Kun talvisodan päättymisen 70-vuotispäivää liputettiin, kävin Teatterikorkeakoulun bunkkerissa katsomassa Teatteri Rujon esityksen Mannerheim … eli lapsistasi ei mitään. Niin, sen näytelmän, joka rienaa Mannerheimia, Rytiä , Svinhufvudia ja Kekkosta, vetää lokaan Suomen sotilaiden uhrin ja kansakuntaa yhdistäneen talvisodan hengen.
Mitään sellaista en tosin havainnut. Näin suomalaisiin traumoihin ja sielunmaisemaan kaivautuvan teoksen, joka halpistuotantonakin ja pienemmässä mittakaavassa haastoi Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan. Ja Jussi Sorjasen häikäisevän laajalla asteikolla esittämän Mannerheimin, joka palautti kiilto- ja pilakuvalle arvokkaimman: inhimillisyyden ja oikeuden olla oma itsensä.
Mistä sitten mekkala? Siitä tavallisesta: kiihkeimmin keskustelevat ne, jotka eivät ole nähneet näytelmää, kuten nähtiin jo Tuntemattoman sotilaan tapauksessa. Tai kuten on nähty, niin, lukemattomien kirjojen sisällöstä käydyissä kirjasodissa. Mannerheimia kuulemma herjattiin jo Paavo Rintalan puolen vuosisadan takaisessa Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa, kun siinä rohjettiin asettaa simultaanisti Marskin rinnalle pohjalaisen nahkurinlesken elämä.
Bunkkerissa eivät siis olleetkaan teatterintekijät, vaan se passiivinen ”yleisö”, joka ei halua tietää mitään eikä kokea mitään, mikä vavisuttaisi perittyjä totuuksia.
Löylyä tähän piinalliseen keskusteluun kyllä heitti tämän lehden arvostelija, joka asiallisessa ja asiantuntevassa jutussaan ihan pikkuisen halusi provosoida kertomalla, miten näytelmän aluksi lettipäinen ja kukkamekkoinen homo-Mannerheim nai kaikkea mikä liikkuu. Tilanpuutteen vuoksi ehkä jäi mainitsematta, että räikeä ja räävitön alkukohtaus oli rankkaa ironiaa ja parodiaa, ja se huipentui teatteriin teatterissa ”ohjaajan” ja ”näyttelijöiden” ottaessa yhteen tulkinnasta, ”jota katsomaan ei voi tuoda omia sukulaisiaan”.
Näytelmän ensimmäisessä puoliskossa suurmieskuvaa analysoitiin ja inhimillistettiin, ja seinällä roikkui kuva Katariina Lillqvistin Mannerheim-animaatiosta Uralin perhonen. Jälkimmäisessä puoliskossa Mannerheim itse oli taustalla, mutta häntä edusti suomalaisen perusperheen (voisi tietysti myös sanoa perussuomalaisen perheen) seinällä roikkuva suurmiespotretti, ja teemana oli se, mitä vääristynyt suurmieskultti, eräänlainen sotaskleroosi saa aikaan perheissä ja ihmissuhteissa. Psykohistoriallinen tulkinta on ehkä vähän yksinkertaistava ja suoristaa mutkia Tali-Ihantalasta Afganistaniin.
Lauri Maijalan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä oli pysähdyttäviä hetkiä, ja jopa uhkarohkean onnistuneesti kokonaisuuteen sulautettuja Shakespeare-monologeja. Nuoret näyttelijät todella heittäytyivät rooleihinsa kainalosauvoilla tai ilman — karmeanhauskana esimerkkinä tutun tuntuinen kohtaus Tallinnan-laivalta.
PS: Mannerheim-näytelmän tekstiä en välttämättä kaipaa kirjahyllyyni. Tuoreena hankintana siellä on sen sijaan Otso Kauton Tyttö tuli, isiä ja tyttäriä käsittelevä suurenmoinen näytelmä, jonka viimeisen, tietysti loppuunmyydyn esityksen missasin. Jos joku kuulee sen tulevan ohjelmistoon jossain muualla Suomessa, vihjatkoon ihmeessä!
