Aloitan kaukaa: kun lähes kolmekymmentä vuotta sitten matkustin junalla Moskovasta Habarovskiin, parasta matkassa ei ollut eksotiikka, eivät maisemat, eikä varsinkaan ruoka, vaan yhtäjaksoisuus. Tunne siitä, että heittäytynyt matkan vietäväksi ja aloittanut jotain, joka ei ihan heti lopu. Verkkarit niskaan ja rentoutumaan.
Jokseenkin tällaiselta tuntuu käydä Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -romaanitetralogian matkaan.
Romaani on Thomas Mannin laajin ja varmaan vähiten tunnettu, siitä huolimatta, että kirjailijan omalla kielialueella monet pitävät sitä Mannin suurena synteesinä ja pääteoksena. Olen itse kuvannollisesti vasta jossain Novosibirskin tai Krasnojarskin tienoilla (matka alkoi noin kuukausi sitten), mutta romaani mursi heti alussa kaikki mahdolliset ennakkoluulot ja tekosyyt, joiden perusteella olin väistellyt sen lukemista.
Joosef, hemmoteltu kaunosielu ja narsisti, naiivi unennäkijä ja kielikello on tuttu hahmo Mannin aiemmista ja myöhemmistäkin romaaneista, mutta uskonpa, että myös lahjakas mutta pikkuveljen loiston varjoon jäänyt Heinrich-veli vilahtaa Joosefin ja myös hänen isänsä Jaakobin epäonnisten veljien muotokuvissa. Nauroin ääneen, kun Joosef näki unessa, että itse Korkein kutsui hänet kateellisten enkelien saattamana puheilleen ja ilmoitti valinneensa tämän maan lapsen kaikkein lähimmäksi apurikseen. Mitä vastaa Joosef: ”Ihan täysin yllätyksenä tämä ei minulle tule.” Kuvittelin vain Paavo Väyrysen pystyvän moiseen — ja tässäpä tutkittavaa himolukija Paavolle ennen keskustan puheenjohtajavaalia!
Itsetarkastelun ohella Mann tutkii länsimaisen sivilisaation syntyä ja syviä yhteyksiä. Hän lukee Joosefin tarinasta tätäkin muinaisempia jumalten kuoleman ja ylösnousemuksen myyttejä, muistuttaa näiden myyttienja mysteerien suhteesta Jeesuksen syntymän ja ylösnousemuksen tarinaan, eikä tietenkään unohda viittauksia omaan aikaansa. Niinhän Waltarikin teki, ja suomalaisesta lukijasta on erityisen kiinnostavaa, että Joosef-sarja ilmestyi suomeksi (1947-48) varsin pian Sinuhen ilmestyttyä. Mann tuli valinneeksi sen historialliseksi ajankohdaksi saman aikakauden kuin Waltarikin, farao Akhenatenin eli Ekhnatonin, alkujaan Amenhotep IV:n ajan.
Mann aloitti romaanin kirjoittamisen 1926, vielä Saksassa asuessaan. Toisin kuin Waltari, joka ei koskaan käynyt Egyptissä, Joosefin kirjoittaja matkusti ennen 17 vuoden kirjoitusprojektinsa aloittamista romaaninsa tapahtumapaikoilla. Erikoista on se, että romaanin kaksi ensimmäistä osaa ilmestyi Saksassa vielä natsien valtaantulon ja Mannin maanpaon jälkeen — ja kaiken lisäksi juutalaisen kustantamon Fischerin julkaisemina.
Erikoista oli sekin, että kun Thomas Mann valitsi aiheekseen Raamatusta kaikkien tunteman Joosefin tarinan, hän tavallaan ennakoi omaa ja vähän yleistäkin historiaa: Joosefin myyminen orjaksi ja joutuminen karavaanin mukana Egyptiin heijastelee Mannin perheen emigraatiota Amerikkaan — ei ole vaikea lukea romaanin kolmannen osan kuvauksia Egyptin vanhasta ja uudesta pääkaupungista allegorioina New Yorkista (pyramidit/pilvenpiirtäjät) ja mediavallan pääkaupungista Los Angelesista. Kun Joosef faraon unen tulkittuaan pääsee hallitsijan uskottuna harjoittamaan keynesiläistä talouspolitiikkaa kuvauksessa on nähty Mannin kiitollisuuden- ja kunnianosoitus F. D. Rooseveltin new deal -elvytyspolitiikalle. Toisaalta: näinhän alkuperäisessä Joosefin tarinassa kerrottiin!
