävä toi Vysotskille Uzbekistanin-kiertueelle huumeita Moskovasta, hänen esimiehensä kauhistui: eihän kansalle voi kertoa, että paikallinen puoluejohto kävi kuuntelemassa narkomaania.

    Vysotski oli ainoa uskonto, joka yhdisti hajoavaa Neuvostoliittoa 1970-80-luvulla, Vysotskin eläessä ja hänen kuoltuaan. Elokuva tuo sen huikeasti esiin: kun Vysotskille huumeita piikittävä henkilökohtainen lääkäri elvytti sydäninfarktin saaneen laulajan kahdeksan minuutin “kliinisen kuoleman” jälkeen, hän kokee ylösnousemuksen uskonnollisena herätyksenä.

    Ja arvaatte varmaan, ketkä tekivät parhaat äänitykset Vysotskin puolilaittomista konserteista. Vysotski-elokuva muistuttaakin eräin osin saksalaista Muiden elämä -elokuvaa. Siinäkin tunnettua taiteilijaa vakoileva ja salakuunteleva tiedustelu-upseeri joutuu tavallaan uhrinsa vaikutusvaltaan.

    Mietin kyllä, oliko liioittelua, ellei suorastaan mautonta (sen kamalan käärinliinoistaan rimpuilevan näköisveostoksen tavoin) muokata Vysotskia esittävä näyttelijä modernin maskeeraustaidon ja erityisesti digitaalitekniikan keinoin 105-prosenttisesti esikuvansa näköiseksi – Vysotskin ääntä esitti järkyttävän aidon tuntuisesti hänen poikansa Nikita. Toisaalta elokuva vältti kaikkein ilmeisimmän elämäkertafilmatisoinnin sudenkuopan: se ei yrittänyt haukata liian suurta palaa kohteensa elämästä, eikä, ihme kyllä, mässäillyt tämän lauluilla. Vain muutama, tarkoin harkittu sisääntulo, aina konserttitilanteessa. Kerran jopa toisen näyttelijän esittämänä, kohtauksessa, jossa Vladimir Vysotski vieroitusoireidensa vuoksi oli kykenemätön laulamaan.

    Erityinen taidonnäyte oli myös Moskovan laajojen katunäkymien ja Uzbekistanin suurkaupunkien lavastaminen vuoden 1979 epookkiin – Vysotski ajamassa kiihtyneenä ja holtittomasti sinisellä Mercedeksellään Moskovan valtakatuja Žiguleita ja Volgia väistellen on kyllä unohtumaton taidonnäyte – digitaalinen manipulaatio tai ei.

    Neljä tähteä. Tätä elokuvaa tuskin koskaan saamme suomalaisiin teattereihin. Mutta Yle Teemalle tässä olisi nyt loistava, hm, teema, kokonainen teemailta. Vysotskia kun on filmattu muutenkin kymmeniä tunteja, muun muassa maailmanhistorian upeimpiin kuuluva Hamletin monologi Taganka-teatterin loiston päiviltä.

  3. Eija G kirjoittaa:

    Olen aina vähän ihmetellyt, miksi Pushkin on venäläisille se numero yksi. Onhan Vaskiratsastaja näin asiantuntemattomastakin komea runo, – ja ratsastajapatsas upea – ja kyllähän meilläkin tunnetaan Jevgeni Onegin, Patarouva ja Boris Godunov, mutta oopperoina, jolloin säveltäjän osuus on varmasti suurempi. Karita Mattilan Lisan aaria Patarouvassa Tampereella, Soile Isokoski Tatjanana ja Matti Salminen Boris Godunovina ovat unohtumattomia. Se on kai kielen lisäksi se, että Pushkin on niin perivenäläinen, kansallinen, niin kuin meille Aleksis Kivi. Vai miksi?

    Olen kyllä vähän kulkenut Pushkinin jalanjäljillä, käynyt jollain kulttuurimatkalla hänen maakartanossaan ja Pietarissa lounaalla siinä kahvilassa, josta hän lähti kohtalokkaaseen kaksintaisteluunsa. Kapteenin tyttären ja joitain runoja taisin lukea sen matkan jälkeen.

    Tuurin Ikitie oli todella vaikuttava ja järkyttävä, mutta lukiessani ajattelin, että kun olen kestänyt Littellin Hyväntahtoiset, niin kyllä tämäkin menee! Sitäpaitsi kirjassa oli minäkertoja, joten saattoi arvata, että hän ainakin säilyy hengissä! Mutta pojan kohtalo oli kauhea. Stalinin lihamylly, totisesti! Kiitos vain, Hannu, kun suosittelit, muuten se olisi jäänyt minulta lukematta.

