Viron maaperällä on muutaman viime sukupolven aikana tehty mittaamattomasti rikoksia. Siksikö maalta puuttuu rikoskirjallisuuden perintö?
Ei se varmaan niin mene. Kun läntisessä maailmassa dekkarit noin sata vuotta sitten alkoivat kehittyä yksinkertaisista seikkailutarinoista älylliseksi viihteeksi, Viron kirjallisuudessa oli vasta meneillään suuri murros umpiperästä Eurooppaan. Kirjakielikin oli — ainakin Friedebert Tuglaksen muistelmien mukaan — osittain luotava uusiksi.
Miehitysaikaa edeltäneestä Virosta tunnetaan kai vain sahurin kourallinen jotenkin salapoliisiromaaneiksi laskettavia teoksia, eikä niitä jälleen palautetun itsenäisyyden ensimmäisenä vuosikymmenenä tainnut ilmestyä yhtään enempää.
Neuvostomiehityksen ajalta tunnetaan tietääkseni vain yksi loistava kuriositeetti, monipuolisen kirjallisuusneron Mati Untin kafkamainen (siis todellakin Kafkaa mukaileva) pienoisromaani Murha hotellissa. Ja sitten, aivan itsenäisyyden kynnyksellä haapsalulainen lehtimies ja seikkailukirjailija Juhan Paju kirjoitti dekkarin, jossa paikallinen miliisiupseeri tutki Haapsalun saunamurhia. Kahdessa seuraavassa suomennetussa dekkarissa majuri Kivistik jo tavattiin poliisikomisariona.
Sittemmin Paju teki yrityksiä dekkarigenren ulkopuolelle tai kokeili — minusta hieman naiivia — tieteisteemaa dekkarijuonen rinnalla. Näitä teoksia ei ole suomennettu. Muistelen, että yhdeksänkymmenluvun Virossa Juhan Pajun lisäksi julkaisi dekkarin vain Viron ulkoministeriön tiedotusosastolla työskennellyt Merle Pajula, joka nykyisin tunnetaan Viron Suomen-suurlähettiläänä. Ruunimärgid (Riimut) vuodelta 1995 on jäänyt hänen ainoaksi dekkarikseen. Samoihin aikoihin ilmestyi viroksi Jaan Krossin kääntämä, alkujaan ruotsiksi kirjoitettu Rodokselle sijoittuva dekkari, jonka pakolaiskirjailijoista ehkä merkittävin, Karl Ristikivi oli kirjoittanut helposti tunnistettavalla salanimellä Christian Steen.
En mitenkään halua yllyttää virolaisia kirjailijoita dekkarien tekoon, enkä varsinkaan toivo Viron(kin) kirjallisuuden dekkarisoitumista, niin että romaani ilman brutaalin väkivaltaista teemaa ei enää oikein tuntuisi miltään. Brutaalia väkivaltaa on yllin kyllin Jaan Krossinkin romaaneissa, mutta sehän ei ole Krossin vika eikä valinta.
Silti odotan, josko se ensimmäinen — tai Mati Untin jälkeen ensimmäinen — kansainväliset mitat täyttävä virolainen dekkari näkisi kohta päivänvalon. Valikoima on jo alkanut kasvaa, samaan aikaan kun kansainvälinen dekkari- ja jännityskirjallisuus on alkanut murtaa virolaisten perinteisen korkeakirjallisia ennakkoluuloja. Viime kesän laulujuhlien aikaan luin vuoden 1938 laulujuhlien aikaan sijoittuvaa historiallista dekkaria, ja ensi viikonloppuna hankin käsiini uusimman virolaisen jännärin, jonka otsikko on lupaava: Toimittajan kuolema.
Viron kautta löytyy muuten myös muun muassa sellaista venäläistä ja puolalaista rikoskirjallisuutta, jota ei ainakaan suomeksi saa.
7. maaliskuuta 2010 kello 12.45
Sahurin kourallinen?
Mulle outo ilmaus, onko yleisessä käytössä vai bloggaajan oma? Tarkoittaako vähemmän kuin tavallinen ”kourallinen”?