PPS: Kävin viikko sitten Tallinnan Nukketeatterissa katsomassa Gogolin Pelurit. Niin: Gogolin, ei Dostojevskin. Näytelmää ei löydy Gogolin Valituista teoksista, eikä se ole kirjastotietokannan mukaan ilmestynyt erikseenkään suomeksi. vaikka se on kirjoitettu samaan aikaan kuin Päällystakki ja Kuolleet sielut.
Juoneen tutustuminen etukäteen — tai kohtuullinen viron kielen taito — auttaisi tarinan hienouksien avautumista, mutta kaukasialaissyntyisen Jevgeni Ibrahimovin mielikuvituksellinen ohjaus ja tšekkiläisen Pavel Hubickan nuket ylittävät kaikki kielimuurit. Mahtava esitys, jossa nuket kasvavat vuoroin groteskin suuriksi tai kutistuvat miniatyyreiksi ja spekulatiivisia omaisuuksia hävitään korttipöydässä! Vaikka kyseessä on nukketeatteri, esitys ei ole tarkoitettu lapsille.
15. maaliskuuta 2010 kello 1.18
Kiitokset taas mielenkiintoisesta kirjoituksesta! En tiennyt, että Gogolkin on kirjoittanut pelureista, pitää tarkistaa, onko näytelmä käännetty englanniksi.
Tähän blogiin muuten ei ole enää linkkiä Hesarissa. Luulin jo, että lopetit blogin pitämisen, mutta sitten älysin kokeilla Parnasson linkkiä. Ja sehän toimi! Päivän toinen hyvä uutinen on, että kirjastoja Helsingissä ehkä ei lakkautetakaan.
15. maaliskuuta 2010 kello 13.00
Kiitoksia erittäin kiinnostavasta, paljon tietoa ja perusteltuja näkemyksiä sisältävästä kirjoituksesta!
En tiennyt minäkään Gogolin Pelureista.
Sen sijaan luin syksyllä sattumalta uudelleen Rintalan Mannerheim-trilogian. En muista, mistä Rintalaa kritisoitiin näiden kirjojen yhteydessä 60-luvulla (hänhän oli tiettyjen piirien hampaissa aina Sissiluutnantin ilmestymisestä saakka!), mutta kyllähän niissä aika paljastava kuva oli: ensimmäisessä osassa hallitseva luokka elää ja asuu kuin täysin eri maassa ja maailmassa kuin kansan enemmistö, ja Mannerheim sitten vielä monin verroin korkeammissa sfääreissä.
Ja se on minusta kummallista ja hämmästyttävää, ettei arvon herrasta voi vieläkään lausua mitään mikä vetäisi häntä edes normaaleihin sfääreihin, saati arvostelisi hiukkaakaan.
Muuten, sotaskleroosi on osuva termi!
20. maaliskuuta 2010 kello 0.51
Jos talvisota käytäisiin tänään…ainakin Mannnerheim puuttuisi. Kyllä Hesarin senttareilla mätti muutama päivä sitten taas pahasti.
26. maaliskuuta 2010 kello 20.46
Gogolin Pelurit lienee todella harvinainen tapaus: jos oikein muistan, Ilpo Tuomarila ymppäsi sen Turun kaupunginteatterissa fragmentteina mukaan (lienee jäänyt kesken Nikolai Vasiljevitshilta?) sovitukseensa Pentti Kirstilän näyttämödekkarista Jäähyväiset naistenmiehelle (1991), jossa Hanhivaara joutui ratkomaan murhia itsekylläisen teatteriseurueen harjoitellessa ko. kappaletta. (Kirstilä oli alkuaan valinnut mise en abîme -näytelmäksi, tietysti, Agathan Hiirenloukun, mutta tällä lailla kokonaisuuteen tuli ihan uusia ulottuvuuksia!)