    YouTubessa on Vysotskin lauluja myös hänen vaimonsa Marina Vladyn laulamana, monet lauluistahan oli kirjoitettukin hänelle. Se oli kummallista, että Vladylla oli sellainen erikoisasema että sai matkustella vapaasti Ranskan ja Neuvostoliiton väliä, kylläkin vasta sen jälkeen kun oli liittynyt Ranskan kommunistiseen puolueeseen. Vysotskia ei taidettu päästää maan rajojen ulkopuolelle?

  4. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Boris Godunov, siis alkuperäinen näytelmä, on suomennettukin – kääntäjänä kukas muu kuin Shakespearen kuningasdraamojen ansiokas suomentaja Matti Rossi. Vihkonen ilmestyi aikoinaan Kulttuurivihkot-lehden liitteenä, josta sen onneksi korjasin kirjahyllyyn. Upea näytelmä, esikuvansa veroinen. Joskus mietin pitävätkö venäläiset itse yllä myyttiä, ettei suurimpia venäläisiä runoilijoita – heihin luen Gogolinkin – voi vieraalla kielellä nauttia. Siinä on jotain oman erityislaadun ja muukalaisten vieroksunnan itsekorostusta.

    Marina Vladyn muistelmateos Vladimir – Katkennut lento ilmestyi suomeksi 1988 ja Vlady saapui julkistamaan kirjaa. Olin juuri kirjoittanut Hesariin laajan reportaasin Vysotskin kultista ja sain kutsun tapaamaan Vladya.

    Vladyn mahdollisuus matkustaa “vapaasti” Neuvostoliittoon johtui kyllä pitkälti siitä, että hän oli kymmenkunta vuotta naimisissa Neuvostoliiton kansalaisen kanssa, ja sittemmin tietysti myös N-liiton allekirjoittamasta ETY-asiakirjasta. Vysotskikin pääsi – tipoittain – Ranskaan, kerran aonakin levyttämään laajan albumin. Mutta kuten elokuvastakin käy ilmi, hänen matka-anomuksiaan lykättiin ja hukattiin järjestelmällisesti muun kiusaamisen ohella. Järjestelmä halusi kontrolloida ja annostella kaikkea – myös kansansuosiota. Sitä piti olla eniten niillä, joilla oli eniten valtaa puoluekoneistossa ja muissa virallisissa organisaatioissa.

  5. Utelias kirjoittaa:

    Nabokov kirjoitti paljon Pushkinista ja selitti taman kielen hienouksia englanninkieliselle lukijakunnalle. Han myos kaansi Oneginin englanniksi. Kaannos pyrkii olemaan sanatarkka ja on mielestani aika puuduttavaa luettavaa. Nabokovin ansiota tai ei, mutta Oneginista on nykyaan useita englanninnoksia.
    Pari vuotta sitten luin yhden kehuja saaneen englanninnoksen, kylla Onegin oli erinomaista luettavaa kaannoksenakin. Pushkinin proosasta en ole jaksanut innostua, venajaa osaavat kehuvat sitakin.

    Ihastuin Oneginin kertojaan, joka valilla unohtaa sankarinsa ja alkaa filosofoida tai pohtia omaa elamaansa. Pushkinin aikalaiset varmaan arvostivat yksityiskohtia, joita 2000-luvun lukijat eivat enaa huomaa. Nabokovin mukaan esim. Tatjanan vanhempien pitaman juhlan ruokalistasta aikalaiset pystyivat paattelemaan perheen sosiaalisen aseman ihan prikulleen.

    Oneginissa muuten luettiin paljon. Tatjana luki ainakin Richardsonia ja Onegin itse on kuin Byronin Childe Harold (jonka ens. osa ilmestyi 1812, nyt on juhlavuosi myos Byronin lukijoilla).

    Olin koululainen kun Vysotski kuoli. Muistan katselleeni televisiosta Vysotskin (ja Sartren) hautajaisia ja ihmetelleeni katujen varsilla olleita vakijoukkoja.

