Olisi kyynistä kehottaa muistamaan Haitin hirvittävää katastrofia lukemalla kirja. Mutta kävisikö tämä: haastan tämän blogin lukijat uutuuskirjan hinnalla tukemaan avustustyötä maanjäristysalueella — ja sitten lukemaan Graham Greenen romaanin Näyttelijät.
Diktaattori ”Papa Doc” Duvalierin hirmuhallinnon aikaan 1960-luvun Port-au-Princeen sijoittuva romaani taustoittaa Haitin vaikeaa tilannetta, joka nyt kriisin aikaan on entisestään syventänyt onnettomuutta. Papa Docin ja hänen salaisen poliisinsa katsotaan olevan suoraan vastuussa ainakin 30 000 haitilaisen väkivaltaisesta kuolemasta, eikä yhteiskunta ole koskaan kyennyt toipumaan diktatuurin seurauksista.
17. tammikuuta 2010 kello 6.10
On totta, että Duvalierit olivat katastrofi Haitille, mutta onnettomuuksien ketju alkoi jo paljon aiemmin: äärimmäisen julman orjuuden aika ennen itsenäistymistä; verinen itsenäisyystaistelu; itsenäistymisen jälkeiset pakolliset ”sotakorvausmaksut” Ranskalle, joiden takaisinmaksu korkoineen kesti vuoteen 1947; länsimaiden ajoittainen kauppasaarto ja väliintulot; lukuisat aiemmat luonnonkatastrofit. Tämä artikkeli tekee yhteenvedon Haitin surkeasta historiasta:
http://www.guardian.co.uk/world/2010/jan/14/haiti-history-earthquake-disaster
Tuon perusteella Haiti vaikuttaisi olleen maanpäällinen helvetti jo ennen tätä viimeisintä maanjäristystä.
17. tammikuuta 2010 kello 10.40
Hyvin keksitty, Hannu! Olin jo etsinytkin aamun lehdestä sopivan avustusväylän, joten ehdotuksesi lankesi otolliseen maaperään. Oikein sopiva summa kirjallisuuden harrastajalle ja varsinkin sellaiselle, joka lukee etupäässä julkisin varoin hankittuja kirjoja. Kirjastossa näytti olevan 146 nimikettä Greeneltä, DVD:t mukaan lukien, Näyttelijät niitä vanhimpia, oikein Keltaisen kirjaston kirja ja ennen lukematon.
18. tammikuuta 2010 kello 9.08
Jeps, Haitin onnettomuudet alkoivat siitä että keksivät luopua orjuudesta ennen kuin se oli suurvalloissa muodikasta…ja tästähän ei ulkomaailma tykännyt.
18. tammikuuta 2010 kello 14.56
Hyvä haaste. Osallistuin avustuspuoleen, kirja saanee odottaa. Kallion kirjaston remontti on aiheuttanut pieniä pulmia lainaamispuolella (olen ehkä vähän kaavoihini kangistunut), joten taidan odotella sen aukeamista. Haitin historia on melko tuttua opintojen puolesta, mutta tuota Greenen kirjaa en ole vielä lukenut.
25. tammikuuta 2010 kello 20.37
Olen lukenut Graham Greenen kirjan pari vuotta sitten. Samaa aihetta, joskin naapurimaata eli Dominikaanista tasavaltaa, käsittelee Junot Diaz romaanissaan Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä, ja siitäkin pidin kovasti. Greene ansaitsee esiinnostamisen milloin vain – minua jotenkin harmittaa, kun hän on ikään kuin ”unohdettu”, vaikka hänen kirjoistaan on esim. tehty lukuisia elokuvia.
Greenen ja Junot Diazin kunniaksi lupaan antaa huomenna 25.1. oman lisäni Haiti-keräykseen. Olen ollut yli viikon Savossa jossa oli runsaat 20 astetta pakkasta melkein koko ajan, en paljon nenää ulos pistänyt.
