Kirjallisuuspaavi

| Julkaistu 11. 1. 2010 18:07

Olinpa sentään ymmärtänyt säästää tämän: Marcel Reich-Ranickin muistelmateoksen Eurooppalainen. Viime kesänä kirjahyllyä siivotessani punnitsin parikin kertaa sen kohtaloa — aika vertauskuvallista, kun tietää miten hiuskarvan varassa kirjoittajan oma kohtalo ja elämä oli useaan otteeseen. Reich-Ranickin kirjaan perustuva elokuva Minun elämäni nähtiin Teemalla uusintana sunnuntai-iltana.

Stereotypioita tarjoilevasta melko puisevastakin elokuvasta voi empimättä sanoa, että alkuteos on parempi. Hyvä kuitenkin että elokuva antoi viimein yllykkeen tarttua laiminlyötyyn kirjaan. Saksan kirjallisuuspaaviksi kutsuttu, usein hyvinkin itsetietoinen ja -valtainen kriitikko kirjoittaa älykkäästi, analyyttisesti ja itseironisestikin elämästään.

Siinä riittää kertomista: vuonna 1920 Puolassa juutalaisperheeseen syntynyt Marcel muutti yhdeksänvuotiaana sukulaisten turviin Berliiniin, kun isä oli menettänyt yrityksensä ja rahansa pörssiromahduksessa. Marcelin kouluvuodet kolmekymmenluvulla olivat odottamattoman “normaalit”. Berliiniläisissä valiokouluissa barbaria ei vielä oikein ollut huudossa, vaikka opetuksen sisältöä oli manipuloitu ja juutalaisilta oppilailta kiellettiin osallistuminen tiettyihin opetuksen ulkopuolisiin tilaisuuksiin, kuten luokkaretkiin. Suhteet jopa kansallissosialistisiin opettajiin olivat Reich-Ranickin mukaan asialliset. Oli myös opettajia, jotka vastustivat järjettömyyttä — joskus niinkin vähäisellä ja merkittävällä tavalla kuin tervehtimällä hattua nostamalla jokaista vastaan tulevaa juutalaista.

Samaan aikaan Berliinissä vieläkin näki korkeatasoista (vaikkakin “juutalaisuudesta” ja vasemmistolaisuudesta puhdistettua) teatteria. Antikvariaateista sai edullisesti kiellettyjen ja maanpakoon lähteneiden kirjailijoiden teoksia, samoja, joita toukokuussa 1933 poltettiin kirjarovioissa.

Marcel pääsi ylioppilaaksi 1938 muutamaa kuukautta ennen kristalliyönä tunnettua suurta juutalaispogromia. Yliopistoon ei enää ollut asiaa, ja jo lokakuun lopussa hänet karkotettiin takaisin Puolaan, mukanaan vain yksi sattumanvaraisesti mukaan osunut kirja — Balzacin Keski-ikäinen nainen — niistä sadoista, joita hän oli ehtinyt saada maanpakoon lähteneiltä sukulaisilta.

Jatkoa ei ole vaikea arvata: vajaata vuotta myöhemmin Saksa hyökkäsi Puolaan. Varsovassa juutalaiset sullottiin gettoon, jota pian alettiin tyhjentää Treblinkan tuhoamisleirille, vanhukset, lapset ja työkyvyttömät ensimmäisinä. Juutalaisneuvostossa työskennellyt kaksikielinen Marcel joutui vaimonsa kanssa lopulta itsekin lajittelujonoon, mutta pariskunta pääsi pakenemaan ja löysi piilopaikan puolalaisen perheen kellarista Varsovan läheltä. Vapautuksen jälkeen Marcel Reichista tuli joksikin aikaa Puolan kommunistisen tiedustelupalvelun agentti “Ranicki” — siitä nykyinen kaksoisnimi. Ura loppui nopeasti ja agentti itse oli päätyä Stalinin lihamyllyyn, kuten niin moni Hitlerin terrorista selviytynyt.

Seuraava pako tapahtui viitisentoista vuotta myöhemmin, kun Reich-Ranicki loikkasi 38-vuotiaana kommunistisesta Puolasta stipendimatkalla Länsi-Saksaan, varsinaisen elämäntyönsä näyttämölle. Ensimmäisiä hänen siellä tapaamiaan kirjailijoita oli saksalais-puolalaisessa Danzigissa syntynyt, vasta esikoisromaaninsa julkaissut Günter Grass, jolle Reich-Ranicki kertoi olevansa “puoliksi puolalainen, puoliksi saksalainen ja kokonaan juutalainen”. Vuosikymmeniä myöhemmin kriitikko kohautti Saksaa repimällä Grassin Avarammille aloille -romaanin kirjaimellisesti ja kuvannollisesti Der Spiegel -viikkolehdessä.

Eurooppalaista lukiessa törmäsin taas vanhaan mieliharmiini. Otto Lappalaisen luontevan suomennoksen keskellä pisti silmään muutama melkein lukukelvoton katkelma: ne olivat sitaatteja klassisesta saksalaisesta kirjallisuudesta, vuosikymmenten takaista puuduttavaa käännössuomea. Eikö Faustia ja muutamaa muuta Goethen (ja Schillerinkin) keskeistä teosta voisi suomentaa uudelleen.

Arvaan jo vastauksen.