  6. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Niin, Tatjana luki kaiken aikaa… Näin viime talvena Tallinnassa vierailleen Riian kansallisoopperan Oneginin, jossa oli äärimmäisen huolella ja kekseliäästi toteutettu se mikä useimmilta epäonnistuu: tapahtumien, henkilöiden ja tapojen siirtäminen nykyaikaan, tässä tapauksessa varakkaan ja sivistyneen keskiluokkaisen perheen datšalle. Siinä missä 1800-luvun alun Tatjana kulki kirja kädessä, hän nyt käytti valkoista sylimikroa ja kirjoitti sosiaaliseen mediaan — kirjeensä Oneginille hän sentään kirjoittaa käsin. Viimeisen näytöksen ruhtinas Greminin palatsi Pietarissa oli luontevasti suuren kustantamon edustustilaisuus, jossa vietettiin kustantamon tähtikirjailijan Tatjanan uuden kirjan julkistamista. Jopa kaksintaistelukohtauksen (öisellä parkkipaikalla moottoritien kupeessa) ohjaaja oli toteuttanut uskottavasti; eihän voisi ajatella – Venäjälläkään – että kaksintaistelussa toisen surmannut mies voisi muutaman vuoden kuluttua liikkua kutsuvieraana seurapiireissä.

  7. Violeta kirjoittaa:

    Aioin ilmaista mielipiteeni jo eilen, mutta ei se mitään jos myöhästyin – ihan samaa olisin ihmetellyt kuin Eija G.
    Vysotskia olen kuunnellut ystävien kanssa myöhäisessä nuoruudessa, ystävien kääntäessä laulujen sanoja, jotka ovat minulta vaipuneet unohduksen hetteikköön. Mutta minulla on LP-levyjä joilla Vysotski laulaa käheällä, mystisesti mörisevällä äänellä vähän kuin Tom Waits. Juu, tykkään kuunnella niitä.

    Ja muuten olen ihan samaa mieltä kuin Jane!

  8. Marianne kirjoittaa:

    Tosi mielenkiintoinen keskustelu! On kiehtovaa lukea blogitekstejä, joissa keskustellaan innostuneesti sekä musiikista että kirjallisuudesta. Vysotskista minulle tulee mieleen myös Cornelis Vreeswijk-vainaa (Fredi lauloi Roskisdyykkarin ballaadin!) ja Wolf Biermann (kumma muuten että Biermann kannatti Naton pommituksia entisessä Jugoslaviassa ja Irakin sotaa – olisiko syynä ollut hänen “itäsaksalainen traumansa”?).
    Etsin Paavo Rintalan Aika ja uni-teoksen (1992) hyllystäni, en ole pitkään aikaan lukenut sitä. Se kestää kyllä uudelleenlukemisen: hieno ja paatoksellinen matka 1900-luvun venäläisrunoiljoiden elämään. Rintalan ystävyydestä runoilija Viktor Krivulinin kanssa ja heidän puolisalaisista tapaamisistaan Hotelli Astoriassa Leningradissa tehtiin muistaakseni tv-ohjelma.
    Muistelen vuoden 1994 PEN-matkaa Kellomäen maisemiin, samoihin joita Rintala kuvailee kirjassaan (ja Brodski eräässä runossa). Krivulin toimi ikimuistoisena oppaanamme teemanaan “Rikollinen Pietari”. Hannu Mäkelän Eetu – Matkoja Edouard Uspenskin maailmaan on minulta vielä lukematta, mutta tällaiset kohtaamiset suomalaisten ja venäläisten kirjailijoiden kesken kiehtovat (kuten Hannu Marttilan kirjaama Bitovin Lada-repliikki jyväskyläläisessä hotellihuoneessa 25 sitten!).

    You Tubeta löytyy muuten Mihail Baryshnikovin aika hurja soolotanssi Vysotskin lauluun (sinänsä varsin kaameasta amerikkalaisesta elokuvasta Valkeat yöt).
    On kiehtovaa seurata venäläistanssijoiden elämää eri aikakausina, Nijinskystä Nurejeviin, siihen kietoutuu tietysti myös musiikki. Kirjoitan heistä uusimmassa romaanissani – ikävä kyllä Hesarin kriitikko ei ollut kovinkaan innostunut kirjastani (hyvä etten saanut sydäriä kun luin arvostelun, mais c’est la vie…).
    Tsaikovskin varsin tuskaisesta elämästä voisi tietysti kirjoittaa kokonaisen romaanin ja oletan että hänestä onkin jo kirjoitettu fiktion muodossa (tosin gayteemat voidaan ehkä uuden lakiehdotuksen myötä kieltää Venäjällä). Tsaikovski arvosti ilmeisesti enemmän oopperaa musiikkilajina kuin balettia (sääli ettei hän ehtinyt kokea Joutsenlammen uuden koreografian tuomaa valtaisaa menestystä 1895). Patarouva-oopperan, joka perustuu Pushkinin novelliin, hän sävelsi 44:ssä päivässä Firenzessä iänikuisen koti-ikävän piinaamana.