Joosefista ja hänen veljistään ei 1940-luvun jälkeen ole otettu uusia painoksia. Miksiköhän? Lauri Hirvensalon suomennoskaan ei ole yhtään hullumpi, ottaen huomioon romaanin hirmuisen ja vaativan tietomäärän.
Minäpä kerron: on vaikea kuvitella, että tavallisella työssä käyvällä ihmisellä, tuolloin tai varsinkaan nyt, olisi aikaa ja malttia paneutua hitaan virran vietäväksi. Vielä hitaammaksi lukemisen tekevät komplisoitua lausetta sykertävän kirjailijan kuin kiusallaan käyttämät monet rinnakkaiset nimivariaatiot, jotka kuitekin omalla paradoksaalisella tavallaan selventävät lähi-idän kulttuurien keskinäisiä sidoksia ja vuorovaikutussuhteita. Siksi romaanilla on hiljaista sanottavaa, vaikkapa Joosefin kolmannen osan alkusivuilla löytyvän ajatuksen mukaisesti: ”Näköjään kovin avoimessa maailmassa on paljon salaisuuksia ja sen äänekkään puheen taakse kätkeytyy paljon salaperäistä. Niin, useinkin minusta on tuntunut ikäänkuin maailma olisi kovin täynnä äänekästä puhetta ainoastaan jotta tuo salainen ja salattu voisi paremmin kätkeytyä sen taakse.”
Saattaa hyvinkin olla, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa jäljellä olevat muutamat kappaleet riittävät romaanin potentiaalisten lukijoiden tarpeisiin. Toisaalta voi sanoa, että uusi painos Mannin teoksesta olisi Suomessa hämmästyttävä kirjallisen kulttuurin manifesti. Sen päivän kun näkisi! Mutta liian pitkään en aio odottaa.
11. helmikuuta 2010 kello 18.26
Tätä on nyt heti kommentoitava. 2003 perustimme oman pienen kymmenen hengen lukupiirin, ja silloin eräs meistä, äidinkielen opettaja, tuli sanoneeksi: ”Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä on maailman paras kirja.” En ollut siitä sitä ennen kuullutkaan, mutta hetihän sitä oli alettava etsiä. Tärppäsi, kaikki osat löytyivät vähitellen divareista. Kirjastosta olisi ollut liian hermostuttavaa lukea ja muistella viimeistä lainapäivää.
Minä en osannut lukea sitä ollenkaan sellaisena allegoriana, mutta se onkin kirja, jonka voi kokea monella tavalla ja joka lukukerralla siitä löytyisi jotain uutta. Sarjan päätyttyä ajattelin, että tätä voisin lukea lopun elämääni, jos vain yhden kirjan saisi pitää, tai tämän ottaisin mukaani autiolle saarelle. Luin sitä naiivisti, vähän kuin jännityskirjaa tai lapsuuden satua – ja lapsuuden Raamatun kertomuksethan siinä ovatkin pohjana. Psykologiset pohdinnat ovat kuitenkin Dostojevskin luokkaa, ihmisten mielen muutokset, oman tilan vähittäinen tajuaminen ja suhteet muihin. Joosef oli elänyt isänsä ja monen muun ihmisen ihailun loisteessa ja pitänyt narsistisesti erikoisasemaansa itsestäänselvyytenä, naurettavuuteen asti. Niin tosiaan, ääneenkin nauratti, mutta sitten myös itketti, kun tulivat kaikki koettelemukset, nöyrtyminen ja lopuksi anteeksianto. Siinä vaiheessa minä lukijana olin jo niin kypsynyt, että kyyneleet alkoivat virrata, vaikka en yleensä itke edes elokuvissa.
Muistan ihmetelleeni monta kertaa, miten Mann oli osannutkin kirjoittaa sen kaiken, valtavat asiatiedot ja vanhat myytit, ja sitten vielä se uskomattoman upea kieli. Lauri Hirvensalon suomennoskin oli minusta oikein hyvä, ikävä puoli oli 40-luvun heikko ruskehtava paperi. Olisi tietysti loistavaa, jos siitä tulisi uusi käännös, mutta menisivätköhän tarpeeksi kaupaksi?
Enpä oikein tiedä, uskaltaisinko nimetä jonkin kirjan maailman parhaaksi, mutta ei tämä minun lukemistani kauaksi kärjestä jää, ihan jo lukukokemuksena. Parin, kolmen vuoden päästä sen voisi lukea uudelleen ja varata runsaasti aikaa nautiskeluun.
