Olen keksinyt pyörän uudelleen. Mitä muuta voi sanoa, kun huomaa kirjoittavansa: Gustave Flaubertin Rouva Bovary on luultavasti maailman paras romaani.
Niin on sanottu ennenkin. Kiistäköön ken haluaa. Se pyörii sittenkin.
Luin Bovaryn joskus maitopartaisessa ahmimisiässä sen jättämättä merkittäviä muistijälkiä. Siinä iässä 1800-luvun romaanit muistuttivat toisiaan. Kuusikymmenluvulla jopa Rouva Bovaryn ongelmanasettelu oli tuntui niiin eilispäiväiseltä. Tai siis se, mitä luulin teoksen ongelmanasetteluksi, eräänlaiseksi Anna Kareninan toisinnoksi: aviovaimo pettää ja saa maksaa siitä.
Rouva Bovaryn, romaanihenkilön moraalilla ei ole paljonkaan tekemistä Flaubertin todellisten ongelmanasettelujen kanssa. Ne olivat tyylillisiä ja rakenteellisia — kirjailija tiesi luovansa jotain kirjallisesti ennenkokematonta, teoksen, jossa joka sana on harkitusti paikallaan ja joka siksi tuntuu modernilta puolitoista vuosisataa myöhemminkin. Olin kuusikymmenluvulla väärässä: moniahan — kuten Sartrea — Flaubert silloin innosti ja innoitti.
Kiitän tässä yhteydessä Tommi Melenderiä, jonka syksyllä Finlandia-ehdokkaaksi valittu Ranskalainen ystävä sai minut tarttumaan uudelleen Rouva Bovaryyn. Kummankin romaanin lukeminen kannatti.
Romanttisen saippuaviihteen maailmasta haaveileva maalaiskaunotar ei ole aivan kadonnut ilmiö vieläkään. Flaubertin tarkkaa ja viileää kuvaa Emma Bovarysta voi pitää jopa misogyynisenä (mutta miksi Flaubert sitten vertasi itseään Emmaan?), ellei normandialaisen lääkärinrouvan valintoja voisi määritellä toisinkin: hän eli toisten kautta, haaveili toisten haaveita, rakasti toisten mitätöntä intohimoa ja tukahtui toisten määrittelemiin rajoihin.
Emman irtitotot, viimeistä myöten, ovat itse asiassa uljasta tragediaa, siis määritelmällisesti pettymykseen, onnettomuuteen ja tuhoon johtavia. Mutta Flaubert ei olisi Flaubert, ellei hän tieten tahtoen limittäisi satiiria ja groteskeja kohtauksia murhenäytelmään.
Tunnetuin on kohtaus, jossa paikkakunnan herrasmiessonni viettelee Emmaa maatalousnäyttelyssä — hienostuneet korulauseet sekoittuvat maaherran apulaisen naurettavan juhlapuheen valistusjargoniin. Toinen viettelykohtaus tapahtuu Rouenin katedraalissa , jossa kuumana käyvä rakastaja yrittää karistaa pariskunnan kannoilta kirkon arkkitehtuurista ja taideaarteista esitelmöivän kirkonpalvelijan. Valistusta, tieteen voittokulkua ja taikauskon vastaisuutta julistaa myös kylän apteekkari, joka edistyksen nimissä toimituttaa harmittoman kerjäläisen työlaitokseen.
Rouva Bovarya lukiessa tuli monesti mieleen kuinka paljon 1920-luvun eurooppalaiset ja amerikkalaiset montaasitekniikasta innostuneet kirjailijat — jopa Berlin Alexanderplatzin kirjoittaja Alfred Döblin — ovat saaneet virikkeitä Flaubertilta, jota muutenkin ihailtiin pelkistetysti ilmaisuvoimaisen tyylin edelläkävijänä. Montaasin tapaista ylevän ja matalan rinnastusta toki kirjallisuudessakin on käytetty melkein niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut.
5. tammikuuta 2010 kello 21.42
Hannu, olen iloinen, että luit Rouva Bovaryn uudestaan! Rakastan Flaubertia. Littellin Hyväntahtoisten innoittamana luin viime keväänä Sydämen Oppivuodet. Aivan erinomainen kirja sekin (sisältää mm. hauskimman lukemani kuvauksen kaksintaistelusta), mutta Rouva Bovary on täydellinen.
Vähän lukemani perusteella en pidä Flaubertia misogynistinä, kyllä hän kirjoitti tarkkanäköisen ilkeästi myös miehistä. Mielestäni Emma Bovary on hauska, traaginen ja harvinaisen elävä hahmo, jonka voisin hyvin kuvitella elävän meidän ajassamme, luultavasti missä tahansa ajassa. Sen sijaan ärsyynnyn kirjoista, joissa naiset (vailla ominaisuuksia) lähinnä hoivaavat/pettävät miespuolista päähenkilöä tämän elämän eri vaiheissa. Luonteenpiirteitä pitää olla, Emmalla on.
5. tammikuuta 2010 kello 22.21
Hienoa että blogin pyöritys jatkuu!! Nyt viimeistään täytyy Rouva B. lukea, kun asiantuntija sitä noin hehkuttaa.
6. tammikuuta 2010 kello 11.50
On jäänyt minulta Flaubert lukematta, novellien suosijana on joskus käynyt mielessä sen Kolmen kertomuksen lukeminen mutta sen painos on näköjään sen verran vanha että sitä ei juuri tule vastaan…
Noista ylevän ja alhaisen rinnastuksista tuli kuitenkin mieleen se Anna Karenina ja sen kaksi rinnakkaista tarinaa (josta moni nykylukija tuntuu pitävän sitä toista tarinaa tylsänä, ”miksi tämä piti laittaa tähän”)…vaikka Tolstoilla olikin tuossa aika selkeä La Causa.
7. tammikuuta 2010 kello 9.34
Tämä todella on hyvä kirja. Kuka ei olisi tuntenut samoja tunteita kuin Emma? Miten kipeästi sattuukaan nuorta, kun hän ymmärtää että on syntynyt väärään ympäristöön eikä ikinä tule pääsemään haluamiinsa seurapiireihin (tai Big Brotheriin…). Silti ulkopuolisena näkee Emman käytöksen järjettömyyden, miksi hän ei voi tyytyä kunnolliseen lääkäriin ja kuitenkin hieman kohonneeseen sosiaaliseen asemaansa? Voih!
13. tammikuuta 2010 kello 15.20
Luin juuri Nabokovin The original of Laura-postuumista arvostelun
ja ajattelin tarttua Lolitaan, ehkäpä sittenkin Rouva Bovaryyn.
14. tammikuuta 2010 kello 17.21
NN, loistavia ovat molemmat, lue ensin toinen ja sitten toinen. Minunkin pitäisi nautiskella Rouva Bovarysta uudelleen – Hannu kirjoittaa liian innoittuneesti – , Lolitan luinkin joku vuosi sitten.