Viime vuonna oli ainakin kaksi merkittävää 150-vuotispäivää. Juhlittiin Darwinin Lajien synnyn ja Omar Khaijamin runojen, eli Edward FitzGeraldin niistä tekemien länsimaisten mukaelmien ilmestymistä.
Tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa viettävät Anton Tšehov, jonka merkkipäivä muuten menikin jo viime viikolla, ja Gustav Mahler, jota juhlitaankin itävalta-unkarilaisittain oikein paralleeliaktiolla. Mahlerin kuolemasta on nimittäin ensi vuonna kulunut 100 vuotta.
Nyt kun pakollinen aasinsilta on ylitetty, siirryn Mahlerista Luchino Viscontiin, suurten kirjallisten filmatisointien mestariin. En ollut moneen vuoteen nähnyt kulttielokuvana pidettyä Kuolemaa Venetsiassa, jossa Visconti tulkitsi Thomas Mannin tunnetuinta kertomusta.
Mannin kuvaama taitelijahahmo, joka lumoutuu nuoren puolalaispojan absoluuttisesta kauneudesta, on tietysti pohjimmiltaan Mann itse. Visconti tulkitsee hänet, vain nimeä mainitsematta, Mahleriksi, vaikka hänkin kuvaa samalla itseään. Mahler ei toki kuollut Venetsiassa, eikä koleraan, mutta vaikuttimena on varmaan ollut ohjaajan oivallus maailman hienoimmasta elokuvamusiikista. Lipuvan ja surumielisen elokuvan taustalla soi kauneuden ylimpiin sfääreihin harppujen säestyksellä nouseva Adagietto-osa Mahlerin viidennestä sinfoniasta.
Mutta muuten muistikuvani petti, tai ehkei pettänytkään. Kuolema Venetsiassa on suraan sanoen kökkö elokuva. Se kietoo Mannin hienon kertomuksen imelyyteen, epookkiin ja maisemien ihasteluun, eikä täysin onnistu siinäkään: tämän tasoisessa spektaakkelissa on aivan uskomatonta, että katoja erottaa jopa televisioruudusta Venetsian katoilla olevat televisioantennirivistöt. Elokuva olettaa katsojalta joko Mannin kertomuksen tai Mahlerin elämän hyvää tuntemusta hypellessään ryhdittömästi alppihuvilan ja Lidon loistohotellin välillä. Eikä edes vahvasti läsnäoleva Dirk Bogarde ole päässyt täysin oikeuksiinsa, vaikka kuolinkohtaus rannalla varsin vaikuttava onkin.
Ihailen yhä Viscontia — ja pelkään nyt nähdä uudelleen ne kaksi hänen elokuvistaan, joita aina olen palvonut. Kestävätkö Tiikerikissa ja Senso uuden katsomisen? Rocco ja hänen veljensä ainakin kestää, sen näin viimeksi pari vuotta sitten.
5. helmikuuta 2010 kello 17.45
Hannu Marttila, muistikuvani Viscontin Kuolemasta Venetsiassa on samantapainen kuin sinulla oli. Olen nähnyt elokuvan ainakin kahdesti, mutta jälkimmäisestäkin kerrasta on jo aikaa. Elokuvan musiikki oli kaunista ja tunnelma miellyttävän surumielinen. Katoilla oleviin televisioantenneihin en kiinnittänyt mitään huomiota. Ehkä on parasta, että en katso elokuvaa uudestaan vaan pidän muistoni. Pidän myös Viscontin Dostojevskin novelliin Valkeat yöt perustuvasta elokuvasta, erityisesti Maria Schellistä.
150-vuotispäiviä ei tule mieleen, mutta Tolstoin kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Veikkaan, että Astapovon asemalla on ruuhkaa marraskuussa, jos se on yhä olemassa.
6. helmikuuta 2010 kello 8.43
Kuolema Venetsiassa oli minusta pitkästyttävä elokuva, vaikkakin esteettisesti kaunis, Mannin kertomus sen sijaan hieno, kun sen luin muutama vuosi sitten uudelleen. Ihan nuorena en ollut oikein ymmärtänyt sitä.
Rocco ja hänen veljensä tuli TV:stä jokin aika sitten ja oli oikein elävä ja hyvä.
Täytyypä lukea lisää Tolstoin kertomuksia tänäkin vuonna.
6. helmikuuta 2010 kello 9.51
Enpä ole pitkään aikaan nähnyt Viscontin elokuvaa Kuolema Venetsiassa. Muistikuvani on siksi ehkä piirun verran kirkaampi kuin edellisillä. Uusi katsominen voisi haalistaa. Tiesin kyllä Mahler -kytköksen. Dirk Bogarden pääosassa on jäänyt muistiin ja elokuvan historiaan. Enpä taida katsoakaan elokuvaa (jos tulee vastaan), ettei mielikuva haalistu.
Sen sijaan muutama vuosi sitten luin Mannin pienoisromaanin (tai laajan novellin). Mann kuvasi aistein kuoleman hajun, vahvasti.