  9. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Wolf Biermannin tekstejä (saksaksi) on Uuden Uljaan Saksan aikanakin löytynyt nettikaupoista, levyjä olen etsinyt turhaan – kunnes viime syksynä niitä ilmestyi aika hyvä otos jopa Applen iTunes Storeen. Joukossa oli sekä parin viime vuosikymmenen aikana tehtyjä kokoomalevyjä ja konserttitaltiointeja että muutama Itä-Berliinissä salaa äänitetty albumi, taustalla raitiovaunujen kirskuntaa. Samanlaisesta sessiostahan kerrottiin myös saksalaisessa televisiosarjassa Weissensee (ensimmäinen tuotantokausi päättyi viime keskiviikkona), jossa yksi keskushenkilöistä, aatteeseen uskova mutta järjestelmälle kriittinen poliittinen laulaja(tar) äänittää kotonaan koosteen laulujaan länteen toimitettavaksi – ja joutuu Stasin karkeasti vainoamaksi.

    Biermannia en ole koskaan tavannut, mutta vähältä piti. Marraskuussa 1976 Wolf Biermannin konsertoidessa Kölnissä hän sai kuulla menettäneensä DDR:n kansalaisuuden. Kotimaahan ei enää voinut palata ja hän sai väliaikaisen majapaikan Kölnissä vasemmistolaisen kirjailijan ja journalistin Günter Wallraffin kotona. Olin itse vieraillut siellä pari viikkoa aiemmin haastattelemassa Wallraffia, joka jo silloin tunnettiin Länsi-Saksan ulkopuolellakin osallistuvasta journalismistaan – myöhemminhän hän kirjoitti sensaatiomaiset reportaasikirjansa muun muassa tekeytymällä Bild-Zeitungin reportteriksi tai turkkilaiseksi maahanmuuttajatyöläiseksi.

    Minäkin muuten suosittelen Marianne Backlénin Tulilinnun tanssia baletista ja Venäjän kulttuurista kiinnostuneille, enkä vain heille. Kiehtova romaani, jossa fiktiivisen suomalaisen tanssijan tarina kansainvälisessä tanssiseurueessa lomittuu hienosti baletin suurten linjojen historiaan. En muista mitä kollegani romaanista kirjoitti – tokkopa silloin luinkaan, koska oli aika paljon muuta luettavaa – mutta itselleni jäi ryöppyävän runsaasta ja monin tavoin kiehtovasta romaanista voittopuolisesti myönteinen kuva. Hieman ilmavaksi se jäi, ehkä materiaalinsa määrään nähden liiankin avoimeksi, mutta sehän on kyllä makuasia.

  10. Eija G kirjoittaa:

    Hannun kirjoituksissa on hienoa paitsi vinkit ajankohtaisista kulttuurielämyksistä myös muistelukset ja haastateltavien lausahdukset eri vuosikymmeniltä. Todellista ensikädentietoa, jota ei muilla liene. Ja suomen kielellä, jota lukee mielikseen.

    70-luvulla olin joka kesä jollain opettajakurssilla Ruotsissa, ja siellä oppi ainakin sen, että asioista pitää olla samaa mieltä, ajatella sosiaalidemokraattisesti ja pukeutua mieluiten maihinnousuvaatteiden näköisiin vetimiin. Kerran jollain kansanopistolla viikkolehteä selatessani tulin kommentoineeksi kantta koristavaa Sven-Bertil Taubea: “Oikea mamman kultapoika.” “Ja mitäs vikaa siinä on?” minulle kivahdettiin. “Kukas sinun suosikkisi on? Cornelis Vreeswijk vai?” Justiinsa, oli pakko sanoa ihan kiusalla. Ja kyllä Vreeswijkistä pidinkin, hänen huumoristaan ja ironiastaan, ja ulkonäöstäänkin!

  11. Violeta kirjoittaa:

    Voi Marianne, minussa on jostakin syystä hyvin herkkä kieli Paavo Rintalan Aika ja uni -romaanille, jonka luin uudelleen joskus viime syksynä.
    Eija olet oikeassa,nämä Hannun blogin kirjaukset ovat kuin jotakin jatkuvaa symposiumia,eikä koskaan ennalta voi arvata ketä kaikkia täällä kohtaa!
    Tarkistin heti, mutta Kirkkonummen kirjastosta Tulilinnun tanssit ovat lainassa. Odotamme siis…

  12. Violeta kirjoittaa:

    Nyt on herkkä kieleni työntynyt ihan väärään paikkaan. Tarkoitin sanoa, että olen herkistynyt Rintalan romaanille. Lyhensin alunperin tekstiäni, ja nyt en enäämuista mitä tarkkaan ottaen tarkoitin.