4 vastausta artikkeliin “Kirjallisuuspaavi”

  1. Eija G kirjoittaa:

    Heinrich Böllinhän Reich-Ranicki tapasi 1956 Varsovassa, jonne tämä oli tullut maan kirjailijaliiton vieraaksi. Kirjailijat eivät tosin saapuneet vastaanotolle kirjailijataloon, kun kuulivat, että Böll oli ollut kaikki vuodet sodassa mukana. Kun R-R sitten loikkasi Länsi-Saksaan, Böll oli hyvin auttavainen ja tarjosi rahaakin. Kriitikko totesi, että hän taisi kohdella Bölliä aika ankarasti arvosteluissaan, joskin piti hänen satiireistaan ja lyhyistä kertomuksistaan.Kun Ruotsin Nobel-komitea sitten kysyi hänen mielipidettään Böllistä, “hän ei epäröinyt kovinkaan kauan,” joskin hänen ehdokkaitaan olivat Graham Greene, John Updike, Max Frisch ja Friedrich Dürrenmatt, jotka eivät sitten koskaan saaneet palkintoa. Todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja. Filmi oli latteahko, mutta sai minutkin silmäilemään taas kirjaa.

  2. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Filmissä oli nähty paljon vaivaa saksalaisten demonisoimiseksi — kyllä, ne tekivät sen itse, mutta Reich-Ranickin kirjan kiinnostavimpia puolia on nähdä myös inhimillisyyden, kulttuurin ja vastarinnan merkkejä barbarian keskellä. Kiinnostavaa muuten, että Grassin kuulumisesta lapsisotilaana Waffen-SS:n asejoukkoihin sodan viimeisissä kaoottisissa taisteluissa nousi valtava kohu, mutta Reich-Ranickin toimintaa Puolan kommunistisessa turvallisuuspalvelussa Stalinin aikana pidettiin melkeinpä asiaankuuluvana vastapalveluna. Kummankin tapauksessa sanoisin, että tunnustus on tehty ja “rikos” heidän osaltaan sovitettu ja vanhentunut — vaikkeivät entisten, nykyisten ja tulevien totalitarismien rikokset sinänsä vanhenekaan.

  3. Rose kirjoittaa:

    “Otto Lappalaisen luontevan suomennoksen keskellä pisti silmään muutama melkein lukukelvoton katkelma: ne olivat sitaatteja klassisesta saksalaisesta kirjallisuudesta, vuosikymmenten takaista puuduttavaa käännössuomea. Eikö Faustia ja muutamaa muuta Goethen (ja Schillerinkin) keskeistä teosta voisi suomentaa uudelleen.”

    Minua taas ärsytti Peltirummun uudessa suomennoksessa, että saksalaisia institutioita, joista yleensä käytetään saksalaista nimeä (esim. Volksturm), oli aivan tarpeettomasti käännetty (Kansanmyrsky). Jopa lehdestä oli tehty Eteenpäin, mikä aihettaa sekaannuksen samannimiseen suomalaiseen lehteen.

    “Grassin kuulumisesta lapsisotilaana Waffen-SS:n asejoukkoihin sodan viimeisissä kaoottisissa taisteluissa nousi valtava kohu”

    Olen taipuvainen yhtymään Jörn Donneriin, että Bergman-muistelmassaan arveli, että kyseessä oli Grassin oma markkinointikikka. Eihän Grass muistelmiensa mukaan tehnyt mitään tuomittavaa, ei edes ampunut yhtään ihmistä.

    Ja jos olisi ampunut, kyseessä olisivat olleet vihollisen sotilaat, eivät mitkään avuttomat siviilit, joita SS:n Einsatzgruppet aiemmin NL:ssa surmasivat joukoittain, ennen kuin kaasutus keksittiin. Sinänsä myös Wehrmachtin yksikköjä osallistui sotarikoksiin, mutta esim. suomalainen Waffen-SS-pataljoona ei (ainakaan tähänastisten tutkimusten mukaan) .

    Grassin yletön syyllisyydentunto on käänteisesti oman hännän nostoa. Pitäisi katsoa, mitä ihminen itse on tehnyt ja mitä häneltä ko. olosuhteissa voi kohtuudella vaatia, ei tuomita pelkästään johonkin ryhmään kuulumisesta.

    “Reich-Ranickin toimintaa Puolan kommunistisessa turvallisuuspalvelussa Stalinin aikana pidettiin melkeinpä asiaankuuluvana vastapalveluna”

    Juutalaisille annettiin paljon anteeksi, kun he olivat kokeneet niin kovia.

    Kertoiko R-R asian heti loikkauksensa jälkeen? Se on tietysti vaikuttaa arvioihin. Pahintahan on, jos joku vielä nytkin puolustelee toimintaansa.

    Tosin ihmisten motiivit ovat olleet erilaisia, kuten Sofi Oksanen Seitsemännessä taivaassa totesi. Samoin kuin ettei ulkopuolisella ole kunnon käsitystä tuolloisista olosuhteista.

  4. Hannu Marttila kirjoittaa:

    Reich-Ranickin kuvaus tiedustelutoiminnastaan sodanjälkeisessä Berliinissä ja Lontoossa oli kyllä varsin surkuhupaisa ja se päättyikin vuoden 1949 titolaisjahtiin. Länsi-Saksaan loikattuaan R-R joutui tekemään selkoa toiminnastaan, mutta vuosien 1944-48 Puolan tiedustelupalvelua eivät ottaneet vakavasti enempää saksalaiset kuin neuvostoliittolaisetkaan.
    Hauska yksityiskohta R-R:n kirjasta: kun neuvostoarmeija oli edennyt Veikselin-takaisiin Varsovan esikaupunkeihin ja Marcel j hänen vaimonsa Tosia pääsivät päivänvaloon, heidät nimitettiin Puolan kansanarmeijan propagandayksikköön, joka tosin pian lakkautettiin. Yksikköä johti Stanislaw Jerzy Lec, jo silloin tunnettu kirjailija ja sittemmin maailmankuulu satiiristen aforismien nero.

Kommentoi