Viime vuonna tuli 200 vuotta Nikolai Gogolin syntymästä, mutta en ole juuri kenenkään (en median) reagoivan suuren mestarin merkkivuoteen. Itse olen yrittänyt jotakin, esim. esitellä ja lukea Gogolin teoksia. Miksi Gogolia ei huomioitu?
Anton Tshehov on mielessäni esim. näkemistäni näytelmistä Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto sekä monista hienoista novelleista, esim. Nainen ja sylikoira. Tshehovia kannattaa aina muistaa ja hänen teoksistaan nauttia.
6. helmikuuta 2010 kello 12.41
Niin. Selitykseksi sille, miksi kirjoitin edellä Tshehovista. Hänen syntymästään tuli juuri kuluneeksi 150 vuotta. Gogolin syntymästä tuli 200 vuotta viime vuonna 2009. Tolstoin kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.
Nämä ovat makuasioita. Minä olen aina pitänyt enemmän Gogolista, Tshehovista ja Dostojevskista kuin Tolstoista. Samaisesta syystä olen lukenut kolmea edellistä herraa myös enemmän kuin Tolstoista – ja yhä uudestaan.
6. helmikuuta 2010 kello 16.23
Gogolia muistettiin Suomessa hienoimmalla mahdollisella tavalla, Ryhmäteatterin Päällystakilla, jossa Martti Suosalo teki teatterihistoriaa Akakin roolissa. Minusta näytti, että kauppoihin ilmestyi uusi painos Kuolleista sieluista, mutta muuta Gogolia ei ainakaan viime kesään mennessä ollut saatavana. Miten käynee Tšehovin juhlavuonnaan? Teatterit ovat juhlan noteeranneet, mutta suurenmoisista näytelmistä huolimatta kertomukset ovat minulle edelleen maailmankirjallisuuden huippujen huippua. Edes Yle Teema ei tällä kertaa ollut tarkkana — parhaiden Tšehov-filmatisointien (Nainen ja sylikoira, Kaksintaistelu, Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle ym) sarja olisi ollut paikallaan.
Olen jo maininnutkin, että Tolstoin löysin uudelleen, kun rupesin lukemaan hänen kolmiosaista Valittujen kertomustensa kokoelmaa (muistan vielä riemastukseni, kun löysin sen kauniin nahkaselkäisen laitoksen Kannelmäen kirjakaupan alennusmyynnin jälkimyynnistä muutamalla markalla talvella 1973). Eero Balk on suomentanut viime vuosina Tolstoita uudelleen ja vieraillut Jasnaja Poljanan Tolstoi-symposiumeissa (muun muassa puhumassa Ilmari Kiannosta, varhaisesta Tolstoin suomentajasta ja ihailijasta!). Olisikohan lisää Tolstoita luvassa ensi syksynä satavuotismuistopäiväksi?
6. helmikuuta 2010 kello 18.08
Kiitos, Hannu, tarkennuksista.
Kiireessä moni asia on mennyt ohi, esim. tuo Ryhmäteatterin esitys.
Minulla on Kuolleet sielut kahdenlaisena laitoksena. Rakkaampi on WSOYn Jalo Kaliman ja Juhani Konkan suomennos, jossa on se klassinen ja oiva P.Boklevskijin kuvitus. Toinen teoksessa Suuret venäläiset kertojat 1:ssa, suom. Juhani Konkka, kustantaja Otava.
En tiedä, onko uudempia suomennoksia.
6. helmikuuta 2010 kello 18.17
Löysin netistä tiedon, että Otavalta on vuonna 2001 tullut uusi painos Juhani Konkan Kuolleiden sielujen suomennoksesta.
6. helmikuuta 2010 kello 18.24
Samoin WSOY juhlisti Gogolia julkaisemalla 2009 Jalo Kaliman suomentaman Kuolleet sielut, jossa on se mainio P.Boklevskin kuvitus.
Löytyyhän huomiointia, kun hieman etsii.
7. helmikuuta 2010 kello 12.24
Ryhmäteatterin Päällystakki oli hieno esitys ja Martti Suosalo unohtumaton. Gogol-vuoden kunniaksi luin Nabokovin Nikolai Gogolin – ja parikymmentä sivua Kuolleita sieluja. Se oli nuoruuden suuria lukukokemuksia ja täytyy säästää uudelleenluku parempaan aikaan. Se sama kuvitettu laitos minullakin on ja lisäksi pari muuta, toisessa myös novelleja.
Tshehovin novelleja tulee lukeneeksi aina silloin tällöin, mutta minä olen rakastanut myös hänen kirjekokoelmiaan ja Sahalinia. Ja kirjailijan henkilöäkin, jos niin voi sanoa, hän oli niin uskomattoman hyvä ihminen. Viime vuoden puolella luin Tshehovin näytelmät, ne neljä, ehkä tänä vuonna tulee joku oikein hyvä esityskin.
Huomasin muuten, että minulla on sama syntymäpäivä kuin Tshehovilla, hauska huomio!
7. helmikuuta 2010 kello 17.18
Boklevskin kuvitus tosiaan on mainio. Ihailin kuvia jo lapsena kauan ennen kuin luin Kuolleet sielut.