  13. Marianne kirjoittaa:

    Vysotskista tulee myös mieleen omaperäinen chansonlaulaja Jacques Brel (Belgiassa syntynyt). Hiukan ihmetyttää, että tällaista väkevää laulutraditiota ei enää viljellä kovinkaan paljon.
    Gilbert Bécaudin Nathalie oli suuri hitti. Muistan miten teinityttönä 60-luvun lopulla oli suorastaan “in” istua kuuntelemassa ranskalaisia laulajia ja pukeutua mustiin à la Juliette Greco. Kreikkalaissyntyisellä Georges Moustakis’lla oli upea laulu pakolaisuudesta ja toisinajattelijoiden kuolemasta: Il est mort, je suis en exile, et je meurs un peu avec lui… Opin paljon hienoa ranskaa häneltä!
    Omat teini-ikäiset ja 20-kymppiset lapseni kuuntelevat voittopuolisesti englanninkielisiä artisteja, eikä Bob Dylanin tai Leonard Cohenin vertaisia nuoria laulajia juuri nyt ole. Tosin räppäreistä löytyy esim. kongolaissyntyinen, Helsingissä asuva Gracias!

    Hiukan ihmetyttää myös se, miten vähän Suomessa soitetaan nykyvenäläistä populaarimusiikkia tai yleensä musiikkia muista kulttuureista ja kielialueilta. Suosittelen Radio Vegan Café Continental-ohjelmaa. Lapsena kuuntelin italialaisia ja saksalaisia iskelmiä. Volare, Die Guitarre und Das Meer… Paradoksaalisesti kyllä EU:n aikakaudella tällainen kansainvälisyys rajoittuu pintapuolisiin euroviisuihin. Miljoona, miljoona ruusua- laulusta on tosi pitkä aika (ja siihen ehtikin kyllästyä). Muistan miten upeasti Kristiina Halkola lauloi Jevtusenkon runoon sävelletyn laulun onnen puolikkaasta. Luulisi että Venäjän nykyinen oppositioliike synnyttäisi uusia Vysotskin tapaisia kantaaottavia laulajia.

    Kiitos ystävällisistä sanoista kirjastani! Lite plåster på såren behövs ibland… Aihe oli tietysti ihan mahdoton, sillä tanssia ei tietenkään voi vangita sanoin. Eilen tuli muuten Tsaikovskin kuudes sinfonia Teemalta, tanskalainen orkesterinjohtaja vuodatti kyyneleitä. Yleensä T. päätti teoksensa ylenpalttisiin fanfaareihin, mutta tämä viimeinen sinfonia vain hiipuu pois, aivan uskomattoman hienovireisesti. Jos T. olisi saanut elää vielä 10 vuotta niin hän olisi taatusti rakastanut Sibeliuksen ensimmäisiä sinfonioita (ja Stravinskia, Debussystä puhumattakaan).

  14. marjal kirjoittaa:

    Miten moneen suuntaan avautuva teksti, kuin jatkoksi Rosa Liksomin Hytti nro 6:n jälkitunnelmiin. Jäin Ulan Batoriin, kun luettava loppui öiseen aikaan. Googlattuani Shostakovitsia ja Altaita päädyin Novosibirskin Philharmonic chamber halliin. Musiikin kylkiäisenä katselin kuvia Belukha mountainista. Siperiaaninen lumipyry ikkunan takana pani parastaan. Myyttinen Venäjä. Naapuri, alkukoti, sielunmaisema?

    Hyvä viittaus Tuurin Ikitiehen, jossa kollegasi mielestä uhka, pelko, väkivalta ja ahdistus ovat ”pikemminkin sanallistettuja käsitteitä kuin sitä itseään”! En lakkaa ihmettelemästä, miten eri tavoin kokemukset kulkevat.

    Hyvistä lukuvinkeistä, muistin ja ajattelun virikkeistä kiitos!

  15. Jouni Tossavainen kirjoittaa:

    Kuopiossa Pushkinin synttäreitä on juhlittu jo kolmetoista kertaa 6.6.: http://www.aleksandrpushkin.blogspot.com

    Ja kaikki mitä Tuurin Ikitiestä on täällä kirjoitettu pitää paikkansa, ainakin sivulle 289 ehtineen mielestä.

Kommentoi