28. tammikuuta 2010 kello 18.15
Nyt minäkin olen lukenut Näyttelijät, ja hyvinhän se kuvaa Haitin oloja ”Papa Doc” Duvalierin hirmuhallinnon aikana, väkivaltaa ja pelkoa. Juonikin menetteli, kun alkuun pääsi. En ole koskaan ollut varsinaisesti Greene-fani enkä erityisesti pidä tällaisista ”seikkailukirjoista”. Onhan hän hyvä tarinankertoja ja paikallisväri on varmaankin aina kohdallaan, Greenehän asui niin paljon eri puolilla maailmaa, mutta tuotanto on myös epätasaista. Voima ja kunnia oli kyllä hyvä.
Kyllä minullekin tuli mieleen Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä, siinähän Diaz kuvasi Trujillon tekemisiä Dominikaanisessa tasavallassa, tosin fiktiivisesti, historia oli keksittyä vaikka näytti todelta. Pidin selvästi enemmän Diazin kirjasta, se oli ”modernimpi”.
Kieli muuttuu puolessa vuosisadassa, käännöskielikin. Jotkin sanat pistivät silmään, ”baarimies”, nykykäännösten huudahdus ”jessus” oli alkukielisemmässä muodossa ”jeesus” ja naapurivaltiotakin kutsuttiin Dominikaaniaksi. Muut pikku jutut olen jo onnellisesti unohtanut.
Haitin olot olivat varmasti sekasortoiset ennen maanjäristystäkin. Luin jostain, että YK:n joukot olivat saaneet yrittää opettaa ihmisille ihan moraalin perusteita, esim. että toista ihmistä ei saa tappaa noin vain. Kun tappamisella on pitkät perinteet, siitä tuleekin ”normaalia”. Ensimmäisissä uutiskuvissa oli pelottavan näköinen kohtaus, kun nuoret miehet juoksivat ryöstelemässä pitkät viidakkoveitset ojossa. Tuli mieleen Cormac McCarthyn maailmanlopun dystopia Tie, jossa nuijin varustetut joukkiot kulkivat etsimässä syötävää, siis eläviä ihmisiä. Yhtäkkiä meidän ”sivistynyt” maailmammekin saattaa olla katastrofaalisessa tilassa. Haiti todella tarvitsee nyt apua joka asiassa. Ensimmäiseksi pitäisi lapset saada kouluun.
28. tammikuuta 2010 kello 19.07
Seikkailukirja, miksei, ja aika viihdyttäväkin karmealla tavallaan. Mutta Greeneä lukiessa tulevat väistämättä aina vastaan moraaliset kysymykset. Näyttelijöiden loppujaksossa, onnettomien ja surkeiden sissien hautajaisissa fransiskaanipappi puhuu koskettavasti väkivallan oikeutuksesta tai ”oikeutetusta” väkivallasta tyranniaa vastaan — se n hänen mukaansa väärää rakkautta, mutta sittenkin pienempi synti kuin laimeus ja penseys, selän kääntäminen kärsiville. Ja samaa teemaa toistaa vanha kommunistilääkäri viimeisessä kirjeessään, ennen kuin Säkkisedät ampuvat hänet: on parempi että käsissäni on verta kuin vettä Pilatuksen tavoin.
Kyllä minusta Greene olisi Nobelinsa ansainnut, eettisen paatoksensa vuoksi ja ennen kaikkea siitä taidosta, jolla hän brittiläisittäin ”alikorosti” sitä nöyrtymällä kirjoittamaan romaaninsa aliarvostetussa genressä.
29. tammikuuta 2010 kello 11.48
Olen hoitanut uutuuskirjapanoksella osuuteni Haitin tukemiseen, mutta nyt sain kimmokkeen tilata Greenen romaaninkin. Olen nimittäin kirjoittanut graduni oikeutetun väkivallan käsitteestä, ja näkökulmat siihen kiinnostavat yhä. Greenen tapa käsitellä eettisiä kysymyksiä kiinnosti minua kovastikin nuorena, ja saapa nähdä, miten se iskee näin ”aikuisena”.