Eija G, muistelen lukeneeni jostain, että Auden kertoi Brodskylle ihailevansa venäläisistä kirjailijoista eniten Tshehovia. Brodsky kysyi syytä ja Auden vastasi, että Tshehov on kirjailijoista ainoa järkevä. Onhan se niinkin, mieluummin asustaisin Tshehovin huushollissa kuin Dostojevskin tai Gogolin. Jasnaja Poljanan kaukainen sivurakennus tosin voisi myös kiinnostaa.
Hiukan kadehdin syntymäpäivääsi, omani on sama kuin Stalinilla. Oi voi.
8. helmikuuta 2010 kello 0.07
Kadehdin! Itse olen tosin syntynyt samana päivänä kuin Edith Södergran ja Lautréamont sekä (yksitoista vuotta minun jälkeeni) Aki Kaurismäki. Isäni on täytynyt olla ensin mainitusta ylpeä, koska hän oli ensimmäisiä Södergranin suomenkielisiä ihailijoita ja suomensi tietääkseni ensimmäisenä tämän runoja, Nuoreen Voimaan kaksikymmenluvun alussa. Minulle on tosin tärkeämpää että syntymäpäiväni on sama kuin vanhemman tyttäreni.
8. helmikuuta 2010 kello 1.09
Samuli Suomalaisen Kuolleitten sielujen suomennos vuodelta 1882 on suomalaisen kirjallisuuden klassikko. SKS:n Suomennoskirjallisuuden historia mainitsee, että venäläisen kirjallisuuden ekspertti Pekka Pesosen pitää sitä kieleltään miltei alkuteoksen veroisena.
Ilman Otavan Delfiinikirjoissa 1977 ilmestynyttä uusintapainosta en varmaan olisi löytänyt tätä kirjallisuushistoriallisesti keskeistä ja yhä vaan yhtä hykerryttävää sanaluomusta. On tärkeää, että näitä oikeasti kuolemattomuuden ansaitsevia töitä pidetään yleisön saatavilla ja että niistä myös aina silloin tällöin ihmisiä muistutetaan.
Siis vähän niin kuin Viscontin elokuva muistutti vuonna 1971 Mahlerin viidennen sinfonian (1901-02) Adagiettosta, joka viisi kertaa elokuvassa soituaan painui suoraan katsojien tajuntaan, kohosi klassikkosoittolistojen kärkeen ja lopulta löysi tiensä myös monien elokuvayhteydestä autuaan tietämättömien sydämiin.
8. helmikuuta 2010 kello 11.01
Muistan hyvin Samuli S:n suomennoksen pokkarilaitoksen ilmestymisen, juuri noin Otava sitä silloin mainostikin. Teksti oli rikasta ja mehevää, todella nautittavaa. Parhaassa mahdollisessa maailmassa kustantaja ottaisi siitä vähän väliä uusia painoksia — eipäs, vaan ottaisi uusia painoksia JA teettäisi Gogolin keskeisistä teoksista uudet ajantasaiset suomennokset. Idea SKS:lle: kotimaisten klassikoiden pokkarisarjassa voisi olla alakategoria, jossa julkaistaisiin maailmankirjallisuuden varhaisia, kuolemattomia suomennoksia. Löytyisikö Kuolleiden sielujen lisäksi muitakin? Tulee mieleen Paavo Cajander, Leino ja Joel Lehtonen..
11. helmikuuta 2010 kello 18.23
Näin tänään Samuli S:n suomennoksen, alunperin vuodelta 1882, Otavan pokkarina. Kirjastossa on tätä versiota muutamia kappaleita.
Sitten on vielä näiden kolmen version lisäksi olemassa Petroskoissa painettu versio, en tiedä kuka on kääntäjä.
15. syyskuuta 2010 kello 0.30
Pakko kommentoida tähän, nyt kun Kuolema Venetsiassa muiden Viscontin filmien ohella pyörii elokuva-arkistossa (viimeinen näytös 23.9) . On totta, että leffa vaatii perusteellista Mannin novellin tuntemusta. Mutta onko itsenäistä taideteosta toisaalta edes olemassa? Kuolema Venetsiassa vaatii myös kirjailijan tiiliskiviromaani Tohtori Faustuksen, Mahlerin musiikin/elämän, estetiikan & taiteen filosofian sekä Viscontin oman taustan tuntemusta ennen kuin siitä saa kaikkea irti. Kyseessä on mielestäni intermediaalisuuden mestariteos, jossa järkyttävän kauniin pinnan alla piilee useita äärimmäisen syvällisiä teemoja. TV-antenneista viis; ne voi kuvitella vaikkapa kehittyneiksi pyykkitelineiksi. Tai sitten katsoja voi ainoastaan keskittyä Bogarden loisteliaaseen näyttelemiseen mainitussa veneilykohtauksessa.
Ohessa linkki hienoon tutkielmaan elokuvan todellisesta luonteesta: http://www.culturecourt.com/Scales/film/DVenice.htm