11. helmikuuta 2010 kello 21.01
En ole lukenut Mannin Joosef-sarjaa, lukematta jääminen harmittaa, pidän Mannista valtavasti. Kun joitain vuosia sitten olin vuodepotilaana muutamia kuukausia, luin Proustin sarjan Kadonnutta aikaa etsimässä. Oli ihanaa kun kerrankin pystyi keskittymään ja lukemaan aamusta iltaan. Jos ja kun taas joskus on aikaa, aion lukea myös Joosef-sarjan.
12. helmikuuta 2010 kello 7.49
Kirjoilla on aina ollut pieni, mutta harras ystäväpiiri, joka metsästää uutterasti Joosef-sarjaa antikvariaateista. Olen itse ahkeruudella koonnut kaksi sarjaa, toisen lahjaksi.
12. helmikuuta 2010 kello 12.45
Kuulostaa mielenkiintoiselta. Mannin novellit ottaisin suoralta kädeltä mukaan autiolle saarelle, mutta romaanit ovat tökkäisseet heti alkuun. Nythän ilmestyy Buddenbrookit mutta Tohtori Faustuskin on yhä kesken…
12. helmikuuta 2010 kello 14.00
Nyt rasittaa, hieno ja filosofinen vastaukseni katosi kuin tuhka tuuleen. Mutta koska sitä oli hauska kirjoittaa, teen sen uudestaan.
Kirjoille pitää antaa aikansa. Olen lukenut Mannin Kuolema Venetsiassa, mutta en muista siitä oikeastaan … mitään? Luin sen huonosti, siis niin, etten antanut teokselle tarpeeksi aikaa. Liikehdin liian kärsimättömästi kaiken sen ajan kiireen keskellä, että en hoksannut pysähtyä ja ajatella.
Kolealle talolle annoin aikaa ruhtinaalisesti, noin kolme kuukautta. Matelin sitä järkyttävän pitkää matkaa kuin etana, ja kirjan lukemisen saattaminen päätepisteeseen tuntui kukkakaalikerältä. Mutta – kun sitten loppujen lopuksi olin lukenut tarmokkaasti ja itseäni piinaten loppuun, halusin aloittaa sen tarkkailun uudestaan, sillä jokin mielenkiintoinen asia oli avautunut minulle tämän matelun aikana.
Samoin oli Kampela. Meinasin lopettaa sen monessa kohtaa, koska kaikki takkusi – välillä yökötti, välillä olin niin ymmällä, että teksti vain alinoteerasi minua ja jouduin juoksemaan hitaampana sen perässä. Mutta tällä hetkellä olen todella – onnellinen – siitä, että luin Kampelan loppuun. Sillä vaikka tästä lukukokemuksesta on kulunut lähes puolitoista vuotta, saan siitä edelleen uusia ajatuksia, joiden jalostaminen on mitä nautinnollisinta.
Niin, pointtini, jonka selittämiseen taisin tähdätä, mutta ammuin pahasti pois, oli se, että vaikka lukemisesta itsestään – teksistä, sen muodoista, muttei sisällöstä, nousisi painajainen, saattaa siitä silti pitää. Nyt koen esimerkiksi juuri tämän Kampelan yhtenä nerokkaimpana kirjana mitä olen koskaan lukenut, ja suorastaan ihannoin sitä, sillä se säilyttää merkityksensä minussa varmasti ikuisesti – sillä se nostaa minussa ajatuksia.
Nyt tuli huti, todella. Mutta yritin sentään, eka kerta oli kyllä parempi.
13. helmikuuta 2010 kello 10.25
Olisikohan Thomas Mann muuten osannut arvostaa sitä yhteensattumaa, että mestarillisen Josef und seine Bruder –tetralogian kääntäjä Lauri Hirvensalo oli samalla vuosikymmenellä, tosin vähän erilaisessa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa, suomentanut myös Hitlerin omaelämäkerrallisen vuodatuksen Mein Kampf.
Thomas Mann oli yrittänyt syleillä Hitlerin kuoliaaksi 1939 ilmestyneessä artikkelissa ”That man is my brother” (saksaksi Bruder Hitler). Mann kaivoi taiteilijaveljestään Hitleristä esille turhautuneen kaunosielun, jonka epäonnistumisista taiteilijana maailma sai kärsiä, muiden joukossa kirjallisen maailman lemmikkinä pitkään paistatellut veli Thomas.
En muuten oikein usko, ettei suomalaisista olisi Joosefin lukijoiksi. Tohtori Faustus on kulunut uusintapainoksina kansan kourissa, ja Mannilla on Suomessa muutenkin vakiintunut lukijakunta. Tottahan se vaikuttaa lukijalukuihin, ettei kirjaa ole saatavana kaupoista ja että kirjastot ovat uuden iloisen ideologiansa mukaan kuskanneet ajan inhottavasti ruskistamat niteet jätelavoille ja keskusvarastoihin.
Englanninnettuna Joseph sai veljineen uuden elämän uutena käännöksenä 2005. Tällaista yhden niteen ja luettavan kirjasinkoon laitosta toivoisin myös suomalaisesta Joosefista.
13. helmikuuta 2010 kello 14.33
Lähetin saman tien vinkin Lasipalatsin Kirja kerrallaan -kustantamolle. Joosef-sarja sopisi loistavasti sen kustannusideologiaan, toivottavasti myös -ohjelmaan!
Tuure: täytyy tosiaan onnitella, että jaksoit kamppailla Kampelan loppuun. Se kuuluu kaikkien aikojen lempikirjoihini ja sen lukeminen oli unohtumaton kokemus. Taisit olla Kampelan lukiessasi vielä nuorempi kuin minä lukiessani juuri suomeksi ilmestyneen Peltirummun, joka mullisti siihenastisen käsitykseni kirjallisuudesta. Eikä maailmakaan sen jälkeen ollut samanlainen.
Kampela muuten ilmestyi suomeksi supervuonna 1979 samaan aikaan Thomas Mannin Tohtori Faustuksen ja Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin kanssa. Olin seuraavana keväänä raadissa, joka päätti Agricola-palkinnon jakamisesta. Olipa tehtävä! (Palkinnon sai Sinikka Kallio Faustuksen suomennoksesta).
Niille, jotka vielä epäröivät Manniin tutustumista suosittelen alkajaisiksi ja avaimeksi kirjailijan 25-vuotiaana kirjoittamaa esikoisromaania Buddenbrookeja. Tämä voi kuulostaa itsestään selvältä niistä, jotka romaanin jo tuntevat, mutta sanon silti: siinä on alullaan ja jo varsin pitkälle kehiteltynä kaikki se. mistä Mann myöhemmin kirjoitti.
16. helmikuuta 2010 kello 20.27
Hei, hyvä kun otit Josef-sarjan puheeksi, myös sen vaikean saatavuuden. Muistan kirjasarjan (sen ulkonäön: harmaat kluuttikannet ja nimi sinisellä selkämyksessä) lapsuudestani, joten eivätköhän kirjat vielä ole vanhempieni hyllyssä. Voin siis sieltä lainata ne.
17. helmikuuta 2010 kello 1.35
En halua mainostaa, mutta jollekin onnekkaalle tiedoksi: huomasin Interfennican luettelosta että tarjolla on täydellinen sarja, siis neljä osaa, Joosefia. Myös Antikka.netin kautta löytyy muutama kappale jokaista osaa.
19. helmikuuta 2010 kello 17.16
Todella hienoa, että olet esittänyt Joosef-sarjan uudelleen suomentamista. Kirja kuului nuoruusvuosieni suuriin lukuelämyksiin ja olen ajatellut uusia sen eläkkeelle päästyäni.
Ei siitä mitään suurta myyntimenestystä tule, mutta kyllä se lukijansa tulee löytämään. Niin kuin ovat löytäneet Tohtori Faustus ja Kadonnutta aikaa etsimässä. On järkyttävä harha, ettei maailmanluokan kaunokirjallisuutta kannata kääntää, koska sitä ei muka lueta.
21. helmikuuta 2010 kello 13.51
No niin, Joosef-sarja on nyt minulla, vaikka ulkoasun muistin väärin. Ei tämä kuulukaan siihen siniharmaaseen sarjaan (kuten esim. Hessen Arosusi, Coletten Claudinen koti jne. jne.) vaan on vihreä-, ruskea- siniraitainen selusta, siksi kesti löytää hyllystä. Näköjään äiti oli hankkinut tai saanut kirjat vuonna 1947. En siis vielä voi sanoa mitään sisällöstä, mutta nyt teokset ovat käsillä.:)
12. maaliskuuta 2010 kello 19.00
Kävin hakemassa kirjastosta koko Joosef – sarjan. Olen nauttinut nyt Jaakobin tarinasta.Tähän mennessä olen kokenut huikeita elämyksiä.Mitähän tästä seuraa?
MInua lohduttaa ajatus että monelle Mannin kirjojen lukeminen tökkii. Joitakin novelleja on pitänyt lukea silmäillen..